// Alaotsikko: K-11, femme, angst, deathfic, one-shot.
Ficin nimi: Ääniä väkijoukossa
Kirjoittaja: eFFy
Beta: Inte.
Genre: Femme, angst, deathfic, one-shot.
Ikäraja: K-11
Paritus: Siru/Aino, Siru/Saara
Summary:
Mutta Siru ei ollut mitään.Varoitukset: Miesie-kieli, pahoinpitely.
A/N: Tadaa, tällästä mie oon sit saanut rustattua. Kaikki palaute ja kommentointi otetaan hymyssä suin vastaan.
ÄÄNIÄ VÄKIJOUKOSSA
Sadepisarat tippuivat maahan valtavina kampanjoina, vallaten ylivoimaisesti kuivan maan tummalla kosteudella. Yksi pisara oli sotilas, joka hyökkäsi maahan sellaisella voimalla, että jopa muurahainenkin litistyi sen alle. Pisarat yhdessä olivat voittamaton armeija, eikä mikään auringonsäde saanut maata kuivattua koleassa ilmassa. Pisara oli sotilas, pisarat yhdessä olivat armeija, mutta Siru ei ollut mitään.
Kaikki yläkoulun oppilaat juoksivat katoksen suojaan heti kun pääsivät kouluun. Vain todella harvat jäivät sateeseen seisomaan. Siru oli yksi heistä. Hän ei nimittäin jaksanut välittää sateesta, sillä hän oli varma, että kastuisi tänään muutenkin. Eilispäiväinen vessanpönttönaamahuuhtelu oli vielä kirkkaassa muistissa. Juuri siksi hän ei uskonut siihen mahdollisuuteen, että Saara kavereineen jättäisi hänet rauhaan. Siru ei uskonut siihen, koska tiesi, että jos hän niin itselle väittäisi, hän valehtelisi itselleen.
Siru kuunteli punatiilisen koulurakennuksen vieressä sateen ropinan alta kuuluvaa tasaista puheensolinaa, joka kantautui katoksen alta: ilon kiljahduksia, pienen riitelyn siemeniä, kuiskattavia salaisuuksia ja erinäisiä mielipiteitä. Jokaisella oli asiaa, tärkeää ja vähemmän tärkeää, mutta useimmiten merkityksetöntä.
Vaikka ihmisillä oli paljon asiaa ja jokainen puhui vuorollaan, Siru ei puhunut, eikä kukaan puhunut Sirulle. Siru oli näin suorasanaisesti sanottuna yksin, eikä hänellä ollut ketään muuta kuin Aino. Aino, joka puhui hänelle silloin, kun ketään muuta ei kiinnostanut. Siru ei tiennyt Ainosta paljoa. Ainoastaan sen, että hänen nimensä oli Aino ja hän oli Sirun luona aina kun hän halusi. Ja tietysti myös silloin, kun Siru ei sitä halunnut. Siru ei edes tiennyt miltä Aino näytti, missä tyttö asui ja minkälainen hänen perheensä oli. Ja miksi Ainolla oli niin paljon aikaa olla Sirun kanssa. Siru oli alkanut epäillä, että Aino salasi jotakin. Kyllähän se muuten olisi Sirulle näyttäytynyt.
Siru seisoi punatiilisen koulurakennuksen vieressä, mustapainotteiset vaatteet märkinä. Tyttö oli solakka ja siro, hänen kasvonsa olivat kapeat ja iho vaalea. Mustista hiuksista valui vettä maahan, että tytön vaatteille ja ne roikkuivat hänen silmillään, niin, että vain harva näki Sirun silmiä. Silmiä, jotka olivat täynnä välinpitämättömyyttä ja vihaa, jotakin tuntematonta vastaan. Siru seisoi yksin, vaikka näytti, että hän keskustelisi jonkun kanssa, jonkun tuntemattoman ja näkymättömän. Ja näin olikin, vaikka keskustelua käytiin kyllä Sirun päässä. Sitä Siru ei tiennyt, sillä hän luuli, että Aino olisi hänen vieressään, vaikka ei häntä nähnytkään.
"Siru, miksi sie olet tuollainen mammantyttö, etkä mene muiden kanssa juttelemaan?" Aino kuiski Sirulle.
"Koska mie en halluu ja koska ne ei halluu sitä", Siru mietti mielessään katkerana.
"Kyllä sie sitä halluut. Vain ne ei halluu sitä.""Miks sie taas luet miun ajatuksii! Mene pois! Mie puhun silloin siulle, kun sanon kaiken ääneen!" Siru kivahti nyt kuiskaten Ainolle. Kaksi ohikulkevaa tyttöä katsoivat Sirua kummissaan, mutta eivät sen enempää kiinnittäneet häneen huomiota. Tytöt kyllä tiesivät mitä Sirusta puhuttiin. Siru oli
hullu.
Siru ei edes huomannut ohimeneviä tyttöjä, sillä hän oli keskittynyt Ainoon, hänen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä.
"Älä ny pienistä ala suuttuu. Siulla ei oo kauhiasti varraa suuttua miulle. Muutenhan siulla ei oo kettään kenen kanssa olla." "Mie en suutu pienistä! Toiste ajatusten lukemine ei oo kauhian mukavvaa!" Siru sopotti hiljaa, mutta selkeästi.
"Alakko sie nykyään aina räyhäämää, kun mie luen siun ajatuksii? Ei kuule kannattas, ku miun kuitekki pittää niin tehrä! Muutenha sie et ikinä puhhuis! Enkä mie tahro olla mykän kaveri!" "Mie mikkää mykkä oo!" Siru ajatteli ja puristi kätensä nyrkkiin.
"Kyllä sie oot, et vaan myönnä sitä!""Taas sie teet tuota! Luet miun ajatuksii, sie oot ihan hiriviä. Yhtä äräsyttävä ku miun pikkusisko!"
"Kuules, siun pikkusiskos ei oo mittää miuhun verrattuna! Jos sie alat miuta testailemmaa, niin saatpahan huomata!" "Aino, mie en sinnuu pelkää, koskaa oo pelännykkää. Äläkä sie ala minnuu uhkailemmaa!" Siru kivahti nyt kovaan ääneen. Katoksen reunoilla norkoilevat oppilaat kuulivat sen ja käänsivät ihmetellen kasvonsa Sirua päin. Oli nimittäin erikoista, että joku huusi yksinään pihalla. Siru punastui ja hän olisi halunnut vajota maan alle. Nolotti, hävetti, taas Aino teki sen.
"Toi sai sitten olla viimonen kerta ku miulle noin teet... Sanon tän nyt ihan mielessä, ku tiiän, että sie kuitenkii salakuuntelet miuta", Siru mietti ja puri huulta. Oppilaat tuijottivat Sirua vielä hyvän aikaa, kunnes kellojen soitto sisälle vei heidän ajatuksensa muualle.
Siru huokaisi syvään ja lähti matelemaan koulun ulko-oville päin. Askeleet olivat hidastempoisia ja lyhyitä. Hänellä ei ollut kiire mihinkään, sillä Ainokin oli häipynyt olemattomiin, eikä se enää puhunut. Mutta pian hän kuuli tutun äänen, joka kuului hänen takaa. Sirun ei tarvinnut kääntyä katsomaan kuka puhuja oli. Sirun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään huutajan nimeä, kun se jo automaattisesti pomppasi alitajunnasta hänen mieleensä. Se oli niin lähellä, että Siru tunsi puheen henkäykset hänen niskassaan, vaikka se oli kylmyydestä ja painavista sadepisaroista melkein tunnoton. Siru kuuli puhujan askeleet, kun se otti askelia samaan tahtiin kuin hän. Siru
tunsi puhujan, läpikotaisin. Siru tiesi myös, että puhujalla olisi apujoukot hänen takanaan. Hänen niin sanotut kaverinsa, jotka tottelivat aina, kun puhuja käski tai sanoi jotakin.
"Hänellä sentään on kavereita", Aino kuiski Sirulle, sillä Aino ilmestyi taas Sirun mieliin, mutta Siru ei välittänyt Ainosta.
