Kirjoittaja Aihe: Hades / Akhilleen laulu - Kirottu kaipaus (Akhilleus/Ares, Akhilleus/Patroklos, K11)  (Luettu 2606 kertaa)

Rosmariini

  • Tulesta syntynyt
  • ***
  • Viestejä: 780
  • Created by fear
Tekstin nimi: Kirottu kaipaus
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Rosmariini
Fandomit: Hades, Akhilleen laulu
Paritukset: Akhilleus/Ares (mahdollista lukea myös platonisena), Akhilleus/Patroklos
Genre: Angst, draama
Yhteenveto: Kuolemanjälkeisessä elämässä Akhilleus kohtaa jumalan, joka loi sekä tuhosi hänet, ja oppii itsestään jotain uutta.
A:N: Teen jonkinlaisen pienimuotoisen Finipaluun tämän tekstin lomassa, koska viime tekstistäni on aika paljon aikaa :D Joka tapauksessa, olen ollut Hades-pelin lumoissa viimeiset pari kuukautta, ja hahmoista Ares on ehdoton suosikkini. Inspiroiduin tähän ficciin yhtä aikaa Madeline Millerin Akhilleen laulu-kirjasta sekä Hades-pelin codex-entrystä Areelle, jossa Akhilles mainitsee, että tämä on ainoa jumala, jolle Akhilleus ei anna rakkauttaan, koska syyttää tätä omasta (sekä Patrokloksen) tuhosta. Samalla haluan uskoa, että Ares tuntee jonkinlaista vinoutunutta rakkautta Akhilleusta kohtaan, koska hän aiheutti niin paljon tuhoa eläessään, ja kappas, enemies to lovers on syntynyt! Tämä on kuitenkin enemmän filosofinen kuvaus sodan luonteesta, Akhilleen katumuksesta sekä viettelyksestä kuin varsinainen shippificci. Mahdollista siis lukea myös platonisena Areen ja Akhilleuksen välillä. Fandomina tässä on ensisijaisesti Hades (sijoittuu pelin epilogin ajalle), mutta Akhilleen laulu toimii Akhilleen backstoryna.

Tämä on käännös. Alkuteos löytyy Ao3:sta nimellä curse of longing (K-11).

*

Kirottu kaipaus

Tartaroksen syvänteet aukenivat Akhilleen eteen hehkuvan vihreinä pimeyden keskellä.

Haadeksen talon harjoituspihamaa oli tyhjillään, ja ilta oli hiljainen ja viileä. Se lähestulkoon toi mieleen maanpinnan, muiston kauan sitten eletystä elämästä. Akhilleus pohti, oliko se lähellä Elysiumia, tai sitä, mitä Patroklos siellä näki ja tunsi. Tai tunsiko hän enää mitään.

Ehkä hän oli jo juonut Lethe-joesta ja unohtanut.

Ajatukset veivät Akhilleen mielen hetkeksi pois talosta kantautuvista äänistä. Vaikka siellä ei koskaan ollut hiljaista, tämä ilta oli äänekkäämpi kuin koskaan Akhilleen muistoissa. Itse Olympoksen jumalat olivat saapuneet paikalle, Persephone-kuningattaren kutsumina, solmimaan riitoja ja hukuttamaan vihojaan Dionysoksen viineihin.

Akhilleelle se oli ollut liikaa. Vaikka hän rakastikin jumalia, hän oli aina tahtonut pysyä heistä etäällä. He eivät olleet tehneet hänelle palveluksia elämässä, eikä hän odottanut niiden alkavan nyt. Akhilleus oli puhunut lyhyesti ainoastaan Artemiille ennen vetäytymistään. Silti, tieto heidän läsnäolostaan sai hänen päänsä pyörälle.

Siispä Akhilleus ryhtyi siihen, missä hän oli paras. Hän alkoi harjoitella.

Kaikki alkoi hitaasti, kuten aina: lämpiävistä lihaksista, mieleen palautuvista liikkeistä. Epäröinti ja harkinta sulivat äkkiä hänen vaistojensa ottaessa vallan. Akhilleus kieppui ja syöksyi ja halkoi ilmaa keihäällään, ja hiki valui pitkin hänen otsaansa hänen taistellessaan näkymättömiä vihollisiaan vastaan. Troijalaisia, joilla oli punaharjaiset kypärät ja kultaiset kilvet. Hektoria, jolla oli tumma iho ja vielä tummemmat silmät.

