Author: Sadron/Ansku
Beta: Neriah
Fandom: Axis Powers Hetalia, APH
Genre: Fluff/Draama/Angst
Rating: S
Pairing: United States of America X United Kingdom of Great Britain and Northern IrelandSummary: “Kupillinen sitruunateetä, kiitos.”Disclaimer: Axis Powers Hetalian sekä hahmot omistaa Himaruya Hidekaz. En saa tästä rahaa, ainoastaan kirjoittamisen ilon.
A/N: Päätin kokeilla kokonaan eri sarjaa, kuin armas Harry Potter. Pahoittelen, sillä hahmot menivät hippusen out-characteriksi, mutta yritin ainakin parhaani. Alfred puhuu ficin alussa kömpelöä slangia, joka oli tökerö ilmaisu hahmon lapsekkuudelle. Toivon, että nautit lukemastasi ja rakentavaakin kommenttia olisi kiva saada. Sanat tekstin väleissä on Death Cab For Cutien kappaleesta Where Soul Meets Body.
EDIT: Erinäisten virheiden korjausta. Where Tea Meets Coffee
I want to live where soul meets body, and let the sun wrap its arms around me
Sade rummutti vasten naarmuuntunutta ikkunalasia. Iltapäivä oli kääntynyt illaksi ja nuori mies tuijotti vuoroin harmaata taivasta, vuoroin mukulakivikadun nurkkausta, johon oli sytytetty palamaan yksinäinen öljylamppu. Jos risteyksestä kääntyi vasemmalle ja jatkoi matkaansa suoraan, päätyi pieneen viihtyisään kahvilaan, jossa kahvi ja tee olivat samanhintaisia ja verhoissa oli valkoista pitsiä. Arthur muisti heidän käyneen siellä usein, aamuisin, kun paikka oli vielä tyhjillään ja he saivat varata itselleen nurkkauksen, jossa oli kaksi pehmeää nojatuolia.
”Kupillinen sitruunateetä, kiitos”, Arthur oli sanonut tahraiseen esiliinaan pukeutuneelle tarjoilijalle, samalla kun oli ripustanut päällystakkiansa naulakkoon.
”Hei, mulle vaan kahvi!” Arthurin seuralainen, kirkkaat siniset silmät omaava nuorimies oli hihkunut luonteensaomaisesti. Silloin Arthur oli painanut kätensä otsalleen, miettien oliko hän opettanut pojalle lainkaan käytöstapoja. Nuori poika – oikeastaan häntä kykeni kutsumaan jo mieheksi - oli nimeltään Alfred F. Jones. Sadepisaroiden noruessa pitkin ikkunaa, Arthur istui nojatuolissaan hörppien teetään. Hän tarkasteli heikosti valaistua kadunkulmaa ja muisteli noita varhaisia aamuja, kevyen huvittunut hymy huulillaan.
Arthur odotti. Hän odotti kärsimättömänä Alfredia.
And bathe my skin in water cool and cleansing, and feel, feel what its like to be new
Aamulla Arthur heräsi auringonsäteisiin silmäkulmassaan. Iltainen sade oli lakannut ja harmaat pilvet väistyneet taivaalta. Mies istui yhä nojatuolissaan, johon hän oli ilmeisesti illan aikana nukahtanut ajatuksissaan.
Jälleen. Kukkasin kuvioitu teekuppi oli kuitenkin viereisellä pöydällä, eikä Arthurilla ollut aavistustakaan miten se oli siihen joutunut. Hän haukotteli leveästi pidellen toisella kädellään ohimoaan, punnertaen itsensä sitten jälleen jaloilleen. Arthur loi väsyneen katseen tyhjillään olevalle kadulle ja näki sammuneen katulampun seisovan kadunkulmassa. Alfred ei ollut tullut eilisiltana, niin kuin hän oli luvannut. Sitä hän oli osannut jo odottaa. Arthur kyllä tiesi, että tuo hajamielinen nuorukainen tuli ja meni niin kuin hänen omaan aikatauluunsa sopi, eikä tuskin koskaan tullut ajallaan. Arthur kuitenkin olisi toivonut saada nähdä nuo virnuilevat kasvot, jotka olisivat saaneet harmaankin taivaan näyttämään aurinkoiselta.
