Ficin nimi: Lintu joka lensi pois
Author: The Pure-Blood Princess
Beta: Sarveiskalvo
Fandom: Jane Eyre (eli Kotiopettajattaren romaani)
Genre: synkähköä draamaa, songfic
Ikäraja: S
Paritus: Jane/Rochester
Vastuunvapaus: Kunnia kirjasta kuuluu Charlotte Brontëlle, vuoden 2006 minisarjasta taas BBC:lle ja Sandy Welchille. En saa tästä rahaa.
Summary: Jane oli vapaa kuin taivaan lintu. Lintu, jota ei yksikään häkki voinut vangita, ja sellaiset linnut lentävät pois.A/N: Löysin tässä taannoin Jane Eyrestä englannin kulttuurikurssille tekemäni esitelmän, ja alkoi tehdä taas mieli katsoa BBC:n tekemä tv-sarjasovitus vuodelta 2006. Se sitten innoitti kirjoittamaan, ja kun vielä satuin YouTubessa seikkaillessani löytämään sarjasta tehdyn videon, jossa soi taustalla BarlowGirl:in
Never Alone niin songficcihän tästä tuli. Yksi kohta (kursivoitu) tuolla tekstissä on sitten suoraan tv-sarjasta (tai siis oma kyseenalainen suomennokseni). Otsikko on taas tuommoinen minuutissa keksitty. Osallistuu
5 x jotain uutta 2015 -haasteeseen uudella fandomilla. Kommentit ovat tervetulleita.
LINTU JOKA LENSI POIS
I waited for you today
But you didn't show
No, no, no
I needed you today
So where did you go?
Se usvainen ilta Yorkshiren nummilla oli muuttanut Rochesterin elämän suunnan peruuttamattomasti. Olkoonkin, että hän oli pudonnut hevosen selästä, satuttanut jalkansa ja kaiken lisäksi tullut tavallistakin kärttyisämmäksi, kun hänen putoamisensa aiheuttanut tyttö – tai
noita, joksi Rochester oli tätä silloin nimittänyt – ei ollut edes onnistunut ottamaan hänen ratsuaan kiinni ja taluttamaan sitä hänen luokseen. Se ilta oli muuttanut Rochesterin elämän, sillä hän oli tavannut tuon tytön ja palanut halusta tutustua häneen ja puhua hänen kanssaan.
Jane Eyre oli hänen nimensä. Hän oli ollut tuolloin vasta kahdeksantoistavuotias, elämänkokemukseton nuori neito. Orpo, köyhä tyttö, jota tämän täti ei ollut koskaan hyväksynyt, joka oli lähetetty Lochwoodin kouluun, ja joka oli päättänyt hakeutua kotiopettajattareksi paremman elämän toivossa. Ja hän oli päätynyt Thornfield Halliin.
Sattuneesta syystä Rochester ei aiemmin ollut pahemmin viihtynyt kotilinnassaan. Kaikki siellä muistutti häntä ikävästä menneisyydestä; ahneesta isästä ja veljestä, joiden tahtoon hänen oli ollut taipuminen. Kaikkialla oli ankeaa ja harmaata, ja eräässä tietyssä tornihuoneessa asustanut paholainen oli tuonut jatkuvaa turvattomuuden tunnetta, joten oli ollut parempi vain lähteä pois. Matkustella ympäri maailmaa, mennä etelän lämpimään, vaikka eräät paikat sielläkin olivat nostaneet pintaan kipeitä muistoja, jotka Rochester olisi vain halunnut unohtaa. Haudata ja unohtaa.
Mutta Jane oli muuttanut hänen elämänsä. Ehkäpä tyttö todella olikin noita, niin kuin Rochester oli silloin nummilla kiukuspäissään syyttänyt. Noita, joka oli noitunut hänen hevosensa; noita, joka oli noitunut hänet, noitunut hänet rakastumaan itseensä. Sillä Rochester oli toden totta rakastunut ranskalaisen ottotyttärensä kotiopettajattareen, palavasti ja intohimoisesti, sellaisella tavalla, jolla rakastutaan vain kerran elämässä, jos silloinkaan. Rochester ei ollut koskaan aiemmin tuntenut mitään vastaavaa ja oli varma, ettei koskaan tulisi enää tuntemaankaan, ei ketään toista kohtaan. Jane oli ollut hänen kaikkensa, hänen pieni lintunsa. Mutta lintu oli lentänyt pois.
