Ficin nimi: Yksinkertaisesti söpö
Kirjoittaja: Nukkemestari
Fandom: Sherlock Holmes
Tyylilaji: Raapaleita, ”söpöä fluffyangstia”
Ikäraja: S
Paritus: Lestrade haikailee Holmesia
A/N: Raapaloin Lestradesta tässä yöllä uutteen vihkooni, joka suorastaan huusi minua kirjoittamaan. Viimeinen raapale on saanut nimensä Tom Waitsin ”Heartattack and wine”-biisistä. Sokerista-angstista meininkiä vailla kauhean syvällistä tarkoitusta.
Yksinkertaisesti söpö
Peilin edessä olevalla pienellä tammipöydällä on kynttelikön ja pitsipöytäliinan lisäksi vanha kunnon hattuni, jota olin noussut hakemaan, jotta voisin lähteä. Pysähdyn katsomaan peilikuvaani.
Minä olen hyvä. Minä, Lestrade, Scotland Yardin paras mies. Tarkastaja Lestrade.
Minä olen tarpeeksi itsevarma kohtaamaan Sherlock Holmes tietyn asian tiimoilta.
Minä olen kuulemma myös söpö.
Nostan hattuni ja harmittelen siinä olevia olemattoman pieniä tahroja, jotka sinä kuitenkin huomaat ja isket ihanilta huuliltasi nokkelan ja hiukan ivallisen kommentin. Kenties nostat hiukan toista kulmakarvaasi huomaamattoman lyhyeksi ajaksi.
Hmph. No, kerran olet minua sanonut söpöksi. Täytyy siis rohkaistua ja tehdä tiedustelukäynti. Tai sitten John on sinulle se ainoa ja oikea söpö. Siihen oikeastaan tarvittaisiin koko Scotland Yardin väki ja aikaakin vuosi, mutta nyt olen päättänyt ottaa asiasta selvää yksin ja hyvin lyhyellä käynnillä.
Ärh, olet vaikea, Sherlock Holmes. Ottaa nyt selvää, tunnetko ylipäätään mitään ketään kohtaan.
Watsonisi kanssa sinulla on jotain, mutta mikä minä olen sinulle? Söpö? Söpö… Miten monitulkintainen sana, hitto vieköön. Ajat minut tällaiseen epävarmuuteen. Kahden kuilun välille. Toisessa kuilussa epätoivoinen unelmien seivästyminen ja murskaantuminen. toisella puolella vaaleanpunaista höttöä, mutta kääntöpuolena salailua ja juoruja.
Painan hatun rivakasti päähäni. Söpö, hitto vieköön.
Sana vei minut hetkeksi taivaaseen, mutta sai minut sitten vaeltamaan syväntumman järven rannan synkkiä polkuja.
Hmph.
Magneettista vetovoimaa ja pöhkööntyneitä ilmeitä
I feel pretty, oh so pretty, hyräilen.
“Holmes! Ja Watson, on mukava teidät, toivoinkin löytäväni teidät täältä!” hymyilen leveästi kuin vähä-älyinen.
Ei Watsonissa mitään vikaa ole, mutta toivoin kyllä tapaavani vain sinut. Sille ei vain voi mitään, että ystäväsi tulee kaupan päälle.
”Joko luitte lehdestä viiltomurhasta? Toimittajien jalat ovat omiani nopeammat”, kysyn.
Minä niin tahtoisin omia sinut omaksi plusnavakseni, Holmes.
”Ilmeestäsi päätellen olet oikeilla jäljillä, Lestrade.”
Tajuan pöhkööntyneen ilmeeni ja naurahdan: ”En vielä, en vielä, mutta lannistumatta kielteisistä olosuhteista.”
”Haha, Lestrade, olette loistoveikko!”
”Haluaisitteko tulla tapahtumapaikalle, tapaus voisi kiinnostaa teitä?”
Mitä vain, että voin olla hetken tuon magneettisen sädekehäsi sisällä.
Sydänkohtaus ja viiniä
Nautimmepahan sitten kerran lasin tai pari viiniä kaksin.
Watson ei tiennyt tästä.
Ilta oli hyisen sateinen, juuri oikea päivä kahden sydämen etsiä lämpöä toisistaan.
Tosin meistä kahdesta vain minun sydämeni taisi etsiä.
Illallisena oli kalkkunaa ja hunajakastiketta.
Pöytäliinassa oli yksi kahvitahra.
Viinin maku oli liian kevyt tähän hiljaiseen hetkeen.
Kello oli kaksi yli kuuden.
Kadulta kuului hälinää, joku lauloi.
Nurkassa oli hämähäkin seittiä.
Sitten uskaltauduin katsomaan kenkiäsi.
Mustat kävelykengät, niin kuin yleensä.
Hiukan siniseen vivahtavat.
Eivät aivan uudet, kuluneet varmaan jo jalkaasi sopiviksi.
Tummat sukat.
Lahkeesta pilkisti aivan pikkuisen ihoasi, minkä havaitseminen sai sydämeni sykkimään.
Ihoasi ihasteltuani jatkan lahjetta pitkin ylöspäin.
Liituraitaiset housut.
Pöytä keskeyttää törkeästi tarkasteluni.
Katseeni ylittää pöydän ja pääsen rintakehällesi.
Kaunis.
Upea.
”Lestrade, jos aiot tutkia, olenko syyllistynyt johonkin, sinun pitäisi tutkia minut huomaamattomammin, katseesi melkein polttaa vaatteeni pois”, toteat karulla äänensävyllä.
Hyvä, että keskeytit, jos olisin ehtinyt silmiisi asti löytöretkilläni, olisin varmaan saman tien kuollut sydänkohtaukseen.
