Nimi: Tuskan viilto
Genre: angst, one-shot
Raiting: S
Summary: Kuvastaa (tai ainakin yrittää kovasti) Georgen tuskaa Fredin kuoleman jälkeen.
Beta: Leonor
Varoitukset: Spoilaa (yllättäen) DH:ta.
A/N: Ensiksi haluaisin sanoa, että tiedän että aihe on jo mahdollisesti hieman kulutettu, mutta Fredin kuolema kosketti minua niin paljon, että oli aivan pakko saada kirjoittaa siitä jotain. Toivottavasti sain tähän tuotua mukaan tunnetta ja uskottavuutta. Kiitos ihan hirveästi Leonorille, joka auttoi minua aina, kun tuli vaikeuksia ja innostukseni oli loppua! :>
***
Fredin kuoleman jälkeinen päivä oli kamala. Kamalampi, kuin mikään päivä elämässäni oli ollut ja todennäköisesti koskaan tulisi olemaankaan. Koko Kotikolossa oli havaittavissa suuri menetys ja suru, aivan kuin kotini ympärille olisi laskettu musta verho, joka eristi sen muusta maailmasta. Kotikolon huoneet näyttivät silmissäni jollain tapaa synkemmiltä ja vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Talossa vallitsi hiljainen ilmapiiri ja surun pystyi lukemaan jokaisen perheenjäseneni taistelun runnomilta kasvoilta. Aika kului madellen.
Olin istunut sängylläni lähes koko päivän. Jalkani koskettivat tukevasti lattiaa ja käteni lepäsivät sylissäni rennosti. Tuijotin suoraan eteeni. Katseeni oli ilmeetön ja lasittunut, eikä kasvoiltani pystynyt lukemaan muita tunteita kuin surun. Jos kasvojani olisi tutkinut äärettömän tarkasti, niiltä olisi mahdollisesti pystynyt lukemaan myös vihan tunnetta: vihaa sitä kohtaan, mitä oli tapahtunut. Huoneeni, joka oli ennen kuulunut myös Fredille, näytti nyt hirveälle: olin purkanut pahaa oloani heittäen lähes kaikki irtotavat lattialle, joista osa lojui nyt maassa rikkinäisenä.
Lattialla lojui myös kuva meistä. Meistä kahdesta, joista toinen oli nyt poissa. Olimme kuvassa aivan pieniä, olimme juuri saaneet ensimmäiset luutamme ja harjoittelimme lentämistä. Olin repinyt kuvan kahtia, sillä en ollut kestänyt muistoja, jotka se oli tuonut mieleeni. Kurkkuani kuristi, vartaloni vapisi ja ajatukseni mylläsivät myrskyn lailla mielessäni. Fred oli kuollut. En tulisi enää koskaan näkemään Fredin hymyä, tämän ilosta tuikkivia silmiä tai kuulemaan Fredin tasaista hengitystä yöllä huoneessamme. En tulisi kuulemaan Fredin hengitystä enää koskaan. Painoin pääni alas, purin huultani ja ummistin silmäni. Kyyneleet alkoivat valua hiljalleen silmäkulmistani ja niiden suolaisuus alkoi jo polttaa ihollani, sillä olin itkenyt aivan liikaa.
En ymmärtänyt, miten voisin koskaan oppia selviämään ilman Frediä. Olimme aina olleet yhtä, kuin yksi ja sama ihminen. Meille läheisimmät ihmiset olivat kuitenkin aina tienneet, että jopa meissä oli eroavaisuuksia. Fred oli aina ollut enemmän johtajahahmo ja villimpi kuin minä. Kuitenkaan se ei ollut koskaan haitannut minua, en ollut ikinä tuntenut oloani perässäkulkijaksi tai huonommaksi kuin Fred. Olimme kasvaneet yhdessä, kaikki asiat olivat tapahtuneet meille samaan aikaan, enkä voinut käsittää että minun piti jatkaa eteenpäin yksin. Tuntui siltä, kuin joku olisi yrittänyt repiä palasta sydämestäni. Palaa, jota ilman en pystyisi elämään ja josta yritin pitää viimeisillä voimillani kiinni. En ollut uskonut, että mikään maailmassa voisi aiheuttaa näin suurta tuskaa. Sitä kipua ei voi sanoin kuvailla: se repii, raastaa ja polttaa jatkuvasti, jättämättä hetkeksikään rauhaan. Se vie kaikki voimat, ei jaksa tehdä muuta kuin surra ja itkeä. Olo oli kaikin puolin tyhjä, kuin ontto puunrunko, joka kylkeen kopauttaessa vain kumisi tyhjyyttään.