Puhujan takia Siru nopeutti tahtiaan ja toivoi, että matikanopettaja olisi heti luokanovella, kun hän ilmestyisi sisään. Jos nimittäin opettaja olisi hetkeäkään myöhässä, hän jäisi puhujan kynsiin. Siru tiesi nämä kuviot, ne olivat tapahtuneet niin monta kertaa.
"Siruuuu, miksi sie et taho puhhuu meijän kanssa?" puhuja kyseli Sirulta, kävellen yhä ihan kiinni Sirussa, vaikka Siru nopeuttikin tahtia huomattavasti. Siru ei vastannut kysymykseen, vaan paineli eteenpäin ja olikin pian ulko-ovella, jonka hän heilautti räväkästi auki ja punki sisään.
"Siruuuu, sie taijjat olla vähän huonolla tuulella, kun siulla noi kipakat otteet ovat", puhuja jatkoi maireana. Siru piti päänsä, eikä vieläkään sanonut mitään, vaikka hänen mielessään oli vaikka minkälaisia solvauksia puhujaa kohtaan.
"Saara-täti alkkaa olla vähän huolestunu siusta, Sirupieni. Miksi sie oot noin hilijaa?" puhuja kuiski Sirun korvaan, saaden Sirun värähtämään.
"Puhu ny, kun siulla kuitekkii on asiaa", puhuja taivutteli ja muunteli ääntään manipuloivasti. Se toimi taas kerran, sillä Siru pysähtyi ja kääntyi katsomaan puhujaa. Puhujan kasvot hätkähdyttivät aina, eikä Siru pystynyt kääntämään katsettaan vaaleansinisistä silmistä, jotka tuijottivat häntä silmä kovana. Silmät seurasivat Sirun jokaista liikettä ja pistivät merkille kaiken erilaisen, mitä Siru teki. Sirun kalpeat kasvot olivat suuttumuksen takia punehtuneet poskenpäistä.
"Häivy Saara! Jätä miut rauhaan!" Siru karjaisi kovaa, saaden näytettyä, että hänen hennossa ruumiissakin oli voimaa, ainakin äänen kannalta. Mutta äänen kovaäänisyys ei hätkäyttänyt Saaraa lainkaan, hän nimittäin oli äänentasosta enemmän kuin tyytyväinen. Sillä Saara tiesi ennestään, että kun koulun käytävillä alkoi huutaa, se kaikui. Ja se kaikui niin, että jokainen käytävällä olija varmasti kuuli mitä huutaja oli sanonut, pariinkin otteeseen. Niin Siru sai taas monien katseet itseensä, tahtomattaan.
"Sie oot aina niin herttanen", Saara kuiski ja mutristi huuliaan, häipyen samalla matkoihinsa, kaverit perässään ja vaaleat kiharat liehuen.
Siru jäi yksin ankean harmaan väriselle käytävälle seisomaan, monien katseet niskassaan. Siru puri huulta ja sai taistella kyyneleitä vastaan. Hän kuitenkin sai voitettua kyyneleet, voittaen edes jonkun.
"Kato, taas sie sait huomata, et sie oot heikko. Et sie miulle ja Saaralle pärjää. Myö ollaa Saaran kanssa ihan samanlaisii. Saat kuitenkii huomata, että mie oon vielä pahempi", Aino kuiski Sirulle, vaikka Siru ei olisi tahtonut kuulla.
"Jätä miut rauhaan", Siru sanoi hiljaa, ääni säröillen.
"Teen tän kerran siulle palveluksen, mutta muista, että usseesti en tätä tee", Aino jatkoi kuiskintaansa ja katosi sitten. Siru huokaisi helpotuksesta, pahin oli ohi tältä päivältä.
Pian Siru näki napakan näköisen matikanopettajan saapuvan, joten hän luikki oppilaiden ohi luokan eteen, raahaten reppuaan perässä. Opettajan avatessa luokan oven, monilla hänen luokkalaisillaan oli epätoivoinen ilme kasvoilla. Ainoastaan Siru oli iloinen, hän pääsisi tunniksi eroon Saarasta. Vasta seuraavalla tai sitä seuraavalla välitunnilla Saara tulisi...
Siru istuutui omaan nurkkapöytäänsä ja laski repun tuolin nojalle nojaamaan. Hän istuutui ja antoi opettajan puheiden soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaipuen samalla omiin mietteisiin.
Ainossa ja Saarassa oli se erilaista, että Aino oli Sirun paras kaveri ja Saara taas hänen pahin vihollisensa. Aino oli huomaavainen, koska puhui hänelle silloin kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Saara taas kiusasi häntä sanoilla ja teoilla. Saara oli vaarallinen, Saara tiesi mitä teki. Se kiehnäsi kyljessä, hakien huomiota, mutta samalla satuttaen. Saara ei ollut ennalta arvattava, ellei sitten tehnyt jotakin todella yllättävää. Silloin Saara meni hämilleen ja sen kasvoille nousi puna. Sitä tapahtui todella harvoin, mutta Siru oli saanut Saaran joskus punastumaan. Siitä Siru oli ylpeä, edes kerran tai pari, hän oli ollut vahvempi kuin se paholainen.
Sirun ajatukset pyörivät koko tunnin Saarassa ja se suututti häntä suunnattomasti. Hän ei tahtonut alentua sille tasolle, että ajattelisi kiusaajaansa koko ajan. Hän tahtoi, että Saara olisi vain yksi mitätön pieni haittapuoli hänen elämässään, mutta kun se ei ollut. Saara oli jotakin paljon enemmän. Saara ei ollut pelkkä kiusaaja, mutta mikä se sitten oli?
*
Tunnin jälkeen Siru vei hiipien reppunsa luokan eteen, jossa hänellä olisi seuraava tunti ja luikki nopeasti ulos sateeseen. Hän meni nurkan taa ja kun hän oli varma, että oli Saaralta piilossa, hän huokaisi helpottuneena.
”Sie oot pelkuri, ku aina luikit tolleen pakkoo kuin pieni rusakko”, Aino alkoi nyt kuiskia.
”Nii oot siekkii, ku et koskaan miulle näyttäydy. Mie en tiedä siusta Aino mittää muuta ku sen, että siun nimes on Aino.”
”Peru sanas”, Aino sanoi lujana.
”Tai mitä?” Siru sanoi nenäkkäästi, leikkien tulella, osaamatta lainkaan pelätä.
”Tai sie saat todeta mitä tapahtuu jos miulle käyt ryppyilemmään.””Kuten oon sanonut, sie et minnuu pelota!” Siru sanoi varmana, kunnes hänen äänensä hiipui. Johtuen siitä, että Saara käveli hänen eteensä koulun nurkan takaa. Aino häipyi heti, kun Saara tuli näkyviin. Se ei sanonut enää mitään, ei antanut Sirulle neuvoja mitä hänen pitäisi sanoa ja tehdä. Siru oli yksin avuttomuutensa kanssa.
Saaralla oli päällään ihoa myötäilevät pillifarkut ja aika ohuelta näyttävä valkoinen huppari. Hän näytti vähän epäröivältä ja hämmentyneeltä, ei lainkaan omalta varmalta itseltään. Saaralla ei ollut edes kavereitaan mukana tukemassa. Jokin oli ihan varmasti pielessä.
”Täällähän sie oot”, Saara sanoi, tavoitellen huoletonta ja iloista omaa ääntänsä. Tuuli ja sade pieksivät hänen hiuksiaan ja saaden ne näyttämään tummemmilta kuin yleensä. Siru piti katseensa Saarassa, mutta ei sanonut mitään, piti vain huulensa tiukasti kiinni.
He tuijottivat tovin vain toisiaan, osaamatta sanoa kumpikaan enää mitään. Varsinkin, kun tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun he olivat ensimmäistä kertaa pelkästään kahden. Aina ennen Saaran joku kavereista oli ollut mukana, mutta nyt ei ollut ketään. Eikä Siru todellakaan tiennyt oliko se edes hyvä asia, vaikka Saara ei ollut vielä sanonut mitään ikävää. Saara oli jopa tervehtinyt Sirua.
Viimein Siru rohkaistui ja tiuskaisi Saaralle silmät kipunoiden:
"Mitä sie katot?" Saaran ilme oli hetken haparoiva, sillä hän yllättyi, että koulun mykkäsuuna pidettävä tyyppi aukaisi suunsa niin nopeasti. Mutta Saara kuitenkin kokosi itsensä.
