Ikäraja: S
Genre: romanceangstiksi taitaapi mennä, ja het myös
Paritus: Sirius/Lily (James/Lily)
Vastuuvapaus: Row-täti omistaa, minä leikin.
Summary: Mistä se kaikki alkoi, ja mihin se päättyi? Siihen samaan, pieneen sanaan: hyvästi.
A/N: Mitäköhän tähän sitten sanoisi. Mielestäni Sirius/Lily on varsin ihastuttava paritus, joten lähdin sitten sillä leikkimään. Osallistuu Het10:neen Sirius/Lilyllä.
”Varasteluun voi kasvaa kiinni”, sinä huomautit minulle ensimmäisellä luokalla, kun näit minun ottavan Jamesin laukusta salaa suklaasammakon.
”Ei Jamesia haittaa”, lauoin ilmaan saman selityksen kuin niin monta kertaa myöhemminkin. Ei Jamesia haittaa, ei, niin minä aina sanoin ja tein sellaista jota parhaat ystävät eivät tee.
Se oli tarkalleen ottaen ensimmäinen kerta, kun puhuit minulle. Ja viimeinen kerta, kun minulle osoitetut sanasi jäivät vain huomautuksen tasolle. Sen jälkeen meidän välillämme oli aina pelkkää myrskyä ja niitä sanattomia poutapäiviä, jotka hukkuivat aikaa myöten petoksen aallokkoon ja saivat meidät ihmettelemään, mitä olimmekaan menneet tekemään. Ja siihen ihmettelyyn me reagoimme eri tavoin: minä tulin riippuvaiseksi kuin katuojan pahaisin narkkari, kun taas sinä unohdit kaiken ja kaivauduit tiiviimmin Jamesin kainaloon. Mutta minä tiesin, luulin tietäväni, että se oli vain kulissi. Sillä seuraavana yksinäisenä torstaina sinä pakenisit maailmaa jälleen minun raakaan syleilyyni.
Mistä se kaikki alkoi, ja mihin se päättyi? Siihen samaan, pieneen sanaan: hyvästi. Se oli seitsemännen luokan syksy, kun sinun ja Jamesin vuoden yhdessäolo alkoi rakoilla ja sanoitte toisillenne sen pienen sanan, jolla oli niin suuret seuraamukset. Eronne ei kestänyt kauaa, mutta tarpeeksi, että sain taas sanoa ettei Jamesia haittaa, ja suudella pahan olosi unohduksiin. Sanoit myöhemmin ettei meillä koskaan ollut rakkautta, vain kahden särkyneen ihmistaimenen kiihkoa, mutta minä tiesin paremmin. Se oli suurta rakkautta, minun osaltani vähintäänkin.
Minä olin kuitenkin aina se nurkissa luuhaava ja komeronovia jyskyttävä piski, joka jäi nuolemaan haavojaan. Minä juoksin pakoon sitä kaikkea liian todellista, en suostunut uskomaan että James vei taas voiton, niin kuin silloin kuudennella luokalla kun hänestä tuli huispauskapteeni, ja käyttäydyin kun olisin itse räjäyttänyt koko potin. Minä halusin omistaa sinut uudelleen. Niin minä sitten otin sinut omakseni, merkitsin kaulasi kipeillä mustelmilla ja sain sinut uskomaan, että Jamesia ei todellakaan haittaisi se, mistä hän ei tietäisi.
”James ei saa koskaan tietää, Lily, ja silloin se ei häntä satuta. Jää.”
Niin sinä sitten jäit, lähdit, ja tulit takaisin torstaisin. Minä tuudittauduin uskomaan että se kaikki oli rakkautta, todellisuutta, kaikki se petos ja valheet ja luvaton kiihko niinä salaisina öinä. Ja nauroin Jamesin sinisilmäisyydelle räkäisesti, sillä hän luotti meihin molempiin, vaikkemme sitä olisi ansainneet.
Ikuisuuteen asti meidän tähtemme ei kuitenkaan yltänyt, vaan räjähti käsiin aivan liian aikaisin. Ja minä putosin. Sinä sanoit, että rakastit Jamesia, että olit saanut pettämisestä tarpeeksesi. Että James oli miehesi ja oppisi kaiken aikanaan. Että sinä odottaisit, kuinka kauan siihen oppimiseen menisikään. Kumpikaan ei itkenyt, siihen me olimme liian ylpeitä ja itse kaiken aiheuttaneet.
”Sinä sanoit itse, Sirius, että kun aika on, on osattava sanoa hyvästi. Niin, että minä sanon sen sinulle nyt. Hyvästi.”