Otsikko: Pyhää vihaa
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Minä näen tässä Sirius/Regulusta, mutta sinun ei ole pakko nähdä.
Tyylilaji: Angst ja muu sellainen. Songfic. (Haasteficci.)
Varoitukset: Tulkinanvarainen insesti
Vastuuvapautus: En omista mitään, ja en saa rahaa. Hahmot Rowlingin, laulu Mokoman.
Tiivistelmä: Sirius angstaa. (Vaikuttavaa.)
A/N: En pidä nimestä. Eikö se ole Miehestä, jolle ei koskaan tapahdu mitään? No jaa, tämä on myös aika lyhyt. Kiitos riskrispille (ei sillä, että tietäisin, onko hän tällä uudella tai onko samalla nimellä...) haasteesta. ^^ (Haasteessa siis vain määriteltiin laulu, muu oli vapaata.)
FanFic100, loppu.
Mokoma - Uni saa tulla
Minä liikun
On vain vauhti hiipunut
Askel askeleelta raskaammaksi
Käynti muuttunut
Ei taida olla
Minusta enää jatkamaan
Vaikka nähtävää on jäljellä
En jää silti katsomaan
Kerto:
Tahdon levätä, tahdon silmät ummistaa
En nousta vähään aikaan
Uni tullessaan saa tuoda veljen mukanaan
En palaa tähän aikaan
Pyysit vähän
Vähään pyysit tyytymään
Minä pidin lupaukseni
Ja tyydyin vielä vähempään
Ei onni löydy
Siitä, että uutta hamuaa
Vaan siitä, että oppii
Saamastaan nauttimaan
Kerto
Minä muistella en tahdo eilistä
Enkä huomistakaan murehdi
Uni tulla saa - Uni vihdoin tulla saa
Tuokoon veljensä uni mukanaan
Kerto
-
Pyhää vihaa
Sirius PoV
On kilometrejä, öitä ja savua. Ainakin.
Ja minua väsyttää; ei tulikivenkatkuisina öinä, mutta päivinä, kun ihmisillä raukeat hymyt.
Vaikken ole vanha nytkään, minun on vaikeaa uskoa, että olen joskus ollut nuori. Silloin kun tuuli oli kaunis ja lempeä, aamut raikkaampia.
Tietysti minä olen varma, että kaikki oli ennen paremmin.
Menen yhä eteenpäin, vaikka askeleet ovat laahaavia jälkijättöisiä säveliä ja sivuääniä. Keksin montakin syytä, miksi jatkaa; koska minun täytyy. Heidän kaikkien vuoksi – vaikka heistä vain yksi tarvitsisi minua, on kaikkien vuoksi minun jatkettava. Jos jossain on edes yksi, joka tahtoisi pitää minut luonaan, minun pitäisi jäädä.
Mutta olen väsynyt.
En tahdo muistella menneitä tai miettiä tulevaa; tahdon polttaa sillat joka suuntaan, jäädä yksin saarelle, jonne voin tehdä bambumajan ja antaa tämän hetken olla ikuinen silta uniin.
Vaikka minulle olisi nähtävää jäljellä, en jää sitä katsomaan.
Sillä, sinähän se olet.
Kuinka mietin, etten tahtoisi muistella, koska se tekee vanhoista haavoista taas uusia, liian tuoreita ja kipeitä. Ja kaipaus, se soi korvissa yön hiljaisimpina tunteina, suden hetken lähestyessä hitaasti (joskus kun olin nuori, join hänen kanssaan yön susihetkinä ja puhuin, mutten koskaan juonut sinun kanssasi; ainoastaan puhuin sinusta). Katkeruus on minulle teräase, se kiskoo sieluun mielivaltaisia kuvioitaan ja ei koskaan anna niiden olla. Ja minä olen suden hetkinä vain katkera, katkera siitäkin kaikesta, josta joskus tapasin olla onnellinen.
Mutta mistä, oi, mistä, minun pitäisi olla onnellinen?
Oi, anna minun upota yön syliin – nähdä parempia unia.
Rajan toisilla puolilla katseissa ei ehkä ole niin teräviä reunoja, ehkä tapaan sinut josta en päästänyt koskaan irti.
Tahdoit minun tyytyvän vähään – ehkä, koska et itse koskaan tyytynyt. Niin luulin.
Vanhemmiten olen alkanut useammin ajatella, että sinä sittenkin tyydyit vähään, en vain nuoruuden hulluudessa ja palossa sitä huomannut.
Sinä pyysit minua jäämään, vaan minä lähdin silti.
Miten voin siis sanoa, ettet tyytynyt vähään, koska silti tulit kun minä pyysin ja katsoit kun käskin ja.
Mutta minä pidin lupaukseni – en vaatinut enempää, tyydyin niin vähään kuin vain pystyin ja annoin sinun sitten vain mennä, kadota ja kärsiä. Ja jäin itse tähän, paikalleni tyhjään ilmaan, pysähtyneenä ja tiesin ettei sinun pitäisi antaa lähteä, koska silloin minä jo tyytyisin liian vähän.
Ei kenenkään pitäisi joutua menettämään niin paljoa.
Mutta minä menetin sinut, minä menetin Jamesin. Menetin myös Peterin, joskin eri tavalla kuin teidät, ja Remus ei koskaan ollut minulle samalla tavalla kuin ennen.
Menetin kaiken.
Ja sellaisesta on hyvin helppoa tuntea katkeruutta. Ja siksi minä tein niin; vihasin Peteriä enemmän kuin ketään muuta, vain koska hän tuhosi sen, mitä elämästäni vielä oli jäljellä.
Vihasin sinua, koska leikit jotain helvetin sankaria,
vihasin Jamesia koska hän ei voinut vain antaa sen miehen olla,
ja Remusta, koska hän ei uskonut, ettei vika oikeastaan ollut minussa, vaikka hänen olisi pitänyt tuntea minut.
Mutta vika oli minussa! Sinä aina tiesit, kuinka minussa oli kaikki vialla, etkä koskaan lakannut kertomasta sitä.
Jo siitä asti kun olimme lapsia ja onnettomia. Kerroit minulle syntini ja kieputit hiuksiani sormiesi ympärille kuin hanskoiksi, kätesi olivat aina jäässä kesäisinkin.
Tiedän, nyt minä tiedän, miten löytäisin onnen.
Oppisin nauttimaan tästä.
Kärsimyksestäni, maailmasta, joka ei minua itsenäni tunnusta, ja ihmisistä, jotka tarvitsevat minua aivan, niin, liikaa.
Sitten voisin olla onnellinen; jos en tavoittelisi kirottua menneisyyttäni.
Ei, jos voisin vain vajota kevyempään uneen, unohtaa kauan sitten kadonneet ja horisontissa harhailevat, uni voisi tuoda luokseni sen, mitä kaikesta huolimatta kaipaan.
Vihaan, koska jätit minut.