"Sinnuu", Saara kuiskasi ja kohotti siististi nypittyjä kulmakarvojaan. Tytön vaaleat hiukset kihartuivat sateen takia loiville laineille ja ohut huppari liimautui ihoon kiinni. Tyttö tärisi kylmästä, mutta Siru ei tarjoutunut antamaan tälle toista huppariaan. Ei hän tuolle paholaiselle tahtoisi antaa mitään.
"Miks sie minnuu?" Siru ihmetteli, kääntäen katseensa samalla muualle. Koulun lähellä olevaan metsään, jossa tuuheat kuuset heiluttelivat tuulen mukana oksiaan.
"No ketä muutakaan mie täällä kattelisin?" Saara heitti ja tavoitellen Sirun katsetta, tietämättä edes miksi.
"Et kettään... Mihis sie oot jättänt siun ihastuttavat kaveris?" Siru kysyi nyt piikittelevästi ja hämmästyen ääntään itsekin. Hän oli löytänyt itsestään täysin uuden puolen ja katsoi taas itse paholaista silmiin.
"Mie jätin ne tuonne muualle. Sanoin, että halluun olla yksin", Saara sanoi hiljaa, vilkuillen Sirua. Sirun mielestä Saara oli omituinen ilman kavereitaan. Sen ääni oli hiljainen ja epävarma, eikä Siru ollut varma mikä Saaraa vaivasi.
"Mutta ethän sie oo yksin nyt?"
"En niin, mutta et sie miuta haittaa. Oo vaan siinä."
"No kyllähän mie tässä oon, ku olin täällä ensin. Mie sitä paitsi saisin pyytää siuta poistummaan jos tahtoisin", Siru sanoin päättäväisesti. Hän tunsi itsensä pitkästä aikaa vahvaksi, kun Saaralla ei ollut kavereitaan tukena. Tämän taistelun hän voisi jopa voittaa. Mutta alkoi pikku hiljaa näyttää siltä, että Saara ei tahtonut taistella, vaan sillä oli jotakin muuta mielessä. Siru vaan ei tahtonut uskoa, että Saara olisi hänen luonaan hyvissä aikeissa.
"Miks et sitten käske?" Saara ihmetteli.
"No mene sitten, jos tahot."
"No kun emmie taho."
"Mitä siulla sitten on asiaa?" Siru kysyi, tavoitellen kyllästynyttä ääntä, mutta silti hänen äänestään loisti pieni uteliaisuus. Saara vaihtoi painonsa toiselle jalalle ja räpelteli hermostuneena hihaansa.
”Mikä ihme sitä oikkeasti vaivvaa”, Siru mietti mielessään.
"Miun pittäs kertoo siulle yks juttu", Saara sanoi yhtäkkiä hiljaa ja otti askeleen Sirua päin. Märkä kenkä piti litisevää ääntä, kun tytön paino painui siihen.
"Kerro", Siru kehotti. "Vaikka en kyllä oo varma tahdonko kuulla siulta mittää." Saara nyökkäsi hiljaa ja otti vielä pari askelta Sirua päin, ollen aivan Sirun nenän edessä. Siru siirsi toisella kädellään tummia hiuksia naamansa edestä, jotta näkisi Saaran paremmin. Tämän vaaleat ripset ja vähän sinertävät huulet. Siru ei todellakaan tiennyt miksi otti merkille, että Saaran huulet sinersivät. Ehkä hän oli vain hämmentynyt Saaran yhtäkkisestä niin sanotusta ystävällisyydestä.
”Niin?” Siru kehotti jopa hymyillen, kulmat kysyvästi koholla. Saara oli juuri avaamassa suutaan, kertoakseen asiansa, kun Siru avasi suunsa apposen auki hämmästyksestä, saaden Saarankin hiljenemään.
”Mie en usko, että sie tahot kuulla tolta yhtään mittään. Mie tiiän Saarasta enemmän kuin arvaatkaan. Etkä varmaan yhtään ylläty, jos kerron nyt, mitä se aikoo siulle kohta kertoa. Siru, herää tosta siun ikuisesta unestas. Saara tykkää siusta! Sen takii se kiehnää siun ympärilläs ja keimailee minkä kerkeää! Se halluu siulta huomioo! Se on lesbo! Lesbo, tajuutko?” Ainon ääni huusi Sirun päässä ja Siru joutui melkein pakokauhun valtaan. Asia tuli järkytyksenä, eikä hän voinut kuin tuijottaa Saaraa ällistyneenä, kunnes hän kivahti ääneen Ainolle:
”Ei se voisi, eihän se muuten minnuu kiusaisi!” Mutta vaikka Siru asian ilmoittikin Ainolle tuolla tavalla, epäilys alkoi kalvaa hänen mieltään. Saara tuntui seisovan nyt ihan lähellä, niin, että heidän nenänsäkin voisivat kohta koskettaa toisiaan ja syleillä, nenientanssina. Siru tunsi Saaran kohmeisen hengityksen kasvoillaan, vaikka sadepisaratkin yhä tipahtelivat hänen naamalleen. Saara seisoi niin lähellä, että Siru olisi voinut kietoa kätensä tämän hartioidensa ympärille ja rutistaa. Sitä Siru ei tahtonut kuitenkaan tehdä, sillä häntä enemmänkin pelotti ja kauhistutti.
Sirun naamalla oli yhtä ällistynyt ilme kuin Saarallakin, sillä Saara tuijotti Sirua kuin mielipuolista.
”Se on siis totta. Sie olet hullu, niin ku sanotaan”, Saara möläytti, saaden Sirun vielä enemmän hämmästyneemmäksi. Siru ei osannut sanoa enää mitään, sillä koulun kellot soivat sisälle, kimeänä huutaen, kuin varoituskellot, jotka kehottivat Sirua pakenemaan. Mutta Saara oli nopeampi.
"Miun täytyy nyt mennä!" Saara huudahti ja juoksi pois, vilkaisemattakaan taakseen. Siru jäi hämmentyneenä seisomaan koulun nurkalle, eikä hän ollut varma mitä ajattelisi. Asiat pyörivät hänen päässään tiuhaan tahtiin, eikä Siru saanut oikein mistään kunnolla kiinni. Ajatukset kerkesivät aina livahtamaan karkuun. Ainonkin sanat jäivät aivoihin killumaan suurena kysymysmerkkinä, jääden Sirun pään vaivaksi, pinttyväksi liaksi pään sisään.
Siru painoi katseensa maahan ja lähti nyt itsekin koulun ulko-oville päin. Hänen kenkänsä olivat sateen vuoksi painavat ja hupparikin painoi noin tonnin. Sirulla olisi seuraavaksi historiaa, luokassa 205 ja kun hän alkoi miettiä Saaraa, hän tajusi, että tytöllä oli vastakkaisessa luokassa tunti. Hän oli varma, että siitä ei hyvää seuraisi.
*
Siru näki Saaran jo kaukaa, hän näki hänet heti kun hän astui koulun ovista sisään, ankeaan käytävään. Harmaaseen käytävään, jota värittivät eriväriset hahmot käytävän reunustoilla. Oppilaat, jotka odottivat tuntinsa alkua, enemmän ja vähemmän innokkaina. Mutta vaikka oppilaat väriloistossaankin valaisivat ja piristivät käytävää, Saara loisti kirkkaimpana tähtenä muiden joukossa. Eikä Siru tiennyt miksi hänen katseensa aina automaattisesti etsi Saaran. Ehkä se johtui hänen pelostaan ja sisäisestä tutkasta, joka kertoi milloin kannatti varoa. Tutka tiesi, että Saara oli vaarallinen, Sirukin tiesi sen. Mutta äskeinen välitunti oli saanut hänen silmänsä aukenemaan hiukan. Saarallakin oli heikot puolensa.