You told me to call
Said you'd be there
And though I haven't seen you
Are you still there?
Vaikka muuta olisi ehkä voinut kuvitella, Rochester oli todellisuudessa hyvin ujo mies, ja ei ikimaailmassa olisi voinut suoraan tunnustaa tunteitaan tuolle vakavalle, nuoresta iästään huolimatta kovan koulun käyneelle tytölle. Sillä eihän tämä ikimaailmassa olisi vastannut hänen tunteisiinsa! Hyvänen aika, miten sen ikäinen tyttö, joka ei omien sanojensa mukaan
tiennyt rakkaudesta mitään, olisi voinut rakastua häneen, Thornfieldin kärttyisään isäntään? Hänhän oli kaiken lisäksi kaksi kertaa Janen ikäinen! Ei, ei se olisi voinut olla mahdollista – tai niin Rochester oli tuolloin luullut.
Kaikesta huolimatta Rochester oli epätoivoisesti yrittänyt etsiä pieniäkin merkkejä Janen ilmeistä, eleistä ja sanomisista, mikä oli ollut jokseenkin mahdoton tehtävä, sillä Jane ei näyttänyt tunteitaan. Lochwood oli kasvattanut hänelle kovan kuoren, joka esti Rochesteria, tai ketään muutakaan, näkemästä tytön sisimpään. Paitsi joinakin pieninä, ohikiitävinä hetkinä, kuten silloin, kun Jane oli
aivan varmasti itkenyt portaikossa, väitti tämä sitten mitä tahansa. Rochester oli kysynyt, miksi tyttö itki, muttei ollut saanut vastausta. Ja vasta myöhemmin hän oli todella ymmärtänyt syyn.
Rochester oli kehittänyt suunnitelman. Hän oli alkanut valmistella häitään ja antanut Janen elää siinä uskossa, että hän oli aikeissa mennä naimisiin Blanhce Ingramin kanssa, mikä ei tietenkään ollut ollut totta. Ehkä oli ollut julmaa antaa Janen uskoa niin, mutta tämä oli vahva, Rochester tiesi sen. Ja sitten oli tullut sopiva hetki.
He olivat olleet kaksin, kävelleet linnan mailla. Keskustelu oli ajautunut siihen pisteeseen, että Jane oli todella uskonut joutuvansa lähtemään, ja sitä ajatusta tämä ei ollut kestänyt. Tunteenpurkaus oli saanut tytön – ehkä tahtomattaan, tiedä häntä – tunnustamaan tunteensa Thornfieldin isäntää kohtaan. Silloin Rochester oli ymmärtänyt, ettei ollut nähnyt vaivaa turhaan, ja hän oli kosinut. Ei yhden polven varaan laskeutuneena, kuten tyypillisissä rakkaustarinoissa, eikä hänellä ollut ollut edes kukkia saati sitten sormusta. Mutta hän oli ollut siinä ja hän tiesi sen riittäneen Janelle. Hän vain tiesi.
Rochester oli ollut silloin onnellisempi kuin koskaan – hän oli ollut niin onnellinen, että oli väkisinkin miettinyt kaiken olevan liian hyvää ollakseen totta. Ja oikeassahan hän oli ollut, sillä hänen osansa oli olla onneton. Hänelle ei lopultakaan suotu onnea; kun hän oli ollut vääryydellä ottamassa sen, se oli riistetty häneltä pois eikä mikään voinut enää palata ennalleen.
I cried out with no reply
And I can't feel you by my side
So I'll hold tight to what I know
You're here and I’m never alone.