Patroklos. Hänen kumppaninsa ja rakastajansa hänen vierellään, ohjaamassa hänen kättään. Se ei koskaan ollut Athena tai Artemis. Patroklos oli aina ollut hänen johtotähtensä. Niin kauan kuin he olivat yhdessä, Akhilleus ei hävinnyt koskaan.

Akhilleus syöksyi eteen ja laskeutui kyyryyn keihäs eteenpäin työnnettynä, täydellisen sotilaan kuvajaisena. Sillä hetkellä hän tunsi lämpöä niskassaan, ja hän kääntyi ympäri sukkelaan, hiukset ja silmät villinä.

Ja siinä hän oli.

“Kuvittelinkin löytäväni sinut täältä”, sodanjumala sanoi. Hänen kookas hahmonsa täytti pihan oviaukon, ja sen varjoissa silmät hehkuivat punaisena. Hänessä oli hento metallin tuoksu, joka toi mieleen teräksen, raudan, tuoreesti valutetun veren.

“Ares-herra”, Akhilleus sai sanotuksi, vaikka pelkkä jumalan läsnäolo kuvotti häntä. Akhilleus tunsi äkillistä halua satuttaa jotakuta, nostaa keihäänsä ja tähdätä sen sodanjumalan päähän. Hän lähestulkoon kuuli sen kuiskivan hänelle, yllyttävän häntä tekoon.

Mitä odotat. Nosta minut ylös. Tiedän, että tahdot niin.

“Eikö sinun tulisi olla juhlimassa?” Akhilleus kysyi, vastustaen kiusausta.

“Voisin kysyä sinulta sitä samaa”, Ares vastasi. Hän astui esiin varjoista, jolloin valo toi esiin häikäisevän valkoiset hiukset. “Mutta me molemmat taidamme jo tietää vastauksen.”

Akhilleus tuhahti. Ei ole meitä, hän ajatteli. Miten edes kehtaat kuvitella että tunnet mieleni?

Hänen hiljainen vihansa tuntui ainoastaan huvittavan Aresta.

“Raivosi on kaunista katsottavaa”, hän sanoi astellessaan eteenpäin.

“Tietysti ajattelet niin”, Akhilleus sylkäisi. “Teithän minusta tällaisen.”

Langennut hiljaisuus oli kammottava. Sitä seurasi äkillinen kosketus Akhilleen iholla. Vaikka Ares oli pukeutunut täyteen haarniskaan, hän oli liikkunut äänettömästi. Nyt hänen sormensa lepäsivät kevyesti Akhilleen kaulalla. Kosketus oli yhtä aikaa lempeä ja vaarallinen, kuin silkkiin verhottu veitsi. Akhilleen keho jäykistyi kauttaaltaan.

“Ei”, Ares kuiskasi. Hän nojautui lähemmäs painaakseen sanat Akhilleen korvaan. “Teit tämän itsellesi. Olisit voinut jäädä kotiisi rakkaasi kanssa. Et tehnyt niin. Koska tällainen sinä todella olet. Ase. Ja vaikka kuinka yrität uskotella itsellesi, sinä nautit verenvuodatuksesta.”

“Luuletko, että tappaminen tuotti minulle iloa?” Akhilleen ääni värisi. “Että pidin veren tunteesta käsilläni? Se kuvotti minua. En tappanut, koska nautin siitä. Tapoin, koska minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

“Niin kaikki soturit sanovat. Se ei kuitenkaan pyyhi pois tekojasi. Sinä tapoit, ja tapoit, ja jatkoit tappamista senkin jälkeen, kun olisit voinut lopettaa. Koska se oli ainoa asia, jossa olit hyvä. Ainoa asia, jonka osasit tehdä kunnolla.”

“Riittää”, Akhilleus käski, irtautuen sodanjumalan otteesta. “Olet oikeassa. Näillä käsillä on verta. Niin paljon, että voisin hukkua siihen, mikäli se olisi mahdollista. Tarkoittaako se sitä, että pidin siitä tunteesta?” Akhilleus ravisti päätään. “Vaikka sinä nautitkin uhriesi tuskanhuudoista, ei se tarkoita sitä, että muut tekisivät niin.”