Juuri siksi Siru astelikin oman luokkansa eteen reippaana, karttamatta lainkaan viereisen luokan edessä seisovaa Saaraa. Siru näki Saaran kasvoilla vienon hämmästyksen ilmeen, kunnes kova kuori palasi taas tytön kasvoille. Hänen kaverinsa huomasivat Sirun, joten he lähtivät automaattisesti Sirua kohti. Saara ehti hämmästykseltään juuri ja juuri tyttöjen perään, Sirun luo. Saara aukoi suutaan hiukan hämmästyneenä kuin kala kuivalla maalla.
”Veikö kissa siun kieles?” Siru sähähti, tuntien itsensä vahvaksi, itse asiassa vahvemmaksi kuin koskaan. Hän, Siru Eronen, oli saanut hänen kiusaajansa pahimman salaisuuden selville, kiitos Ainon. Saaran ja hänen kaveriensa ilmeet olivat mahtavan muikeat, kun Siru avasi ensimmäisenä suunsa. Kenenkään ei tarvinnut inttää häntä puhumaan, kenenkään ei tarvinnut riuhtoa tai pönkittää. Siru puhui itse, hän oli vahva!
”Niin?” tyttö jatkoi, tuijottaen hänen ympärillään olevan tyttöryhmän jokaista jäsentä uhmakkaana. Kaikki olivat hetken hiljaa järkytyksestä, kunnes Saara, se Saara, se paha Saara nousi esiin.
”Ai, meijjän Pikkusirukin on löytänyt puhekykynsä takkaisin, näiden parin vuoden tauon jälkkeen”, Saara heitti, aukomatta enää hämmästyneenä suutaan. Saaran kasvoilla oli taas se sama itsekäs ilme. Tähän Siru ei kuitenkaan osannut enää sanoa mitään. Tavallinen ujo Siru alkoi saada taas valtaa hänessä.
”No tohonko se siun suuri puhetulva jäikii? Mie ootin vähän suurempaa spektaakkelia, kun sie näytätkii noin erikoiselta.” Siru tuijotti Saaraa silmä kovana, saaden taas puhekykynsä takaisin.
”Toiset tykkee erikoisesta”, Siru kuiskasi, kohottaen kulmiaan. Kukaan muu kuin Saara ei tajunnut vihjettä. Muut tytöt pitivät vain Sirua tyhmänä, mutta Saara tajusi. Saara, ikuinen metsästäjä oli jäänyt loukkuun hiirulaisen koloon.
”Niin näköjään…” Saara sai sanotuksi, mutta hän ei voinut estää äänensä muuttumista käheäksi. Saara yski hetken, pitäen kättään suunsa edessä, tuijottaen lamaantuneena Sirua.
”Mikä siulle nyt tuli?” Saaran kaveri Liisa kysyi hänen vierestään, alaselkään ylettyvät tasaisen ruskeat hiukset hiukan silmien edessä ja silmät mustiksi maalattuina. Tyttö näytti ihan inkkarilta. Saara ei osannut kuin pudistaa hiljaisena päätään ja Liisa jäi toimettomana seisomaan paikoilleen.
”Saara vaan tarkoittaa, että se on le…” Siru jatkoi ivallisena, keskeyttäen kuitenkin lauseensa paikkaan, joka oli vaarallisen lähellä totuutta. Siru nimittäin ei voinut sanoa sanaa vielä ääneen, sillä Saaran kasvoilla oli niin epätoivoinen ilme. Saara lähetti äänettömiä viestejä Sirulle, pään pudistusta ja kun tarkasti katsoi Saaran huulia, hän muodosti huulilleen sanan:
”Älä.”
Älä, oli kummallinen sana. Siru käytti sitä usein, varsinkin puhutellessaan Saaraa. Mutta Saara ei ollut kuitenkaan totellut hänen pyyntöjään. Joten miksi Sirun itse nyt pitäisi totella Saaraa ja lopettaa? Miksi Siru ei saanut olla samanlainen kuin Saarakin, miksi?
Vastaus oli yksinkertainen. Siru ei ollut Saara, Siru oli Siru.
*
Taivas oli kuin kaivon musta vesi. Se loisti tummuuttaan, näyttäen pahaenteiseltä, ei lainkaan jumalan luomalta paikalta. Vettä ryöppysi taivaan täydeltä ja se kasteli kaiken minkä sen tielle osui. Sateen kovan painon vuoksi viimeisetkin loppukesän ylikypsyneet omenat tippuivat maahan. Maassa omenat odottivat epätoivoisina syöjäänsä. Monesti kävi kuitenkin niin, että omenat unohdettiin ja ne jätettiin maahan lojumaan matojen armoille. Ja kun matojen suuri armeija hyökkäsi omenoihin, niistä ei ollut pian jäljellä mitään. Ne maatuivat. Ne katosivat, ihan niin kuin Sirukin.
*
Siru ei olisi jaksanut enää juosta. Jalat painoivat nyt enemmän kuin tuhat kultaharkkoa, miten paljon ne nyt painoivatkaan. Keuhkoja puristi, eikä hän saanut kunnolla happea edes ulkoilmassa. Hän oli juossut liian kauan, ihan liian kauan. Siru ei ollut tiennyt, että pakeneminen oli näin rankkaa. Mutta kotona ja koulussa oli vielä rankempaa, joten hän kesti pystyssä tämän ajatuksen voimalla.
Kylmyys olisi ollut käsin kosketeltavaa, elleivät Sirun kädet vain olisivat olleet niin kohmeessa, ettei niillä pystynyt tekemään mitään. Hengitys höyrysi koleaan iltaan ja vaikka oli vasta loppukesä menossa, Sirun oli jäätävän kylmä. Se tietenkin johtui sateesta, jota oli jatkunut koko päivän, aamusta iltaan.
Mutta vaikka Sirun oli kylmä, nälkä ja jano, hän ei kaivannut kotiin. Hän halusi vain pois. Ihan mihin vain, kunhan hän ei enää ikinä näkisi S… Ei, sitä naista ei enää ollut olemassa. S:llä alkava nainen oli kuollut, kas kun se ei ollut Siru.
Siru jatkoi juoksuaan. Hänen jalkansa jatkoivat eteenpäin ja mieli oli rautaa. Hän ei pysähtynyt, vaikka autot tööttäilivät hänelle vimmaisesti, johtuen siitä, että tyttöä ei näkynyt tienreunasta, koska oli niin pimeää. Sirun jalat olivat rakkuloilla ja päätä särki. Ehkäpä liiallisesta ajattelemisesta tai sitten siitä eräästä, josta ei enää puhuttu. Enää oli vain Siru, sekä perässä pyristelevä Aino, joka vain vaivoin pääsi enää Sirun mieliin.
”Mitä se teki siulle?” Aino kuiski Sirun korvaan, mutta tyttö ei vastannut. Siru jatkoi vain itsepintaisesti juoksuaan maantien laidassa. Hänen tarkoituksensa oli päästä pois, ja niinhän tekisikin.
”Kerro miulle, Siru. Minnuu sie voit kyllä luottaa, miehän oon siun paras ystävä”, Ainon kuiskaukset jatkuivat ja jatkuivat, kaikuina ja toistoina. Siru ei vastannut, hän ei enää puhunut. Se mitä S… teki, oli anteeksiantamatonta, eikä sitä voinut kertoa.
Siru oli juossut kauan, eikä kukaan voinut tietää kuinka kauan. Hänellä ei ollut kelloa, eikä varsinkaan kännykkää, sillä muutenhan hänet olisi voitu tavoittaa. Vain hiukan taskurahaa, jotka hän oli varastanut äidiltään, käydessään pikaisesti kotona, hetken jälkeen tapahtuman, josta ei puhuttu. Pian kuitenkin Siru pysähtyi, sillä hän tajusi, ettei hän voinut juosta loputtomiin. Joten hän päätyi kävelemään maantietä pitkin, peukalo pystyssä liftaten. Punainen reppu, jossa oli vihreän krokotiilin kuva, roikkui hänen olallaan. Kyseinen reppu oli ollut hänellä esikoulusta asti, eikä se oikein sopinut hänen rock-henkiseen pukeutumistyyliin. Mutta nyt hän oli halunnut ottaa sen mukaan, kuin vanhojen aikojen muistoksi, vaikkakaan ei kovin hyvien. Repussa oli kaikki välttämätön, mutta ei mitään ylimääräistä. Oli aika vaihtaa suuntaa, sillä Siru tahtoi, että muistot vaihtuisivat ja unohtuisivat. Hän tahtoi, että kaikki jäisi taakseen, kadoten tuosta vain pimeyteen.