***
”Sinä et voi vihata minua, Jane. En tarkoittanut pettää sinua. Toisin kuin sinä, minä en pysty elämään yksin, ilman toisen ihmisen lämpöä. Minä vaelsin ympäri maailmaa, sitten palasin sinä iltana tähän kylmään, synkkään paikkaan… Ja näin tämän… Tämän maagisen olennon. Sinä olit minun polullani. Muistatko? Ja siitä hetkestä lähtien en koskaan halunnut jättää paikkaa, jossa sinä olit. Vaikka sinä lähdit, minä jäin. Jäin odottamaan, että minun pieni lintuni tulisi takaisin. Me olemme yhtä, sinä ja minä. Meidän on oltava yhdessä. Me olemme kuin ne kaksoset, jotka ovat niin kietoutuneita toistensa tunteisiin ja ajatuksiin, että heidän välillään on yhteys, vaikka heidän välillään olisi kokonainen maanosa. Niin läheisiä he ovat toisilleen. Jane, sano, ettet rakasta minua. Varoitan sinua; et pysty siihen.”***
Eikä Jane ollut pystynytkään. Hän oli sanonut rakastavansa Rochesteria ikuisesti, kuolemaansa saakka, mutta ei silti ollut nähnyt muita vaihtoehtoja kuin Thornfielistä lähtemisen ja Rochesterin jättämisen. Rochester oli anellut ja rukoillut, mutta mikään ei ollut saanut Janea muuttamaan mieltään. Ei, vaikka tämän silmistä oli nähnyt, että hän olisi halunnut muuta; halunnut vain olla siinä rakkaansa syleilyssä eikä ikinä lähteä pois. Eikä Rochester olisi halunnut päästää häntä, mutta hän ei ollut voinut muuta, sillä Jane oli vapaa kuin taivaan lintu. Lintu, jota ei yksikään häkki voinut vangita, ja sellaiset linnut lentävät pois.
Ehkä Rochesterin ei olisi pitänyt mainita Ranskassa olevaa taloaan; ehkä hänen olisi pitänyt jättää mainitsematta, että halusi Janen muuttavan kanssaan sinne. Kauas kaikesta pahasta, kipeiden muistojen ulottumattomiin, uuden elämän alkuun. Mutta Jane oli ymmärtänyt hänet väärin. Tyttöparka oli luullut, että hän oli tarjonnut Janelle tilaisuutta tulla hänen rakastajakseen. Mutta ei hän sitä ollut tarkoittanut, ja hän oli ollut aivan tosissaan sanoessaan, että he voisivat elää kuten veli ja sisko, eikä Rochester koskisi häneen, ellei sitten antaisi pientä suukkoa poskelle syntymäpäivänä. Jane oli kunniallinen tyttö ja Rochester oli tiennyt sen. Hän
tiesi sen, eikä hän ikimaailmassa olisi voinut ajaa Janea sellaiseen elämään, sillä hän rakasti tätä niin paljon. Niin paljon, että hänen sydämensä oli särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi Janen lähdettyä, eikä mikään tässä maailmassa voinut enää korjata sitä.
And though I cannot see you
And I can't explain why
Such a deep, deep reassurance
You've placed in my life.
Jane oli luvannut miettiä asiaa. Hän oli sanonut olleensa väsynyt ja tarvitsevansa lepoa, mutta luvannut, että he puhuisivat asiasta seuraavana aamuna. Jane oli luvannut.
Hän oli luvannut. Ja pettänyt lupauksensa, sillä seuraavana aamuna hän oli ollut poissa. Rochesterin elämä oli tuhoutunut ja hän oli sulkeutunut yhä syvemmälle kuoreensa aina vain enemmän ja enemmän. Kaikki Thornfieldissä oli muistuttanut häntä
linnusta, ja surumielisesti kaukaisuuteen katselevan tornin ikkunasta silloin tällöin lepattava verenpunainen huivi muistutti häntä siitä, ettei
lintu enää kuulunut hänen elämäänsä. Rochester oli tuntenut itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan – ehkä siksi, että hän oli saanut maistiaisen onnellisesta elämästä. Se oli ollut kuin uni, josta ei olisi koskaan halunnut herätä, sillä unen tarjoama vaihtoehto oli ollut parempi kuin todellisuus. Välillä Rochester miettikin, oliko Jane vain ollut unta, sillä aika, jolloin he olivat eläneet Thornfieldissä, tuntui nyt kaukaiselta kuin aivan toinen elämä. Rochesterilla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan aikaa siitä oli kulunut.
