Paritus: Harry Potter/Draco Malfoy
Ikäraja: S
Tyylilajit: Angst, romance
Oikolukija: Alkuperäisen tekstin oli oikolukenut dimou, ja tämän päivitetyn version katsasti läpi Smarou, kiitos paljon!
A/N: Arkistojen aarteita, eli uudelleenlöydetty ficci vuodelta 2004. Alkuperäistä ajatusta tekstin lopusta en saanut kiinni, mutta esimerkiksi näin DH:n luettua avonaisen lopun saa helposti liitettyä Dracon tekemisiin kirjassa.
Hymy
Vilkaisen sinua salaa. Hymyilet. Ei, et minulle, mutta hymyilet kuitenkin. Tuo ystävällinen hymysi saa minut lähes sekaisin. Vihreät silmät tuikkivat ruskettuneissa kasvoissa, huulesi muodostavat sanoja joita en kuule. Puhut ystävillesi nopeasti, naurahdat heidän kommenteilleen ja siirrät katseesi lautaseesi. Minut valtaa äkillinen tarve koskettaa kauniisti kaartuvia huuliasi, tuntea ne omillani ja maistaa niitä. Ja sinä hymyilisit. Et ivallisesti, vaan lämpimästi ja onnellisena; sinä pitäisit siitä. Vannon, että pitäisit siitä.
Järki kuiskaa minua unohtamaan, mutta sydän taistelee itsepintaisesti vastaan. Monesti olen jo niin lähellä, niin täynnä kylmyyttä ja inhoa, etten voi sietää sinua näkökentässäni. Ja sitten sinä taas hymyilet, saaden sydämeni jättämään lyöntejä välistä ja estäen minua koskaan unohtamasta sinua.
Katsot minua hetken aikaa. Tarkkailet liikkumatta kasvojani ja otsasi rypistyy hieman. Sinä suorastaan tuijotat minua, kuin yrittäisit nähdä suoraan ajatuksiini, kuin yrittäen painaa mieleesi jokaisen yksityiskohdan iholtani. En käännä katsettani pois, en päästä silmistäni ruskettunutta ihoa, sekaisia hiuksia tai vihreitä silmiä. Olet kaunis. Uskomattoman kaunis.
Hitaasti huulesi kaartuvat hymyyn. En voi muuta kuin tuijottaa sinua jäätävän järkytyksen valuessa vartalooni. Sinä hymyilet minulle, sinä todella hymyilet minulle. Voisin huutaa onnesta, sinä hymyilet minulle sädehtien, ehkä hieman varautuneesti, mutta tuo hymy on minulle. Tuo täydellinen hymy on osoitettu vain ja ainoastaan minulle. Sydämeni hakkaa vasten rintaa luonnottoman kiivaasti, hengitykseni takertuu kurkkuun ja saa minut melkein yskimään. Ja sinä istut muutaman hassun metrin päässä hymyillen minulle.
Nielaisen pakotetusti sulkien samalla silmäni päästäkseni katsettasi pakoon. En yksinkertaisesti pysty liikkumaan. Olen jähmettynyt paikoilleni, jokainen solu minussa on seisahtunut aloilleen. En pysty katsomaan kauniita kasvojasi ja kutsuvaa hymyäsi. Minä en saa katsoa sitä, en saa katsoa sinua.
Istun paikallani niin kauan, kunnes olen varma, että olet lähtenyt. Hitaasti nostan katseeni, ja kohtaan yhä vain vihreät silmät. Sinä et lähde. Sinä istut vieläkin pöydässä, vaikka ystäväsi ovat jo menneet.
Ironista. Olen odottanut tätä vuosia, ensitapaamisestamme lähtien. Olen aina odottanut, että hymyilisit minulle, olen suorastaan janonnut sitä.
Nyt, kun sinä viimeinen teet niin, minulla ei ole mahdollisuutta hymyillä takaisin.