Autot lipuivat ohi samanlaisina väriläikkinä kuin missäkin maalauksessa, mutta koskaan ei tullut sopivaa taulua, jolloin Siru olisi päässyt auton kyytiin. Sirua väsytti ja nälätti ja kaikkea siltä väliltä, mutta hän ei pysähtynyt. Ei vaikka kengät tekivät varmaan kymmenennettään rakkulaa jalkaan. Siru oli vahva. Niin hän ainakin itselleen toitotti, mutta totuudestahan ei koskaan tiennyt.
Viimein, eräs pieni punainen Volvo pysähtyi tienpientareelle. Siru luuli näkevänsä harhoja, mutta kun hän taputti Volvon konepeltiä, jonka punainen maali oli hiukan lohkeillut pois, hän tiesi, että auto oli todellinen. Autosta nousi noin kaksikymppinen mies, eikä mies aluksi edes huomannut tyttöä. Vasta kun mies, tai nuori poika meinasi törmätä Siruun, hän hoksasi hänet.
”Herran jumala, mistä sie siihen yhtäkkiä ilmestyit? Ja mitä sie täällä pimeessä ja kylmässä teet?” poika älähti aluksi, jatkaen puhettaan sitten hiukan normaalimpaan äänensävyyn. Pojalla oli päällään musta nahkatakki ja farkut, joiden haaleaa väriä ei meinannut nähdä pimeässä. Pojan mustat hiukset olivat tyylikkäästi pystyssä ja silmissä oli hiukan tummaa kajaalia.
”Ookko sie menossa pois Joensuusta? Ethän sie mee sinne?” Siru kyseli pojalta, tuijottaen tätä silmät apposen auki, vastaamatta tämän aikaisempiin kysymyksiin. Ei ollut aikaa, oli pakko päästä pois.
”Mie mihinkään Joensuuhun menos oo. Mie oon menossa Etelä-Karjalaan päin. Sinnekös sie sitten tahtosit?” Siru nyökytteli nopeasti, pysyen juuri ja juuri väsymykseltä pystyssä.
”No hyppää sitten kyytiin, mutta muista, että mie en tätä tee useesti. Oot itse asiassa eka, jonka otan kyytiin tienvarrelta. Mutta enhän mie sinnuu tännekää voi jättää, ku joku raiskari vois napata siut ku kypsyneen hedelmän”, poika mutisi ja Siru hätkähti pienesti pojan suoraa puhetta. Poika kuitenkin häipyi vähäksi aikaa tienvarrella olevaan metsään ja Siru sai hetken aikaa rauhoittua.
Siru jäi yksin seisoskelemaan sateeseen, uskaltamatta mennä vielä Volvon kyytiin, vaikka väsymys painoi silmiä ja hänen oli häiritsevän kylmä. Toisaalta se olisi ollut ainakin paras tapa varmistaa, että hän varmasti pääsisi pois, kauas pois, johonkin.
Kun Volvomies tuli metsästä takaisin autolle, hän kehotti Sirua hyppäämään kyytiin. Siru avasi varovaisesti auton oven ja istuutui etupenkille. Hänen olonsa oli nahkea, sillä kun litimärät vaatteet kohtasivat kuivan autonpenkin, lopputulos ei ollut miellyttävin. Poika tuli pian itsekin autoon istumaan, mutta nyt hänellä oli mukanaan iso viltti, jonka hän oli napannut Sirulle takakontista. Sen saadessaan Siru ei osannut kuin hymyillä typerästi. Poika ei kuitenkaan tiennyt kuinka kiitollinen Siru kaikesta tästä oli.
Poika vilkaisi nopeasti Sirua ja oli jo sanomassa jotakin, kunnes päättikin vain sulkea suunsa. Samalla hän käynnisti auton, ohjasi sen tienlaidalta moottoritielle ja painoi kaasua, häiritsemättä lainkaan Sirua kuin tietäen, että tyttö halusi omaa rauhaa miettiäkseen. Ainokin antoi Sirun olla nyt rauhassa, se ei letkautellut asiasta tai mistään muustakaan. Koko maailma oli hiljaa, paitsi auton moottori ja Sirun sekalaiset ajatukset.
Kun Siru sai peiton päälleen, hän jäi tuijottelemaan ulos sateeseen. Sirua väsytti, kuten selväksi oli jo tullut, mutta silti hän ei saanut unta, vaikka sulkikin aina välillä silmänsä. Ajatukset pyörivät nimittäin hänen päässään yhtenä lankakeränä, vailla päätä eikä häntää. S:llä alkava niminen henkilö oli kuitenkin päällimmäisenä ajatuksissa, eikä Siru saanut suljettua tätä pois mielestään, vaikka olisi kuinka halunnut.
*
Oli pimeää, vain auton etuvalot valaisivat edessä pyyhältävää seutua, pienillä valonsäteillä. Mutta säteetkään eivät valaisseet kauas, sillä sade söi valoa nälkäisen lailla. Taivaalta tuleva sade piiskasi auton etulasia, saaden näkyvyyden vieläkin heikommaksi.
Siru tuijotti punaisen Volvon ikkunasta ulos, kääntämättä katsettaan lainkaan. Kun katsoi auton sisältä ulos, näki vain tummaa pimeyttä. Siru tuijotti silti ulos, sillä hänestä oli helpottavaa katsoa, ei mitään. Hän ei edes tiedostanut vieressään istuvan pojan jutteluyrityksiä, kunnes tämä ravisteli Sirua rivakasti olkapäästä.
”Häh? Sanoikko sie jotakii?” Siru älähti, kääntäen katseensa autonkuljettajaan, joka rummutti mustaa rattia sormillaan, tylsistyneen näköisenä.
”Sitä vaan, että saanko tiedustella siun nimmee? Ku kerran istut miun autossa”, poika naurahti ja kun hän hymyili, hänelle ilmestyi mieltä lämmittävät hymykuopat poskiin. Siru tuijotti hetken poikaa ja vasta nyt hän huomasi, kuinka hätkähdyttävän siniset silmät tällä oli.
”Hmm”, Siru mumisi, saaden jopa hymyn tapaisen kasvoilleen, nyökytellen päätään samalla. ”Siru, siis on miun nimi, tarkotan”, Siru sopersi ja punastui vienosti, saaden pojan naurahtamaan uudestaan.
”Selväh”, poika vain sanoi, keskittyen taas pelkästään ajamiseen.
Siru käänsi itsekin katseensa pois, ohi lipuvaan metsään ja yritti keskittyä olemaan hiljaa, tuijottamalla pimeyteen. Mutta hän ei voinut sille mitään, että poika oli saanut hänen kiinnostuksensa heräämään. Pienen mietintä tuokion jälkeen hän päätyi kääntymään poikaa kohti.
”Sitä vaan, että sie et kertonut viel ommaa nimmees?” Siru sanoi hiljaa, kun poika käänsi katseensa häntä päin, katsoen kysyvästi.
”Aarne”, poika esittäytyi hymyillen ja katsoi hetken aikaa Sirua silmiin, kunnes käänsi katseensa taas tiehen, jotta ei ajaisi ojaan.
Siru sai jostakin lisää rohkeutta, joten alkoi virittää keskustelua, saadakseen ajatukset pois johonkin muuhun.
"Miksi ihmeessä sie otit miut kyytiin?" Siru kysyi uteliaana ja katsoi ujosti hymyillen Aarnea.
"Myönnettäköön, että en mie siun takii aluks pysähtyny. Piti käydä kato kastelemassa vähän kuusen juuria..." Aarne virnisti ilkikurisesti. "En mie kato sinnuu aluks ollenkaan nähny, on tääl sen verran pimiää. Ihan siun onnes, että satuin pysähtymään just siihen kohtaan." Siru nyökkäsi hiljaa ja käänsi päänsä taas eteenpäin. Molemmat olivat vähän aikaa hiljaa, mutta nyt Sirua alkoi ahdistaa. Hiljaisuus oli nyt painostavaa, ei kevyttä.