Raajani alkoivat olla väsyneet ja puutuneet, koska en ollut liikkunut päivän aikana juuri ollenkaan. Menin makuulle, painoin pääni pehmeää tyynyä vasten ja huokaisin syvään. Huoneeni oli pimeä, olin sulkenut verhoni ja huoneeni valot lukuun ottamatta pientä yövaloa pöydälläni. Tavarat lattialla ahdistivat minua vähän, sillä ne toivat mieleeni vain lisää ja lisää muistoja. Muistoja yhteisistä syntymäpäivistämme, jouluaatoista ja Welhowitseistä. Aivan kuin jokainen tavara olisi yrittänyt huutaa minua poimimaan itsensä lattialta, yrittänyt oikein houkutella luokseen, jotta voisin kohdata muistoni ja suuren tuskan, joka niihin liittyi. Ajatukseni risteilivät edelleen päässäni sinkoillen puolelta toiselle, enkä tahtonut saada niistä mistään otetta. Tarkemmin ajateltuna en edes halunnut, sillä ajatteleminen sattui. Se sattui ihan helvetisti.
Makasin voimattomana sängylläni ja katselin huoneen kattoa. Näin siinä monta tummunutta jälkeä, joiden arvelin aiheutuneen pilailutuotteidemme kokeiluista – hieman epäonnistuneista kokeiluista, jos tarkkoja ollaan. Muistot palasivat yllättäen suuren aallon lailla mieleeni, hukuttaen minut melkein alleen. Olin kuin hukkuva pikkulapsi avuttomana keskellä merta, ilman mahdollisuutta pelastumisesta. Millä hetkellä tahansa saattaisin vajota pinnan alle ja vesi täyttäisi keuhkoni. Eräs ohikiitävä muisto pysähtyi silmieni eteen eikä aikonut lähteä minnekään. Saatoin vain antaa sen olla ja katsella itse tapahtumia, kuin ulkopuolinen huispausottelussa.
Pihalla oli kaksi hämmästyttävän samannäköistä, noin 4-vuotiasta lasta, jotka pelasivat huispausta kirkuen ja nauraen. Oikeastaan sitä ei voinut kutsua huispaukseksi, sillä lapset juoksivat ympäri pihaa luudat jalkoväleissään ja heittelivät tennispalloa toisilleen. Joka tapauksessa heillä näytti olevan älyttömän hauskaa, sillä lasten viaton nauru raikui pitkin pihaa ja tunnelma oli kaikin puolin iloinen.
”Ota koppi, Fred!” toinen lapsista huusi ja heitti pallon korkealle ilmaan.
”Joo mä yritän!” vastasi toinen nostaen molemmat kätensä kohti ilmaa – joka aiheutti luudan putoamisen maahan – ja otti kasvoilleen keskittyneen ilmeen.
Pieni lapsi ei kuitenkaan onnistunut ottamaan koppia, vaan pallo putosi suoraan tämän päähän, aiheuttaen lapsessa itkukohtauksen. Pallon heittänyt poika hätääntyi, juoksi veljensä luokse järkyttyneenä ja rutisti tätä hellyttävästi.
”Anna anteeksi, Fred. Se oli vahinko.”
Itkevä lapsi ei lopettanut itkuaan, vaan näytti veljelleen kieltä, joka sai toisen hätääntymään entistä enemmän.
”Usko Fred, en mä tarkottanut mitään pahaa! Sä oot mun veli, ja mä tykkään susta. Me ollaan aina yhdessä, joten et sä pääse musta eroon vaikka näyttäisitkin mulle kieltä.”
Lapsen itku loppui kuin seinään, tämän kasvoille ilmestyi ilkikurinen irvistys ja lapsi alkoi nauraa. ”En mä edes itkenyt oikeesti, huijasin! Mutta joo, kyllä me ollaan aina yhdessä, edes ilkeä Tiedät-kai-kuka ei voi erottaa meitä.”
Muistan tuon päivän selvästi, sillä siitä lähtien minun ja Fredin suhde oli jollain tapaa syvempi. Ehkä se johtui siitä, että olimme molemmat tuolloin vannoneet ikuista yhdessäoloa, vaikkei se ollutkaan tapahtunut kovin syvällisissä merkeissä. Mutta toisaalta, ehkei nelivuotiailta voinut odottaa kovin tunnepitoista keskustelua. Emme olisi kuitenkaan ikuisesti yhdessä, tiesin sen nyt. Fred tulee kyllä olemaan mielessäni ikuisesti, muttei se ole sama asia kuin todellinen yhdessäolo. Tuntui äärettömän pahalta, sillä nimenomaan Voldemort meidät oli erottanut. Ajantajuni oli hämärtynyt, en enää tiennyt oliko yö vai päivä. Minua ei huvittanut katsoa ulos ikkunasta, sillä olisin todennäköisesti nähnyt ulkona ylijuopuneen velhon, joka oli juhliessaan juonut liikaa tuliviskiä Voldemortin kukistamisen kunniaksi.
Päätin ryhdistäytyä ja lähteä alakertaan katsomaan miten muut voivat. Yritin mennä mahdollisimman hiljaa, sillä minulla ei ollut kellonajasta aavistustakaan. Näin matkalla vilauksen itsestäni peilistä: silmäni olivat turvonneet, naamani punoitti ja näytin hirvittävän väsyneeltä. Silmiäni kehystivät tummat varjot ja minusta huomasi saman tien, ettei kaikki ollut kohdallaan. Päästessäni keittiöön näin äidin ja Ginnyn. He näyttivät aivan yhtä väsyneiltä kuin minä. Äiti luki Päivän Profeettaa, mutta huomasin, etteivät hänen silmänsä liikkuneet. Kumpikaan heistä ei kääntänyt katsettaan ja minulle tuli outo tunne, etteivät he edes huomanneet minua. Oloni alkoi tuntua entistä pahemmalta. En voinut käsittää, ettemme olleet toistemme tukena, vaan käyttäydyimme kuin emme edes huomaisi toistemme olemassa oloa.
Yhtäkkiä kuulin takaani rykäisyn, joka sai minut kääntymään nopeasti. Edessäni seisoi Fred. Fred nojasi ovenpieleen, hänellä oli luudanvarsi kädessään ja hän hymyili minulle jo niin tutuksi tulleella tavallaan. Hän näytti tavallista rauhallisemmalta ja hillitymmältä, jollain tapaa jopa aikuiselta. Jos talvella lumisateessa yritti seurata yhden hiutaleen matkaa, katse täytyi pitää siinä kokoajan. Siltä minusta tuntui myös nyt, en uskaltanut irrottaa katsettani Fredistä, pelkäsin hänen katoavan saman tien. En tiennyt, olivatko äitini ja Ginny nähneet häntä, mutta epäilin vahvasti että eivät. Syöksyin Fredin kaulaan, halasin tätä kaikilla voimillani ja purskahdin jälleen itkuun. Tällä kertaa tosin itkin pelkästä onnesta, onnenkyyneleet valuivat poskillani ja maistoin ne pian huulillani. Olisin tahtonut halata Frediä ikuisuuden ja vain jäädä siihen loppuiäkseni. Fred kuitenkin työnsi minut hellästi hieman kauemmas, hymyili rohkaisevasti ja sanoi huvittuneena: ”Ei mitään hätää George, ota ihan rauhallisesti. Näytät muuten aika kamalalta, et kai ole kokeillut pilapuodin tuotteita yksiksesi?”
En saanut sanaa suustani, katsoin Frediä vain leveä hymy huulillani ja yritin pyyhkiä kyyneleitäni hihansuuhuni. Fredin palaaminen oli vienyt sydäntäni repivän tuskan pois, tunsin oloni jälleen kokonaiseksi.
Silmäni olivat yhä lukittautuneena Frediin, kun tämä yllättäen kääntyi ympäri, avasi ulko-oven hypäten luudalleen ja yksinkertaisesti lensi pois. Juoksin Fredin perään, mutten nähnyt häntä enää missään.
Paha-olo valtasi minut uudelleen.
Samassa heräsin säpsähtäen ja huohottaen sängystäni. Olin potkinut peittoni lattialle muun sotkun sekaan ja kylmähiki välkehti kasvoillani. Tajusin, että olin nukahtanut jossain vaiheessa ja Fredin näkeminen oli ollut kokonaan unta. Tunsin valtavan painon sydämelläni, kun tapahtumat palasivat iskun lailla mieleeni. Päätin lähteä alakertaan. Peilin ohi kulkiessani näytin täysin samalta kuin unessani: äärettömän väsyneeltä ja masentuneelta. Kun saavuin keittiöön, huomasin äidin ja Ginnyn täysin samanlaisissa puuhissa, kuin unessani. Katsoin jo epätoivoisena taakseni toivoen Fredin seisovan siinä. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, kuulin äidin toivottavan surullisella äännellään hyvää huomenta ja minun oli pakko myöntää itselleni viimein totuus. Fred oli lopullisesti poissa.
[size=70]Tahtoisin ihan kamalasti kommenttia! Joku ihana? :>[/size]
