Nimi: Sinisistä ruusuista tähtiin
Kirjoittaja: Kotitonttu
Genre: angst
Ikäraja: S
Disclaimer:Ihan omaa tekstiä.
Summary: pöydälle on laitettu kimppu sinisiä ruusuja. Niistä minä pidin, silloin kun olin vielä elossa.
A/N: Tän ei oo tarkotus olla mikää pitkä teksti, enkä mä tätä ruvennu pidentää mihikää suuntaa, mun mielestä tää oli ihan riittävän pitunen tälläsenä. (: Yöllä kirjotettujen tekstien laatu on mitä on, mutta yöllä vaa tulee tää kirjotusinto.
Mut eipä muuta ku luku iloa.
Sinisistä ruusuista tähtiin
Ehkä tuuli tulee sieltä, minne minä olen menossa. Tai sitten se tuulee sieltä mistä tulen. Ehkei ollutkaan niin hyvä idea tappaa itseäni, mutta sitä on nyt vaikea peruuttaa. Pahin tapahtui jo. Joku olisi ehkä voinut estää sen, mutten usko että kukaan olisi edes vaivautunut yrittämään.
Pelontunne on ylittynyt äärettömyyksiin, tahdon takaisin kotiin, en uskalla liikkua. Kylmä tuulenvire pyyhkäisee ohitseni, se värisyttää minua.
En tiedä minne olen menossa, mutten välitä. Eniten toivon että näkisin vain sinut, kun sinä lähdit, veit elämäni mukanasi. Vain sinun ansiostasi jaksoin elää näinkin pitkään, kun sinä lähdit, minun oli tultava perääsi.
Muistan kun lupasit minulle, että olet vastassa kun tulen. Viha kerääntyy sisälläni, missä olet rakkaani. Sinähän lupasit, etsin sinua katseellani, mutten näe yhtikäs mitään. Elämä on epäreilua, ajattelen, mutta hetkinen, minähän tapoin itseni. En ole enää elossa, minä olen kuollut. Hitto sentään OLEN KUOLLUT. kävikö se näin helposti, eihän minun tarvinnut muuta kuin sekoittaa viinapulloon tärpättiä. En tosin muista enää miltä se maistui, mutta mitä väliä sillä on.
Mietin yhä missä olet, ei kai sinulle ole sattunut mitään pahaa?
Pelko palaa takaisin, mitä jos joudun olemaan ikuisesti tämän pimeyden saartamana, eihän se voi olla mahdollista. Itku hiipii silmääni, mutta se ei valu poskilleni. Ei vaikka koitan saada kyyneleet valumaan. Ahdistus täyttää minut, en pysty olemaan paikoillani mutten voi liikkuakaan.
Havahdun, pimeys alkaa kadota ympäriltäni, yhtäkkiä putoan siniseen huoneeseen.
Tunnistan huoneesta kaksi ihmistä, he ovat vanhempani, he istuvat pöydän ääressä. Pöydällä on minun viimeisin koulukuvani, se on yhtä epäonnistunut, kuin kaikki edellisetkin. Molemmat vanhemmista tuijottavat kuvaani, kumpikaan heistä ei itke, pöydälle on laitettu kimppu sinisiä ruusuja. Niistä minä pidin, silloin kun olin vielä elossa. Koitan puhua, mutta ääni ei tule, koitan liikkua, mutta pysyn silti paikoillani. Huone alkaa hämärtyä silmissäni, pimeys lankeaa jälleen. Tuulen vire liehittelee hiuksiani, hyvästi maailma, hyvästi kaikki.
Minä olen kuollut, kadonnut kaikesta. Ehken loista taivaalla kirkkaana tähtenä, joka näyttää sinulle tien luokseni. Silti tiedän, että olet siellä jossain rakkaani ja me tapaamme vielä.