"Miks sie lähit?" Aarne kysyi nyt hiljaa, mutta ei katsonut tyttöä. Siru piti suunsa kiinni. Hän ei voinut vastata, ei vain voinut. Kaikki se mitä tapahtui. Kaikki ne pinnokkeet miksi hän lähti. Kaikki oli liian vaikeata, liian arkoja arpia, liian aikaista. Ajatukset, jotka olivat jo olleet hetken aikaan poissa, nousivat taas pinnalle uimaan.
"Piti vaan", Siru mumisi.
"Kyllä sie miulle voit kertoa, ethän sie minnuu ees tunne", poika ehdotti.
"Sie muistutat erästä miun kaverii Ainoo. Se kanssa halusi tietää mitä miulle tapahtu", Siru sanoi yhtäkkiä.
"Halusi? Eikö se halua enää?"
"Ei se enää. Se katos, se ei enää rakasta miuta", Siru selitti, eikä hän tiennyt miksi puhui, edes tietämättä mitä hän puhui. Hän tajusi vain erään tosiasian.
"Rakasta?" Aarne köhi ja katsoi Sirua kuin hullua.
"Ei rakasta ei, mie tein jotakin ja sitten se suuttu. Se suuttu ja otti miut haltuunsa. Mie olin liian heikko, eikä Aino tykkää yhtään siitä, että oon niin heikko", Siru selitti, mutta eihän Aarne hänen selityksistään mitään tajunnut.
"Jaahas. Kuule Siru, pitäisköhän siun hakea jotakin apua, sitten kun päästään määrän päähän", Aarne ehdotti ja katsoi Sirua huolestuneen näköisenä. Aarnen silmissä tuikki kuitenkin hiukan nauru ja ilo, mutta se synkkeni, kun hän tajusi, että Siru tarkoitti todella puhumaansa.
"Kaikki sannoo noin, mutta en mie niitä usko, ne kuvittelloo kaiken. Ne sannoo miuta hulluks, vaikka mie en oo. Miten ne edes voi niin sanoa, kun ne eivät tunne miuta! Ne sanovat, että kuvittelen Ainon. Pyh, ne ei vaan tunne Ainoa, ne ovat kateellisia. Nyt siekin oot kateellinen. Ja mieku luulin, että voisit olla miun ystävä. Mie mitään apua tarvii. Miehän oon vahva, kaikki tietää sen. Eikö tiiäkki?" Siru sanoi, eikä hänen äänensä kuulostanut enää omalta. Aino oli tekemässä taas pesäänsä hänen sisäänsä. Aino oli ottamassa vallan.
”Aino, älä tee noin”, Siru sai kuiskatuksi käheällä äänellä, kunnes Aino otti hänestä vallan kokonaan.
”Ne on kateellisia, ne ovat niin kateellisia Ainosta. Ne tahtoisivat Ainon itselleen. Ne ovat kateellisia siitä, että Aino on miun. Miun! Tajuutko?” Sirun suu huusi, vaikka hän ei niitä sanoja olisi tahtonut sanoa. Aino puhui hänenä, taas kerran, niin se oli tehnyt koulunkin jälkeen, kun hän oli tavannut sattumalta S...n.
”Rauhoitu, Siru. Aarne tässä, ei mitään hätää. Mikä siulle nyt tuli? Onko jotain sattunu?” Aarne kyseli tasaisella äänellä, vaikka oikeasti hänen sydämensä löi tuhatta ja sataa. Äidin kauan sitten sanoneet sanat: ”Älä puhu vieraille ihmisille”, nousi nyt hänen mieliinsä ja hänen oli myönnettävä, että tuota kehotusta olisi kannattanut noudattaa. Mutta kuka olisi uskonut, että häntä nuoremmasta ja pienemmästä tytöstä voisi olla jotakin haittaa. Eihän Aarne ollut voinut tietää, että hän oli ottanut hullun kyytiinsä.
”Shh, Aarne. Ole hiljaa, S… tulee”, Siru kuiski, mutta Aino laittoi sanat hänen suuhunsa. ”S… on taas tulossa, se haluaa miut omakseen, vaikka sitä se ei myönnäkään. Ja siitä taas Aino on kateellinen, mie oon Ainon heikko kohta.”
"Siru, mitä sie hourailet? Ei tänne oo kukaan tulossa. Kuka on S…?" Aarne puhui rauhoittavasti ja tyynnytellen. Siru, joka oli shokin ja väsymyksen välitilassa, ei tajunnut pojan puheita. Aarne yritti keskittyä Sirun lisäksi ajamiseen, mutta se oli vaikeata ja hän oli varma, ellei pian saisi Sirua ennalleen, he ajaisivat vielä ojaan.
"Pois, pois, pois! Se tulee. Se lähestyy! Nopeasti! Meijän pitää juosta! Karkuun, pois!" Siru selitti sekavana, kuin painajaisesta heränneenä, mutta nyt Aino oli taas kadonnut, saaden vain Sirun sekaisin. Siru alkoi kieppua penkillään, takoen ikkunaa nyrkeillään päästäkseen ulos. Siinä vaiheessa Aarne tajusi laittaa ovet sisältäpäin lukkoon, jotta tyttö vain ei hyppäisi liikkuvasta autosta ulos.
"Siru, Siru, Aarne tässä. Shh, ihan hiljaa vain. Kuka tulee? Ei tänne kukaan tule”, Aarne sopotti tyynnyttelevästi, mutta ei itsekään ollut varma asioista, joita hän puhui. Hän ei uskonut asioita, joita hän itselleen ja Sirulle syötti.
"S..." Siru yritti sanoa, mutta ei pystynyt sanomaan nimeä ääneen, se teki liian kipeää.
"Kuka S?" Aarne kysyi uudestaan, mutta Siru ei vastannut. Siru ei enää puhunut, hän oli mykkä, kuten Aino oli hänelle joskus sanonut. Aarne hätääntyi Sirun hiljaisuudesta ja ajatteli jo soittavansa jonnekin lasten kriisikeskukseen. "Siru, vastaa?" poika yritti vielä epätoivoisesti, mutta Siru oli hiljaa.
Sirun ajatukset pyörivät tapahtuneessa, kuinka Saara, kuinka tyttö oli pettänyt hänen luottamuksensa. Siru ei ollut kertonut, hän oli ollut oma itsensä, eikä ollut kertonut Saaran kavereille, että Saara oli mikä oli. Hän oli ollut luottamuksen arvoinen, mutta Saara ei ollut ollut. Saara oli petollinen, petturi, painajaisuni. Saara oli tehnyt sen mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Siru ei voinut estää itseään miettimästä tapahtunutta.
Siru oli päättänyt olla kertomatta Saaran kavereille sitä, mikä Saara oli. Hän ei kertonut muille, että Saara tykkäsi tytöistä. Vaan hän päätti, että Saara saisi itse kertoa sen joskus, kun olisi valmis. Siru ei kertonut sitäkään, että Saara tykkäsi juuri hänestä, sillä hänellä itsellään ei ollut mitään tunteita Saaraa kohtaan, paitsi vihamielisiä. Sillä Siru oli vieläkin hämmennyksistä siitä, että Saara kiusasi häntä, vaikka tykkäsi hänestä. Eihän siinä ollut järkeä?
Sirun tunteet olivat ristiriitaiset, sillä hän oli juuri antanut anteeksi Saaralle, teolla, joka oli ystävällinen. Hän oli samalla antanut anteeksi kaikille kiusaajilleen ja mollaajilleen. Se oli ollut hänen elämänsä vaikein päätös, sillä hänestä olisi voinut tulla suosittu uuden juorun, tai itse asiassa totuuden takia. Kaikkihan halusivat kuulla uusia juttuja ja juoruja, eikä ketään oikeasti kiinnostanut oikeat ja tärkeät asiat, jotka taas olivat lähellä Sirun sydäntä.
Siru oli kävellyt tyynesti luokkaansa, jättäen Saaran kavereineen käytävälle seisomaan. Hän oli ollut hiukan koppava ja heittänyt jotakin ilkeää Saaralle, mutta tämä ei voinut sanoa mitään takaisin, sillä muutenhan Siru olisi voinut kertoa kaikille Saarasta ja hänen mieltymyksistään. Mutta Siru ei pitänyt pientä koppavuutta pahana asiana, eihän hän sitä tahallaan tehnyt. Mutta olihan hänen pakko vähän näpäyttää Saaraa.