“Mutta sinä nautit”, Ares jatkoi. Hänen äänensä oli yhä vakaa Akhilleen tunteenpurskauksesta huolimatta. “Unohdat, soturini, että olin siellä. Olin siellä, kun Hektor aneli sinulta armoa, etkä antanut hänelle yhtään. Olin siellä, kun raahasit hänen ruumistaan katuja pitkin ja nauroit. Vihasi teki sinusta aristos achaionin. Kuka olisit ilman sitä?”

Kokonainen, Akhilleus ajatteli. Parantunut.

Hänen luonaan.


“Tiedän, mitä ajattelet minusta”, Akhilleus sanoi. Patrokloksen ajatteleminen kirkasti hänen mielensä. “Mutta tuntemasi Akhilleus on poissa. Hänet haudattiin kuolevaisen ruumiini mukana. Et saa herätettyä häntä enää takaisin eloon.”

“Niinkö?” Areen äänessä ei ollut pettymystä - ainoastaan viileää tunteettomuutta. “Kieltäydyt siis taistelemassa. Niin kuin Troijassa.”

“En”, Akhilleus tarttui keihääseensä tiukemmin. “Kieltäydyn antautumasta sinulle.”

“Aivan kuten hänen kanssaan”, Ares sanoi. “Ota riski, eikö hän sanonutkin niin? Patroklos?”

Älä lausu hänen nimeään!” Akhilleus jyrähti. Hänen keihäänsä välähti sokaisevassa kaaressa. Se pysähtyi vain millien päähän sodanjumalan rinnasta - siitä kohdasta jossa olisi ollut sydän, jos sellaista edes oli.

Akhilleus huohotti. Hän toisti sanansa uudestaan, ja tällä kertaa ne olivat vain karhea kuiskaus. “Älä lausu hänen nimeään. En kestä kuulla sitä suustasi. Ole kiltti. Jätä minut.”

Ares ainoastaan katseli häntä. Hänen silmissään oli valo, joka olisi voinut olla joko ällistystä tai huvittuneisuutta. Sitten, mitä vienoin hymy huulillaan, hän astui eteenpäin. Eteenpäin, kunnes keihäänkärki kohtasi rintapanssarin pinnan. Hänen kätensä asettuivat Akhilleen käsivarsille, varmoina ja vahvoina. Vain kevyt veto niiden suunnasta saisi keihään uppoamaan metalliin.

“Mitä odotat?” Areen ääni oli haaste. Tai uhkaus. “Tee se.”

Akhilleus nielaisi. Olisi niin helppoa antautua, antaa Areen ohjata hänen kättään. Kuinka monesti hän oli tehnyt niin sodassa? Kuinka monta vihollista Akhilleus oli kukistanut, hänen mielensä punaisen savun peittämänä, kunnes vihollisten kasvot kaikki sulivat yhdeksi? Kunnes he olivat pelkkiä esteitä hänen voittonsa tiellä?

Taisteletko vuoksemme? Hänen soturitovereidensa äänet, yhtä ja samaa. Hänen kansansa äänet, täynnä epätoivoa ja loputtomalta tuntuvan sodan kauhua. Taisteletko huomenna? Agamemnon, hänen leveät hartiansa teltan suussa. Patrokloksen kylmä ruumis Akhilleen käsivarsilla.

Hänen olisi pitänyt antaa teidän kaikkien kuolla.

Areen ote Akhilleesta tiukentui. Tämä ei ollut enää kehotus - se oli käsky.

Ota riski.

Akhilleus nojautui eteenpäin ja työnsi.

Mutta siinä missä keihäs olisi kohdannut metallin tai paljaan ihon, se upposi tyhjään ilmaan. Sodanjumala oli astunut pois Akhilleen tieltä. Hänen kättensä kosketus oli poissa.

Akhilleus kuuli lähestyvän iskun samalla hetkellä kun se osui häneen. Ares löi häntä paljaalla kämmenellä, mutta isku tuntui siltä, kuin hänet olisi lävistetty nuolella. Akhilleus menetti jalansijansa, keihäs irtautui hänen otteestaan ja kolahti kivilattialle. Akhilleus maistoi veren kaatuessaan, ja hänen kätensä etsi keihästä pakonomaisesti. Hän tarttui siihen ja nousi takaisin jaloilleen, iskien Aresta kohti, mutta tämä oli jo poissa.