So they may have a chance of finding a place, where they're far more suited than here
Tuuli leikki Arthurin hiuksien lomassa ja takin liepeissä, sen käydessä kadun lävitse. Mies oli uskaltautunut ulkoilmaan hetken mielijohteesta, aikomuksenaan vierailla tuossa samaisessa kahvilassa, jossa hänen oli ollut tapana käydä Alfred seuranaan. Arthur kuvitteli nuorukaisen kiiruhtamassa hänen edellään, kääntymässä kadunkulmasta vasemmalle, josta erotti erinäisten liikkeiden tunnuksia. Aurinko paistoi paremmin tälle puolelle katua.
”Se näkyy jo! Se näkyy jo!” Mies muisti Alfredin joskus huudahtaneen ja ottaen muutamia juoksuaskeliakin.
”Tule jo, Arthur!”Nuori mies oli tunkenut kätensä tiiviisti taskuihinsa astuessaan sisälle lasisesta kuppilan ovesta, jonka tiuku toivotti tulijansa heleänä tervetulleeksi.
Puoti oli tyhjillään, niin kuin Arthur oli uumoillutkin. Hän kulki hienostuneesti sisustetun tilan poikki nurkkaukseen ja ryhtyi riisumaan takkiaan. ”Mitäs saisi herralle olla?” Nuori, kiharapäinen tarjoilija oli jo ehtinyt paikalle autuaasti hymyillen. Hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään väsymyksestä. ”Yksi sitruunatee, kiitoksia”, Arthur vastasi asiallisesti, istuutuen pehmeälle tuolille, jossa hän aina oli istunut. Hänen selkänsä oli vasten kadunpuoleista ikkunaa, josta auringonvalo tulvi sisään, jättäen miehen muotoisen varjon vastakkaiselle seinälle. ”… Herra?” Tarjoilija, joka ilmeisesti oli jo kerran esittänyt saman kysymyksen, herätti Arthurin ajatuksistaan. ”Saisiko olla muuta?” Mies mietti hetken, tarkastellen paikkaa, jossa Alfred oli aina istunut. Hän oli unisena nojaillut vasten pöytää ja sekoitellut kahviaan joskus niinkin kauan, että se oli ehtinyt jo jäähtyä.
I do believe it's true that there are roads left in both of our shoes
”Olisiko mahdollista saada… lisäksi yksi kahvi, maidolla?” Arthur irrotti katseensa viereisestä tuolista ja katsoi hymyilevää tarjoilijaa. ”Yksi kahvi ja yksi tee, selvä”, neiti kiitti ja pyyhälsi paikalta lehtiö hameensa taskussa. Mies risti kätensä ja jalkansa ja nojasi tuolissaan taaksepäin.
”Miksi potkit jalkaani?” Arthurin mieleen palasi samassa yksi kahvilassa vietetyistä aamuista, jolloin tuo nuori mies oli kerjännyt hänen huomiotaan potkimalla kevyesti hänen nilkkaansa.
”Miten niin potkin jalkaasi?” Alfred oli silloin virnistänyt, mutta ei ollut katsonut Arthuriin, jatkaen yhä viatonta härnäämistään.
”Alfred, lopeta… senkin-” Arthur oli vastannut ja osoittanut häntä sormellaan, kallistaen samalla hiukan päätään. Alfred oli napannut kuitenkin hänen kätensä omaansa ja pitänyt siitä kiinni vetäen omaa tuoliaan lähemmäs Arthuria.
”Ollaan sitten näin”, hän oli sanonut ilkikurisesti naurahtaen. Ja niin he olivatkin istuneet käsi kädessä, päästäen toisistaan irti vasta kun tarjoilija oli ilmestynyt tilaukset mukanaan.
Arthur hymyili paikaltaan tälle muistolle, tarjoilijan laskiessa hänen eteensä tarjottimen, jossa oli vierekkäin kuumana höyryävä teekuppi ja kahvimukillinen, joka oli tarkoitettu hänen näkymättömälle seuralaiselleen.
If the silence takes you, then I hope it takes me too
Arthur tarttui molemmin käsin teehensä ja hörppi sitä varoen, tuntien juoman lämmön mahansa pohjassa. Sitruuna oli hänen ylivoimainen suosikkinsa. Paikka tuntui kuitenkin hetki hetkeltä tyhjemmältä ja merkityksettömämmältä. Merkityksettömältä ilman Alfredia. Kaikkialla oli hiljaista. Kukaan ei kertonut kuulumisiaan tai huomauttanut ohikulkijan eriskummallisesta hatusta.
Saatika polttanut kieltään.