Koulun päätyttyä, Siru lähti kävelemään koulusta kotiin. Hän oli väsynyt, mutta kerrankin onnellinen, sillä hän uskoi, että Saara ei enää koskaan koskisi häneen tai kiusaisi. Hän saisi olla omassa rauhassaan, Ainon kanssa. Mutta onni loppui lyhyeen, niin kuin aina. Hän nimittäin näki Saaran takanaan, joka otti hänet kiinni pienellä juoksupyrähdyksellä.
"Mitä sie täällä teet? Ethän sie ees asu täällä?" Siru kyseli, ääni käheänä ja kurkku kuivana. Kurkku kuivana, kengät märkinä ja sen olisi pitänyt mennä juuri toisinpäin.
"Mie tulin tänne, jotta näkisin sinnuu", Saara sanoi ja hänen kasvonsa näyttivät liian tyyniltä, ollakseen oikeat.
"Mitä sie miusta halluut?" Siru kysyi hiljaa, jatkaen reipasta kävelyään. Häntä alkoi pikku hiljaa pelottaa, hän tiesi, että Saara oli vaarallinen, vaikka nyt hänellä olikin ase tyttöä vastaan.
"Mie halluun, että sie unohat kaiken pupun, mitä siulle on syötetty. Mie en tykkää tytöistä! Mie en tykkää! Sie tiiät sen! Miksi sie oot niin hirvvee, että keksit tollassii asioita?" Saara tenttasi, saaden Sirun tuntemaan itsensä pienemmäksi ja pienemmäksi. Siru käveli pitkän aikaa hiljaa, mennen kävelyteiden yli, katsomatta lainkaan tuliko autoja. Hän meni lukuisien valotolppien ali, mutta Saara vain seurasi häntä itsepintaisesti.
"Mie en keksinyt mitään! Mie vaan tiiän, sillä Aino kerto", Siru kuiskasi viimein.
"Kuka Aino?" Saara sanoi hämmästyneenä.
"Miun ystävä."
"Mutta eihän siulla oo ystäviä!" Saara karjaisi ja tarttui nyt Sirua tiukasti käsivarresta, jolloin Sirun oli pakko pysähtyä. "Sie oot nimittäin miun."
”Saara! Päästä irti!” Siru kiljaisi, mutta Saaran raudanluja ote piti, olihan tyttö pientä ja honteloa Sirua vahvempi ja pitempi. Siru puri huultaan, kääntäen katseensa Saaraa päin ja tuijottaen tätä intensiivisesti. ”Miulla on ystäviä, mutta siehän et sitä tiennyt, koska et oo kysynyt. Sitä paetsi, kaikki ei aina ole niin kuin sie luulet, lehmä!” Saaran suu loksahti auki hämmästyksestä. Siru oli kironnut ja hän oli vielä yksi koulun kilteimmistä tytöistä. Vain Saaran kaltaiset johtajahahmot kiroilivat, näyttääkseen pelottavimmilta muiden joukossa. Mutta kaiken järkyttävintä oli, että Siru oli kironnut Saaran.
”Mitä sie sanoit?” Saara tiuskaisi ja riuhtaisi Sirun yhdellä liikkeellä lähelleen, jolloin Sirun koulurepun olkaimet valahtivat alas hänen olkapäiltään.
”Mie sanoin, että kaikki ei oo aina niin kuin sie luulet, lehmä”, Siru kuiskasi pelokkaana, toistaen kuitenkin kaiken mitä oli sanonut. Hänen tahtonsa olla vahva oli niin valtava, ettei hän pystynyt enää painamaan päätään alas kiusaajalleen.
”Ja miksi sie niin sannoit?” Saara tenttasi ja tuijotti Sirua vihaisena. Saaran käsi puristi lujasti Sirun kättä, eikä Siru yrittänytkään pyristellä karkuun, sillä hän tiesi, että se oli turhaa. Saara nimittäin aina voittaisi hänet juoksussa. Urheilu ei ollut Sirun laji, sillä hän oli pieni ja voimaton. Tai sellaiseksi hän itsensä ainakin tunsi.
”Koska asia on niin”, Sirun ääni säröili rikkoutuneiden lasin sirpaleiden lailla ja häntä pelotti valtavasti. Miksi hän ei voinut enää voinut tehdä samalla lailla kuin ennen, ja luovuttaa Saaralle? Miksi hän tahtoi niin kovasti vahvaksi? Oliko vahvana oleminen sitten niin mahtavaa, jos Saarastakin oli vahvana tullut tuollainen?
”Tätä sie tuut katumaan pitkän aekkaa”, Saara sihahti huuliensa välistä ja kohotti kätensä, lyödäkseen Sirua. Sadaksi murto-osaksi Saaran käsi pysähtyi epäröimään lyömistä, mutta silti isku tuli, yhtä vahvana kuin Saarakin. Nyrkki iskeytyi Sirun rikkimeneviin kasvoihin, juuri poskiluun kohdalle. Siruun ei ollut koskaan koskenut niin paljoa, paitsi hänen sisällään. Mutta vaikka synkkyys söikin häntä sisällään, ulkoinen kipu tuntui samalla tavalla pahalta, mutta vain konkreettisemmalta. Iskun takia, Siru pyllähti taaksepäin pyllylleen ja märkä maa kasteli hänen farkkunsa kohdista, jotka osuivat maahan. Saara seisoi yhä hänen edessään, mutta nyt Saara oli vain alistanut Sirun kokonaan.
Vaikka Saara olikin juuri lyönyt Sirua, hän ei jättänyt asiaa sikseen, eikä lähtenyt pois, järkyttyneenä teostaan. Vaan tyynenrauhallisena Saara ojensi kätensä Sirulle, jotta tämä pääsisi maasta ylös. Järkyttyneenä Saaran teosta, Siru tarttui tajuamatta paholaisen käteen. Ja kun käsi oli nostanut Sirun maasta ylös, käsi luikerteli Sirun selän taakse, jossa se veti Sirun ihan Saaraan kiinni.
Isku oli vienyt sanat hänen suustaan, eikä hän osannut enää puhua, tai käskeä lopettamaan. Isku oli lamaannuttanut Sirun täysin, eikä hän voinut kuin seisoa paikoillaan, kun käärmemäinen käsi kiersi ympäri hänen vartaloaan. Ensin Saara oli pahoinpidellyt häntä ja nyt hän vielä toivoi saavansa Sirulta läheisyyttä ja lämpöä. Siru ei tahtonut olla mikään lämpöpatteri, josta sai lämpöä tarpeen tullen, mutta johon pystyi myös purkamaan kiukkunsa ja vihansa. Silti Siru ei käskenyt Saaraa lopettamaan hänen alaselkänsä sivelyä. Jonkun toisen kädestä, kosketus olisi saattanut tuntua kivalta ja jännittävän kutkuttavalta, mutta ei Saaran. Sillä Siru ei mitenkään pystynyt unohtamaan nyrkkiä, joka iskeytyi hänen kasvoihinsa. Sama käsi oli nyt hänen paitansa alla alaselällä.