Toinen isku suuntautui Akhilleusta kohti. Tällä kertaa hän väisti ajoissa. Hän sylki verta, paljasti hampaansa ja huusi iskiessään sodanjumalaa kohti. Hän kuvitteli iskun osuvan kohteeseensa, mutta tiellä oli yhä pelkkää ilmaa.

“Onko tämä parasta, mihin pystyt?”

Akhilleus kääntyi ääntä kohti, ja näki Areen hymyilevät kasvot. Hymyssä ei kuitenkaan ollut mitään aitoa tai hyväntahtoista. Se oli villieläimen irvistys, kuin saalillaan leikkivällä leijonalla.

Näky saattoi Akhilleen raivon partaalle. Hän ei ollut peura saalistettavaksi, tai kömpelö lapsi naurettavaksi. Hän oli aristos achaion, paras kreikkalaisista. Riittävän vahva kukistaakseen puolijumalan. Tai säikäyttääkseen itse jumalat.

Viimeisillä voimillaan, Akhilleus syöksyi. Mutta sen sijaan että isku olisi ollut vahva ja huoliteltu, hän huijasi kehollaan, kääntyi vasemmalle jalkojen mennessä oikealle. Se näytti siltä, kuin hän olisi kompastunut ja menettänyt otteensa. Näky riitti petkuttamaan Aresta. Hän ei edes nähnyt vaivaa väistääkseen.

Silloin Akhilleus iski. Hänen keihäänsä raapaisi sodanjumalan käsivartta, kevyesti kuin kuiskaus. Akhilleus veti keihään itseään kohti. Sen kärki oli jumalten verestä kultainen.

“Ah”, Ares totesi oivaltaessaan, mitä oli tapahtunut. “Siinä sinä olet.”

Akhilleus tuijotti keihästään. Hänen kätensä tärisivät. Sydän hakkasi lujaa rintalastan alla.

“Anna tulla”, Areen ääni oli matala ja viettelevä. “Vie työsi loppuun.”

Akhilleus lähestulkoon harkitsi asiaa. Kuinka vaikeaa se todella olisi, jumalan tappaminen?

Hän oli tehnyt niin ennenkin. Hän voisi tehdä sen uudestaan. Hän olisi pysäyttämätön.

Älä kadota itseäsi.

Patroklos.

“Ei”, Akhilleus sanoi. Hän laski keihäänsä, mutta ei tuntenut oloaan voitokkaaksi. Sen sijaan hän oli tyhjä, keho väsynyt ja loppuun kulutettu. “Tässä oli tarpeeksi väkivaltaa tälle päivälle.”

Tällä kertaa Ares ei yrittänyt kätkeä pettymystään. “Mikä harmi. Olimme vasta pääsemässä alkuun.”

Kuvotus vyöryi Akhilleen vatsassa. Hän antoi keihään pudota ja käänsi selkänsä. Hänen olisi tullut tehdä niin jo alusta saakka. Edes Ares ei olisi iskenyt aseettoman kimppuun.

“Tiedätkö lainkaan, miltä se tuntuu?” Akhilleus kysyi. “Kun siitä asiasta, jonka vuoksi elit, tulee asia, jota vihaat eniten?”

Ares ei vastannut. Akhilleus ei ollut odottanutkaan sitä.

Sen sijaan Ares tuli hänen luokseen ja tarttui häntä käsistä. Kosketus oli erikoinen, hellä niin väkivaltaiselle olennolle. Akhilleus antoi sen tapahtua.

“Raivo on kaunista, koska se on nopeasti palava liekki”, Ares sanoi. Hän nojautui eteenpäin niin, että heidän otsansa koskettivat toisiaan. “Sen tuoma tuho on upeaa katsella, mutta kestää vain hetken. Mutta sen jättämä muisto säilyy ikuisesti.”

Akhilleus sulki silmänsä. Ikuisuus muistoissa ei ollut siunaus. Se oli kirous.

“Sinä veit hänet minulta”, hän sanoi, vaikka tiesi sen olevan valetta. Hän oli saanut sen aikaan itse, itsekkyydellään ja varomattomuudellaan.

“Muista vihasi”, Ares sanoi. “Se antaa sinulle voimaa jatkaa taistelua.”

Huulten kevyt kosketus Akhilleen otsaa vasten. Veren mieto maku hänen kielellään.

Sitten hän jäi yksin, seuranaan ainoastaan katumus.


i think if i gave you my heart, you would treat it tenderly.