We cannot separate
'Cause you're part of me
And though you're invisible
I'll trust the unseen.
Thornfieldin tulipalo oli ollut kuin piste i:n päälle Rochesterin kurjassa elämässä. Mies muisti sen yön edelleen kuin eilisen; hän ei ollut suostunut poistumaan palavasta linnasta ennen kuin oli pelastanut kaikki, yksi toisensa jälkeen. Kun muut olivat olleet turvassa, Rochester oli seurannut Berthaa ylös korkeuksiin, tornin huipulle. Hän oli pyytänyt naista tarttumaan käteensä, pyytänyt tätä tulemaan kanssaan alas. Mutta hulluus oli paistanut naisen silmistä voimakkaampana kuin koskaan, ja kun jostain oli ilmestynyt valkoinen pöllö, Bertha oli levittänyt kätensä kuin siivet ja hypännyt – hypännyt kuolemaansa. Ja vaikka tapahtunut oli loppujen lopuksi ollut helpotus, ei Rochester voinut olla syyttämättä itseään siitä, ettei ollut onnistunut pelastamaan vaimoaan. Hän koki epäonnistuneensa täydellisesti.
Toisinaan muistellessaan tuota yötä Rochester mietti, oliko Janella ollut jotain tekemistä sen tyhjästä ilmestyneen linnun kanssa. Olihan tyttö pelastanut hänet silloinkin, kun Bertha oli sytyttänyt hänen sänkynsä tuleen. Ehkä… ehkä se olisi ollut Rochesterin loppu, jos Bertha olisi suostunut lähtemään hänen kanssaan alas. Olihan nainen ollut hullu, väkivaltainen ja arvaamaton. Ehkä Jane oli pelastanut hänet taas? Mutta toisaalta, kuolema olisi voinut olla huomattavasti kivuttomampi vaihtoehto, kun otti huomioon miehen nykyisen tilan; katkera, yksinäinen, kärttyisiä, surullinen ja
sokea. Tulipalo oli vaatinut veronsa Rochesterin näön muodossa, vaikka mies olikin selvinnyt palavasta linnasta ulos hengissä.
Rochester oli edelleen rikas; niin rikas, ettei jaksanut yksinkertaisesti välittää. Hänellä olisi kevyesti ollut varaa korjauttaa Thornfield Hall, mutta hän ei halunnut. Linna oli jättänyt niin paljon ikäviä muistoja, ettei hän halunnut palata sinne enää koskaan. Siitäkin huolimatta, ettei hän nähnyt mitään, hän olisi aistinut ilmapiirin painostavuuden ja muistanut Janen. Kaikki muistutti häntä Janesta muutenkin, mukaan lukien Rochesterin vanha, uskollinen koira Pilot. Se oli aina reagoinut Janen läsnäoloon.
Hän kaipasi Janea joka päivä ja tunsi edelleen sen vahvan yhteyden, joka heidän välillään oli vallinnut, joka vallitsi edelleen. Ainakin Jane oli hengissä, jos se nyt oli mitään lohduttamaan päivä päivältä enemmän katkeroituvaa miestä. Hän toivoi hartaasti, että hänen rakkautensa kohde oli onnellinen, vaikkei hän saanutkaan olla jakamassa onnea tämän kanssa.
Ja eräänä iltana, kun hänen kaipuunsa kävi oikein sietämättömäksi ja hänen mitään näkemättömät silmänsä tuijottivat kyyneleisinä kaukaisuuteen, hän huusi Janen nimeä ja toivoi tämän kuulevan, vaikkei se tietenkään voinut olla mahdollista. Vai oliko sittenkin?
We cannot separate
You're part of me
And though you're invisible
I'll trust the unseen.