Ja kun Siru vain tuijotti tyhjää Saaran olan yli, Saara sanoi hiljaa:
”Sirupieni, ei se niin vakavvaa ole. Miun oli vaan pakko todistaa siulle, että sie et voi määräillä miuta. Mutta nyt kun sie tajjuut sen, myö voidaan olla yhdessä, eikö niin? Kaikki on taas hyvin”, Saaran huulet liikkuivat puhumisen yhteydessä. Ja ne samat huulet kumartuivat pian suutelemaan Sirua. Siru oli yhä jääkimpale. Hän ei liikkunut tai puhunut. Mutta suudelmaan hän kyllä vastasi, hän ei uskaltanut olla vastaamatta, sillä Saaran alistus oli liian vahva. Mutta suudelma oli Sirun mielestä kauhein tähän mennessä. Hän oli joskus pienempänä vaihtanut ala-asteen vessoissa märkiä ja kömpelöitä pusuja poikien kanssa, jotka eivät tajunneet elämästä vielä mitään, eihän Sirukaan ollut tajunnut… Mutta nyt ne limaiset ja osaamattomatkin pusut olivat parempia ja lämmöllä muistettavia. Sillä Saaran huulet maistuivat liialle huulikiillolle ja suudelmat olivat liian vaativia. Eikä Siru tahtonut antaa Saaralle mitään. Ei huppariaan, eikä varsinkaan omaa kehoaan. Kun viimein käärme lopetti suutelemisen, Sirulla pimeni. Aino oli ottanut hänet valtaansa, eikä hän todellakaan tiennyt mitä oli Saaralle tehnyt, jotta oli päässyt karkuun. Ainon vahva ja päättäväinen luonne, oli puskenut häneen terävästi ja hän oli ollut vahva. Mutta alitajunnassaan hän tiesi, että Siru ei ollut vahva, Aino oli. Aino oli Sirun henkireikä. Tapahtunut puski Sirun mieliin yhtä vahvasti kuin Ainokin. Ainon hän pystyi käännyttämään takaisin, mutta ei tapahtunutta. Kipeä poski tuntui muistuttavan häntä kokoajan Saarasta ja hän halusi pois ajatusten kurimuksesta. Ja kun kieroutunut idea kehkeytyi hänen ajatuksissaan, hän ei voinut olla toteuttamatta sitä.
Sirun valmiiksi tummissa silmissä tummeni ja katse muuttui lasittuneeksi. Hän ei vilkaisutkaan enää Aarnea, vaan hän oli päättänyt jo mitä tekisi, kukaan ei saisi hänen päätänsä käännettyä. Ei edes Aino.
Sirun kädet tärisivät vienoisesti ja sydän pomppi hänen sisällään hullun lailla. Se vähäinenkin väri, joka oli Sirun kasvoilla, pakeni, luikkien metsän siimekseen. Ja kun Aarne siirsi epäilevästi katseensa taas tiehen, Siru iski. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan tapellut, hän keräsi jostain sisältään voimaa, pystyäkseen iskemään viatonta Aarnea olkapäähän. Mutta Siru ei epäröinyt lainkaan, vaan hän iski kaikella voimallaan kyynärpäänsä pojan kättä kohti, jolloin Aarne säikähti ja irrotti toisen kätensä ratista.
”Siru! Mitä sie teet? Lopeta! Herran jumala, lopeta! Älä häiritse miun ajamista!” Aarne huusi silmät suurina ja huulet säikähdyksestä auki. Mutta siinä vaiheessa Siru oli jo syöksynyt ratin kimppuun, eikä Aarne kerinnyt säikähdykseltään estää tyttöä. Siru tarttui hiestä nahkeaan rattiin ja ohjasi auton kohti surmanloukkua. Auto heilahti vaarallisesti, kun Siru käänsi rattia, jolloin auto siirtyi toiselle ajokaistalle. Aarne huusi epämääräisesti ja yritti työntää Sirun pois ratin luota. Mutta Siru oli liian päättäväinen ja hän roikkui ratissa kaikin voimin.
”Mie luppaan siulle yhen asian, Aarne. Se ei satu”, Siru kuiskasi, kunnes käänsi auton lopullisesti metsään päin. Juuri silloin Aarne yritti jarruttaa, mutta liian myöhäistä, oli liian myöhäistä. Märkä asfaltti katosi Volvon alta ja maaperä muuttui mullaksi ja sammaliksi. Auto kiisi rinnettä pitkin yli satasen tuntivauhtia, kohti suurta mäntyä.
”Älä”, karkasi Aarnen huulilta, mutta se ei saanut tehtyä peruuttamattomaksi. Sitä paitsi, älä-sana oli Sirulle pelkkää sanahelinää, kirjainten sekamelskaa. Älä-sanaa ei ollut, sitä ei toteltu tai kuultu. Älä vain oli, eikä sitä enää ollut. Älä-sana keräsi kamppeet ja lähti.
Auto alkoi uhkaavasti kääntyä loivassa rinteessä kyljelleen, vaikka Aarne huusikin autossa armoa. Kukaan ei kuullut, eikä kukaan nähnyt. Pimeys nielaisi auton kylmään uomaansa, eikä kuulunut enää kuin kova rasähdys, kun auto törmäsi rinteen alla sijaitsevaan mäntyyn.
Älä-sanan juhlat olivat ohi.
*
Kadonneeksi ilmoitettu 16-vuotias joensuulaistyttö löydettiin kuolleena kuutostien varrelta, punaisesta Volvosta. Autosta löytyi myös parikymppinen nuorehko poika, joka oli ajanut kyseistä autoa, tapaturman tapahtuessa. Molemmat saivat surmansa. Ei tiedetä, miten kadonneeksi ilmoitettu tyttö oli joutunut kyseisen auton kyytiin ja mitä oli tapahtunut ennen onnettomuutta. Onnettomuuden luullaan tapahtuneen vesisateen ja huonon näkyvyyden takia. Lisätietoja selvitetään. Myös pojan ja tytön yhteyttä toisiinsa tutkitaan, mutta tähänastisista tutkimuksista on selvinnyt, että nuoret eivät olisi olleet yhteydessä toisiinsa ennen tapahtumaa.
Molempien nuorten omaiset saavat kriisiapua, surullisen tapahtuman takia. Molempia jäädään kaipaamaan suunnattomasti ja tapaturmapaikalle on viety kukkia, lämmittämään vainajien muistoa. Monet ovat esittäneet suruvalittelunsa, kuten koulu, jossa tyttö opiskeli. Myös koulun oppilaat, sekä henkilökunta, ovat järkyttyneitä tapahtuneesta, kuten varmasti jokainen. Saara luki tämänpäiväisestä iltasanomasta, eikä hän voinut kuin sulkea silmänsä järkytyksestä, kunnes hän lopulta lyyhistyi huoneensa lattialle, väsyneenä, vaaleat hiukset silmillään. Saara ei pystynyt liikkumaan, vaan hän jäi lattialle makaamaan. Hän oli sama jääkimpale, joka Sirukin oli ollut, Saaran pidellessä tätä lähellään. Saaran päässä jyskytti syyllisyys ja syyllisyydestä aiheutumat teot. Hän oli tappanut Sirun, hänen oman Sirunsa. Hänen ikioman sekopäänsä, joka makasi nyt haudassaan, tai ei ehkä ihan vielä. Saara irvisti, eikä tajunnut miksi ajatuksillaan satutti itseään enemmän. Juuri kun Saara oli hyväksynyt tosiasiat, eli sen, että hän rakasti Sirua yli kaiken ja tahtoi tämän itselleen, kokonaan, tapahtui tämän tapaista. Se ei ollut inhimillistä, eikä sellaista voinut tapahtua, mutta se tapahtui silti.
Saara makasi pitkän aikaa huoneensa lattialla, eikä kukaan tullut häntä lohduttamaan. Omat kädet, jotka hän kietoi itsensä ympärille kuin lämmittääkseen itseään, tuntuivat vierailta ja kylmiltä. Saara ei ollut oma itsensä, jotakin oli tapahtunut, sirpaleet eivät enää löytäneet toisiaan. Kyyneleiden virta oli vuolas, mutta syyllisyys tuntui niskassa yhä.
”Kaikki ei aina mee niin kuin toivvoo”, Aino kuiskasi Saaran päähän, kun näki tämän raastavan tuskan ja häpeän.
”Kuka puhhuu?” Saara kuiskasi, hätkähtäen lattialla, kääntyen selälleen ja siitä taas istumaan. Saaran pää kieppui kovaan tahtiin, kun hän yritti löytää puhujaa huoneesta.
”Mie.””Kuka sie?” Saara sai vaivoin sanotuksi, jähmettyen samalla paikoilleen, hän ei löytänyt puhujaa mistään.
”Aino.””Aino? Sirun Aino?” Saara sanoi ääni käheänä, muistaen kirkkaasti hänen ja Sirun keskustelut päiviä sitten.
”Sirun Aino, nyt Saaran Aino.”A/N: Tälläistä tänään, kommentoikaa (:
