Moonlight Lovers: Vain muistot jäljellä elämästä (K-11, Ivan, oneshot)

[Larjus]

Title: Vain muistot jäljellä elämästä
Author: Larjus
Chapters: lyhykäinen oneshot
Fandom: Moonlight Lovers
Characters: Ivan
Genre: drama/general angstilla maustettuna, deathfic
Rating: K-11
Warnings: Maininta itsemurha-ajatuksesta
Disclaimer: Oikeudet Moonlight Loversiin ja sen hahmoihin kuuluvat Beemooville ja ChiNoMikolle. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Summary: Miten selviytyä omasta kuolemastaan ja elämästä vampyyrina?

A/N: Osallistuu haasteeseen Sana/kuva/lause10 #2, lauseena Ovatko muistot mustavalkoisia?
Eka ajattelin, että olisin kirjoittanut tuon lauseen pohjalta tästä fandomista jostain noista vanhemmista hahmoista, tyyliin Raphaëlista, Aaronista tai Vladimirista, mutta yllätyksekseni porukan nuorin inspasi eniten

Valitettavasti tätä kirjoittaessani Ivanin reittiä ei ole vielä julkaistu, joten kaikki se vähä, jonka hänestä (ja oikeastaan noista kaikista muistakin) tiedän, on Vladimirin ja Béliathin reiteiltä ongittu. Loput ovat sitten omia ajatuksiani ja headcanoneitani.



Vain muistot jäljellä elämästä


Ivan oli aina ajatellut elävänsä kaikilla mittapuilla varsin tavallisen elämän. Hän kävisi koulun loppuun, opiskelisi itselleen ammatin, menisi naimisiin tyttöystävänsä kanssa ja eläisi ihan tavallista töissä käyvän perheenisän elämää. Hän oli kyllä tiennyt, että kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, sillä yllätyksiä tapahtuu aina, eikä niihin voinut sen kummemmin varautua, mutta hän ei ollut koskaan uskonut, että hänen elämänsä olisi ohi ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan.

Ivan ei ollut varautunut kuolemaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä.

Raphaël aina yritti lohduttaa häntä sanoen, että kyllähän hän vielä omalla tavallaan eli vaikkei ihmisenä, mutta ne sanat kaikuivat joka kerta kuin tyhjille korville. Ivania Raphaëlin sanat eivät lohduttaneet lainkaan. Hän ei elänyt, ei vaikka toinen mitä väittäisi. Hän oli kuollut, kuollut, eikä hänen elämästään ollut jäljellä enää muuta kuin muistot, joista ne onnellisimmatkin tekivät nykyisin kipeää.

Hänen tuskailuunsa Ethan oli yksinkertaisesti todennut, että hän tottuisi kyllä vampyyrina elämiseen kuten he muutkin. Mutta miten hän voisi, kun ei oikeasti edes elänyt? Hän kyllä tiesi, mitä Ethan tarkoitti, mutta suhtautui silti epäilevästi. Ehkä hän tottuisikin, mutta kauanko siihenkin menisi? Kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan, kauanko muutokseen sopeutuminen vei. Hän oli ollut vampyyri vasta muutaman kuukauden, ja elämän menettämisen tuska ja verenhimo olivat raastaneet säälimättä hänen olematonta sieluaan jokaisena päivänä. Se ei ollut helpottanut hitustakaan sitten sen onnettoman päivän, kun hän oli kohdannut noutajansa ja liittynyt vastoin tahtoaan pimeän väkeen. Ehkä hänen verenhimonsa olikin oikeasti elämännälkää.

Hän halusi elää.

Toiset vampyyrit näyttivät olevan sinut sen kanssa, etteivät eläneet kuin nimellisesti ja kuuluivat todellisuudessa kuolleiden joukkoon. Miten he olivat hyväksyneet kuolemansa? Heistä jokainen oli puhunut kohtalostaan ja entisestä elämästään vain vähän, ja Aaron oli ainoa, jonka kuolinsyyn Ivan edes tiesi (hänen kimppuunsa oli käynyt toinen palkkasoturi, joka oli ollut vampyyri). Muuten hänen tiedossaan oli vain se, että Ethania lukuun ottamatta kaikki olivat kuolleet jo vuosisatoja sitten. Heillä oli siis ollut suunnilleen ikuisuus aikaa sopeutua kuolleena elämiseen, jos sitä niin saattoi sanoa. Ivan ei tiennyt, kauanko se häneltä veisi, mutta ikuisuus tuntui todennäköisimmältä vaihtoehdolta, niin paljon hän janosi verta, elämää ja muistoiksi haalistunutta menneisyyttään.

Ethanin tavoin Béliath ei ollut juurikaan jaellut hänelle myötätuntoisia sanoja eikä edes yrittänytkään auttaa häntä selviämään tuskansa ja elämänkaipuunsa kanssa. Sen verran tämä tosin oli sanonut, että hänen oli turha roikkua menneessä elämässään ja sen muistoissa, koska ei kuitenkaan saisi niitä koskaan takaisin. Oli katsottava tulevaan ja unohdettava kaikki mennyt. Oliko Béliathin sanoissa vastaus kaikkeen? Jos hän unohtaisi, hän selviäisi ja voisi jatkaa vampyyrina näennäiselämässään eteenpäin.

Siksikö kaikki muistelivat menneitä ani harvoin?

Kukaan ei muistanut enää.

Vaikka etenkin Raphaëlin ja Vladimirin olemukset suorastaan huokuivat vuosisatoja vanhaa elämää, erottihan sen jo vaatteistakin, ja vaikka he olivatkin Béliathin mukaan ”jumittuneet omille vuosisadoilleen”, he eivät juuri puhuneet menneestä. Vladimir valitti jatkuvasti ”nykyajan menosta”, muttei puolella sanallakaan maininnut, millaisia ne hänen vanhat hyvät aikansa olivat olleet. Raphaël pysyi aiheesta yhtä lailla hiljaa, kuin mennyttä ei hänen muistoissaan olisi. Molempien välillä suorastaan muinainen käytöskin tuntui tulevan suoraan alitajunnasta. Mikään ei ollut tietoista.

Unohtaminen alkoi tuntua ratkaisulta, sillä ei kai Ivankaan voinut kaivata jotain, mitä ei muistanut. Tieto lisää tuskaa, niinhän sitä sanottiin. Muistaminen oli yhtä lailla tuskaa, joten sillä logiikalla unohtaminen ja tietämättömyydessä kelluminen toisivat hänelle rauhan.

Hän unohtaisi kaiken.

Hän unohtaisi vanhempansa, sisaruksensa, tyttöystävänsä, kaikki kaverinsa ja sen, miten nämä luultavasti, toivon mukaan, surivat hänen kuolemaansa. Hän unohtaisi koulun, josta oli juuri valmistunut, ja sen toisen koulun, johon oli juuri päässyt sisään. Hän unohtaisi unelma-ammattinsa, perheen, jota ei koskaan ehtinyt perustaa, lomasuunnitelmat kaukomaille ja haaveet lottovoitosta. Jos hän unohtaisi niin sen elämän, jonka menetti, kuin senkin, jota ei koskaan saanut, ehkäpä hänen halunsa elää katoaisi siinä samalla.

Ja jos sekään ei tehoaisi, hän juoksisi päivän koittaessa pihamaalle ja antaisi auringonvalon kärventää hänen hauraan ruumiinsa niin, että hänen elämännälkänsä haihtuisi savuna ilmaan hänen itsensä perässä.

[Okakettu]

Tervehdys kommenttikampanjasta! Fandom ei ole minulle tuttu, mutta tykkään aina lukea kaikenlaisesta vampyyri-loresta, ja minusta tässä oli tosi kiinnostava kulma käsitellä asiaa; vasta vampyyriksi muuttuneen nuoren näkökulmasta, sellaisen joka ei ole kohtalonsa kanssa ollenkaan sinut. Tyypillinen vampyyrihahmohan on ainakin omissa mielikuvissani usein hyvin toisenlainen, joten Ivanin ajatusten lukeminen oli siksi tosi mielenkiintoista. Varsinkin, kun hänen tuskansa ja epätoivonsa kontrastina ovat Vladimirin ja Raphaëlin kaltaiset "perinteikkäämmät" vuosisatoja vanhat, omaan rooliinsa sopeutuneet vampyyrit. Senkin vuoksi pidin paljon siitä, miten Ivan korostaa oman elämänsä tavallisuutta tuossa alussa ja miten kuolema luonnollisesti muuttaa kaiken.

Ivan ei ollut varautunut kuolemaan täysi-ikäisyyden kynnyksellä.
Raphaël aina yritti lohduttaa häntä sanoen, että kyllähän hän vielä omalla tavallaan eli vaikkei ihmisenä, mutta ne sanat kaikuivat joka kerta kuin tyhjille korville. Ivania Raphaëlin sanat eivät lohduttaneet lainkaan. Hän ei elänyt, ei vaikka toinen mitä väittäisi. Hän oli kuollut, kuollut, eikä hänen elämästään ollut jäljellä enää muuta kuin muistot, joista ne onnellisimmatkin tekivät nykyisin kipeää.

Ivanin ajatuksista välittyy minusta todella hyvin hänen nuoruutensa sekä ajatus, että hänen elämänsä on jäänyt pahasti kesken; se tekee hänestä helposti samaistuttavan ja ymmärettävän. Tykkäsin sen puitteissa etenkin tästä kuvauksesta: ehkä hänen verenhimonsa olikin oikeasti elämännälkää, se oli minusta pysäyttävä. Fandomin tuntemattomuus ei haitannut tässä lainkaan, ja myös muista vampyyreista kuin Ivanista nähtiin tässä kiinnostavia välähdyksiä heidän neuvojensa muodossa - plus se huomio, että kaikki heistä vaikuttavat tavalla tai toisella jättäneen menneisyyden taakseen. Se on jälleen teema, josta tykkään itse kovasti. Pidin myös huomiosta, että Raphaëlin ja Vladimirin "muinainen käytös" on pikemminkin alitajuista kuin halua pysyä kiinni menneisyydessä.

Hän unohtaisi vanhempansa, sisaruksensa, tyttöystävänsä, kaikki kaverinsa ja sen, miten nämä luultavasti, toivon mukaan, surivat hänen kuolemaansa. Hän unohtaisi koulun, josta oli juuri valmistunut, ja sen toisen koulun, johon oli juuri päässyt sisään. Hän unohtaisi unelma-ammattinsa, perheen, jota ei koskaan ehtinyt perustaa, lomasuunnitelmat kaukomaille ja haaveet lottovoitosta. Jos hän unohtaisi niin sen elämän, jonka menetti, kuin senkin, jota ei koskaan saanut, ehkäpä hänen halunsa elää katoaisi siinä samalla.

Tämä oli todella surullinen kohta, koska siitä huokuu jälleen vahvasti se, miten Ivan kokee asioiden elämässään jääneen kesken - sekin, että hän oli juuri päässyt sisään kouluun, jossa ei kuitenkaan tulisi koskaan opiskelemaan. Ja että hän tuossa aivan lopussa kokee lopullisen kuoleman paremmaksi kuin vampyyriuden ja ikuisen elämän - mutta jälleen, se on myös ymmärrettävä ajatus. Kiitos paljon lukukokemuksesta, synkkyydestään huolimatta oli mukava lukea juurikin tällaista pohdiskelua vampyyriudesta.

[Larjus]

Oho, en ollutkaan muistanut vielä vastata tähän!

Ensimmäiseksi haluan sanoa, että kiitos Okakettu kauniista kommentistasi! ^^ Minustakin on kiva lueskella erilaisia vampyyri-loreja ja toteutuksia. Hyvä ettei vieras fandom haitannut, vaikka myönnän, että tätä kirjoittaessa itselläkin oli välillä sellainen olo, että kirjoitan jotain originaalia, kun tiedän itsekin fandomista niin vähän (peli on julkaistu vasta hetki sitten ja olen pelannut kahden hahmon reittejä vain muutaman luvun verran) Sen takia tässä olikin aika paljon headcanoneita ja jotain, mistä en tiedä, olivatko ne omia keksintöjäni vai mainittu pelissä joskus Toisaalta se, että hahmoista tietää vähän, avaa yllättävän paljonkin ovia!

Vampyyrit tosiaan tuntuu olevan monesti suorastaan ikivanhoja ja omaan elämäänsä sopeutuneita, ja otinkin ilolla vastaan idean siitä, että kirjoitankin vampyyrista, josta on tullut epäkuollut vasta hetki sitten eikä ole vielä hyväksynyt kohtaloaan. Halusin luoda kontrastia vanhan elämän ja vampyyrina "elämisen" välille, koska Ivanin kaltaisen nuoren, vastamuuttuneen vampyyrin kohdalla se toimii hyvin. Kukapa sitä haluaisi hylätä elämänsä, joka oli vasta kunnolla alkamassa?

Tykkäsin itsekin tosta mieleeni juolahtaneesta "ehkä verenhimo onkin elämännälkää" -ajatuksesta/vertauksesta, ja se sopi muihin ajatuksiini täydellisesti. Siksi mieltäni lämmittääkin, että nostit sen esille kommentissasi. On aina niin ilahduttavaa, että lukija noteeraa ja huomioi ne kohdat, jotka on kirjoittajalle itselleen olleet tärkeitä/pieni ylpeyden hetki ^^

Hain tarkoituksella kontrastia Ivanin ja muiden vampyyrien välille, ja tuo, "muut eivät tunnu paljoa piittaavan entisistä elämistään, muistavatko edes niitä?" sopi hyvin. Canonissa ei ole ainakaan minun silmiini osunut tietoa siitä, miten hyvin vampyyrit muistavat ihmiselämänsä, mutta eivät he ainakaan niistä paljoa puhu. Osa selvästi ihan välttelee siitä puhumista. Aaron taitaa olla ainoa, jonka muistan siitä puhuneen ihan suoraan ja selvästi... senkin takia tässä ficissä Aaron oli ainoa, jonka kuolinsyyn Ivan tiesi (vaikka pelissä Aaron ei kuolinsyytään suoraan sano, mutta kaikkea muuta, joten sovelsin sen pohjalta ).

Ivan musta jotenkin tosi surullinen hahmo, sellainen, joka herättää mussa sääliä, vaikka oma pelihahmo väkisin puhuu/ajattelee siitä aika ikävästi (en ole samaa mieltä :DD). Siksi musta olikin ihan kiva kirjoittaa siitä surullista tekstiä, vaikka yleensä vähän vierastankin angstin ja muun synkemmän kirjoittamista. Mä myös oon alusta alkaen ajatellut, että Ivan on aivan varmasti vaaraksi paitsi muille (ihmisille) myös itselleen, jos ei pääse sinuiksi vampyyrina olemisen kanssa ja lopullisesti voita verenhimoaan.

Kiva että nautit! Minustakin oli kiva kirjoittaa tällainen "pohdiskelufici" ^^

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Ficin näkökulma yllätti positiivisella tavalla (en siis tykkää vampyyreista.) Samaistuin ja koin uskottavana Ivanin kipuilun menetetystä elämästään. Olisihan tuollainen ihan musertavaa, menettää kaikki unelmat, läheiset ja sen, mitä olisi voinut olla ja korvata se verenjanoisella varjoelämällä, joka ei edes tunnu miltään. Tuskin itse edes kestäisin. Käsittelit hienosti Ivanin surua, menetystä ja juurettomuutta – hän ei tunne kuuluvansa kumpaankaan maailmaan, ja se tietysti satuttaa vielä enemmän, olla kuollut ja yksin. Oivaltavaa oli myös pohdinta siitä, miksi menneistä ei puhuta: koska se on liian kivuliasta jokaiselle. Totta kai sitä mieluummin unohtaisi kuin kantaisi päässään jatkuvaa muistutusta siitä, mitä itsellä ei enää ole. Valitettavasti se ei taida olla ihan niin yksinkertaista, ja Ivankin taitaa aavistaa sen.

Kiitos kivasta, pohdiskelevasta vampyyrificistä!

[Larjus]

Huomasin hetki sitten (ihan sattumalta), että enpäs ole vastannut sulle Sokerisiipi mitään... 🙊🙊 Jotenkin ihan kokonaan unohtunut se, hupsista. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai?

Oon aikas otettu siitä, että pidit ficin näkökulmasta, vaikka vampyyrit itsessään ei kiinnosta. Mulla ei itselläni ole mitään kovin kummoista mielipidettä vampyyreista ja niistä kertovista tarinoista tälleen yleisellä tasolla, kunhan ovat Joistain tykkään ja joistain en. Mulle tämän pelin Ivan on jotenkin aina tuonut pienen freesin tuulahduksen perinteisten vampyyrihahmojen keskelle, koska eipä tule mieleen montaakaan vampyyrihahmoa, jotka olisivat olleet vampyyreita vasta vähän aikaa ja ihan hukassa uuden (epä)elämänsä kanssa. Vähän sama kun jotenkin tuntuu, että kaikkien tarinoiden haltiat on aina jotain vuosisatoja tai -tuhansia vanhoja jo

Ivan on pelissäkin niin reppana, ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne oikein huokuu hänestä, ja kiva kuulla, että olen saanut sen välitettyä myös omaan kirjoitukseeni ^^ Kiitos kauniista sanoistasi muutenkin ♥

Totta kai sitä mieluummin unohtaisi kuin kantaisi päässään jatkuvaa muistutusta siitä, mitä itsellä ei enää ole. Valitettavasti se ei taida olla ihan niin yksinkertaista, ja Ivankin taitaa aavistaa sen.

Kipua ja negatiivisia tunteita synnyttävien asioiden unohtaminen olisi näin ihan normielämässäkin aika luksusta, mutta eipä se oikein ole mahdollista meillekään :/ Olisikin kaikki niin yksinkertaista. Olin jo tätä kirjoitellessa tammikuussa ehtinyt saada kiinni siitä, että tämän pelin vampyyrit eivät todellakaan kovin helposti avaudu menneisyydestään, ja mitä enemmän olen päässyt pelaamaan, sitä enemmän se on vain korostunut (vaatii kauan, ennen kuin kukaan kertoo mitään, ja silloinkin vain palasia kerrallaan). Vaikea sanoa, kuinka hanakasti kukin yrittää menneisyytensä unohtaa, mutta selvästi arki sujuu helpommin, kun asioista ei ääneen puhuu ja vähän niin kuin esittää, ettei niitä asioita enää olisi.

Kiitos kommentistasi (näin tälleen monta kuukautta myöhässä)! Se ilahduttaa vieläkin ^^