”Au, au, au! Khuumhaa, pholtthaa!” Tällöin Arthur oli tyytynyt moittimaan miestä varomattomuudesta, mutta hakenut kuitenkin tälle lasillisen vettä ja hymähtänyt Alfredin lapsenomaisuudelle. Arthur punnitsi katseellaan hiljakseen höyryävää kahvikuppia. Hän ei koskaan ollut pitänyt tuosta vieraannäköisestä juomasta. ”Miksi sitten tilasin sen?” Arthur kysyi ajatuksissaan itseltään, kuitenkin tietäen, ettei yksi kahvikupillinen toisi Alfredia yhtään sen lähemmäs.
Kevyt kolahdus vasten puista pöytää kertoi teekupin tyhjentyneen. Arthur tarttui varoen kahviin, joka tuntui jo jäähtyneen juomakelpoiseksi. Hän vei sen lähelle huuliaan, tuntien nenässään sen voimakkaan tuoksun, joka sai miehen kädet vavahtelemaan tahattomasti. Tuoksu muistutti turhankin läheisesti Alfredia. Mies puristi silmiään kiinni ja pakottautui siemaisemaan tuota outoa nestettä. Hän nielaisi vaivoin ja laski kupin takaisin pöydälle. Hän ei tosiaan pitänyt kahvin mausta nytkään. Arthur kuuli oven heleän kellon kilahduksen, mutta ei kiinnittänyt huomiota tulijaan vaan syventyi sekoittelemaan turhautuneena juomaansa.
”Miten tällaista voi ylipäätään juoda…” Arthur mutisi nyrpeästi ääneen ja valmistautui toiseen siemaukseen rypistämällä otsaansa. ”Et taida pitää kahvista?” Mies hätkähti silminnähden kuullessaan tutun äänen korvissaan niin, että hän onnistui läikyttämään juomaansa miltei päälleen. ”Mitä hemmet-” Kääntäessään katsettaan Arthur kuuli vahingoniloista naurua, joka ei kuitenkaan ollut tarkoitettu pahantahtoiseksi. Mies ymmärsi, että Alfred oli seuraillut häntä sivusta jo hetken aikaa, mutta päättänyt yllättää hänet – niin kuin yleensä. ”Alfred!” Arthur huudahti ensin häkeltyneenä, mutta muutti heti äänenpainoaan ärsyyntyneeksi. ”Mitä sinä täällä teet?!” Hän laski pitelemänsä kupin käsistään pöydälle ja nousi seisomaan. Tuoli raahautui äkkinäisen liikkeen johdosta pari tuumaa sivummalle.
”Tulin tapaamaan sinua, muistatko? Pidä vähän pienempää ääntä, on täällä muitakin.” Alfred virnisti tavalla, joka tepsi Arthuriin aina. Hänen sinisten silmien katse oli luotuna alaspäin, tarkastellen lyhyempää miestä. Arthur ei ollut uskoa, että Alfred oli tosiaankin ilmestynyt paikalle. Ja ymmärtänyt etsiä häntä juuri täältä. Tuima ilme suli hetkeksi hänen kasvoiltaan. ”Kävin ensin asunnollasi, mutta kun sinua ei näkynyt niin… Ajattelin…”, mies selitti ojennellen käsiään viattomana.
”Odotin sinua… Tiedäthän. Tilasin tämän - typerän kahvinkin, vain koska…” Arthur selitteli käytöstään, tuntien poskiensa lämpenevän. ”Senkin hölmö”, Alfred nauroi ja pörrötti vanhemman miehen hiuksia, kumartuen tämän tasolle katsoakseen häntä silmiin. ”Ja tänne se sumppi”, Herra Jones totesi ja kulautti juoman kerralla alas kurkustaan.
Laskettuaan tyhjentyneen kahvikupin takaisin tarjottimelle, hän jäi katsomaan poissaolevaa Arthuria, joka seisoi yhä hänen edessään kädet tiukassa puuskassa, katse harhaillen. ”Etkö jo saanutkaan tarpeeksesi tuosta kahvista?” Alfred uteli ja veti toista miestä lähemmäs itseään, kumartuen herrasmiesmäisesti Arthurin ylle. ”Alfred, mitä sinä-” Hän ehti vastustella, kunnes pidempi miehistä oli kumartunut varastamaan tältä pehmeän suudelman. ”Taas sitruunaa…” Hän mutisi leikkisän närkästyneenä päästettyään otteensa irti Arthurista, kädet yhä tämän olkapäillä.
”Idiootti!”Cause you're the only song I want to hear
