Kiitokset Pigwidgeonille palautteest =) Hahm, harvinaisen kiva se oli. Mjutta oon ilkee ja en ehdi vastaa nyt mitää. Seuraava ficcini kutsuu -.-
A/N: Luvut 4-6 tulee tässä. Menin sekaisin, mitkä osat näist korjasin ja mitkä en, ja mihin laitoin korjatut osat joten.. Koittakaa kestää xD
Ja niitä kommentteja, onhan tätä nyt jokunen lukenutkin. Hjaham, seiska-osa eli se joka ei ehtinyt ilmestyyn kurkkii jo nurkan takaa ;>
[size=85]Tietysti kommentit nopeuttais toimintaa.[/size]
En vihjaa mitään, enen. xD
Mjutta, enjoy taasen.
4.luku
Harry käveli paikalleen jähmettyneen Ronin luo.
- Oletko kunnossa? Harry kysyi varovaisesti.
Ron vastasi luonnottoman kimeällä äänellä myöntävään päin olevan vastauksen. Harry nappasi Ronia viitasta ja lähti taluttamaan tätä kohti loitsuluokkaa, missä heillä olisi seuraava tunti.
- Mihinköhän McGarmiwa ja Kalkaros veivät Hermionen? Harry kysyi reippasti ennen kuin tajusi, mitä suustaan oli päästänyt.
Ronin ajatukset pitäisi saada pois Hermionesta, eikä yrittää tieten tahtoen suunnata niitä tähän.
- Sairaalasiipeen tietysti, mihin muuallekaan, Ron tokaisi, yrittäen kuulostaa rennolta.
- Kuulostat ihan Hermionelta, Harry hihkaisi ja tönäisi Ronia mielestään hellästi, mutta Ron romahtikin muutaman portaan alaspäin.
Harry sai osakseen ilmeisesti leikkimieliseksi tarkoitetun mulkaisun.
- Kivaa, Ron vastasi yrittäen hymyillä, mutta tuloksena oli irvistys.
- Ron.. Hermione ei takuulla rakasta Ginnya, Harry yritti lohduttaa toivoen kuulostavansa varmemmalta asiasta kuin todellisuudessa oli.
Ron näytti kuitenkin jo hieman iloisemmalta.
- Mitäköhän Ginny? Ron kysyi kuin ohimennen, mutta hänen äänensävynsä teki selväksi, että hän oli katkera Ginnylle, joka vei hänen ihastuksensa.
Harryn vatsassa muljahti. Ron ei tiennyt, että Ginny oli vapaaehtoisesti ollut Hermionen kanssa. Harry ei tuntenut vähääkään myötätuntoa Ginnya kohtaan, mutta kohautti vain harteitaan vaisusti.
***
Loitsujen tunnilla professori Lipetitkään ei ollut oma itsensä. Harry päätteli syyn olevan, että tämän lempioppilas - ja suunnilleen kaikkien muidenkin Kalkarosta lukuun ottamatta - oli poissa tunnilta. Yleensä niin kiltin Hermionen aiheuttama draama aamiaisella oli varmasti ollut myös järkytys.
Lipetit aloitti puhumalla lemmenjuomasta, vaikka oikea aihe oli aivan eri ja sitten unohti koko oikean aiheen, jonka jälkeen hän antoi periksi ja kaivoi muutaman pelin esiin pöytänsä laatikosta. Harry ja Ron tyytyivät vanhaan kunnon hirsipuuhun pergamentin reunalla. Ron näytti saavan suurta tyydytystä hirttäessään ukkoparan kymmenisen kertaan. Harrylle jäi kuitenkin epäselväksi tahtoiko Ron hirttää hänet, Ginnyn vai kenties vakiona kaikessa: Kalkaroksen.
Tunnin loppupuolella Ron ei ilmeisesti voinut enää hillitä itseään, vaan ärsyyntyi joka asiasta. Harrylla oli muun muassa vääränlainen puhetyyli, Seamusilla liian tummat hiukset ja Neville taas… no, oli liian Neville. Niinpä Harry meni professori Lipetitin työpöydän luo, jonka ääressä professori teki velhojen ristisanatehtävää.
- Poika-joka-elää, tunnetaan Hänen-joka-jääköön-nimeämättä kukistamisesta, Lipetit mutisi juuri Harryn korviin asti ulottuvalla äänellä.
Tämä nosti katseensa lehdestä vasta, kun Harry rykäisi pienesti.
- Ah, Harryhan se siinä. Onko sinulla jokin ongelma pelisi kanssa? Lipetit nosti päänsä lehden takaa.
- No tuota, Ron on vähän hm.. hermostunut siitä aamuisesta, joten voisiko.. olisiko mahdollista.. kävisinkö minä... Harry takelteli.
- Kyllä kyllä, matami Pomfreylta löytynee varmaankin jotain. Menehän siitä, Lipetit mumisi ja käänsi katseensa takaisin lehteensä.
- Viisi kirjainta.. Hoo, aa, är, är, yy.., Harry kuuli ennen kuin asteli ovelle päin.
Hän vilkaisi Ronia, joka riiteli parasta aikaa Parvati Patilin kanssa naama punaisena. Harry hävisi luokasta kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Matkalla Sairaalasiipeen hän loitsi aikansa kuluksi Riesun haarniskaan. Olikohan hän saanut huonoja vaikutteita Kalkaroksen muistosta, Harry tuumi kuunnellessaan Riesun ärsyyntynyttä puhinaa ja rämistelyä.
Harry pääsi melko pian Sairaalasiiven oven taakse, sillä hän oikoi läpi tuntemiaan salakäytäviä. Eikä tällä kertaa mistään luokkahuoneista löytynyt mitään epämiellyttävää yllätystä. Harry raotti varovaisesti Sairaalasiiven ovea. Hänen katseensa singahti heti Sairaalasiiven takaosaan, jossa matami Pomfrey puhui kiivaasti professori McGarmiwan kanssa Kalkaroksen pidellessä rimpuilevaa Hermionea käsistä kiinni.
- Sinun pitäisi olla sairaanhoitaja, etkä edes tunne loitsuja! McGarmiwa kiljui punaiset läikät poskillaan.
Hän oli ilmeisesti aika järkyttynyt Hermionesta ja Ginnysta.
- Eihän Dumbledorekaan ollut kuullut mitään muita, kuin huhuja tästä ja minä sentään onnistuin virvoittamaan basiliskin jähmettämät oppilaat, Pomfrey kiljui.
- Hyvät naiset, ehdotan että rauhoitumme nyt.. Kalkaros sanoi tyynesti, mutta hänen silmänsä välähtelivätkin pelottavasti.
Pomfrey ja McGarmiwa jatkoivat huomioimatta Kalkarosta, joka yritti saada äänensä kuuluville ja taistella vastaan halua kirota Hermione.
- Anteeksi, Harry keskeytti hiljaa.
Kukaan ei vilkaissutkaan häneen.
- Anteeksi! Harry toisti kovemmalla äänellä.
- Kuka haluaa nähdä Viktor Krumin ilman alushousuja! Harry karjaisi.
Se tepsi. Pomfrey alkoi vilkuilla innostuneena ympäriinsä, McGarmiwa korjasi kiihtyneesti nutturaansa ja Kalkaros puristi Hermionen ranteita entistä kouristuksenomaisemmin. Hermione ei edes kiljaissut kivusta. Kaikkien katseet suuntautuivat Harryyn. McGarmiwan ja Pomfreyn hymyt laskivat parin asteen verran.
- Harry, taas kerran täällä! Mihin koskee? Pomfrey syöksyi Harryn luo ja kokeili tämän otsaa.
Harry pyristeli vapaaksi matamin otteesta ja huudahti nopeasti: - Ron tarvitsisi jotain stressilääkkeitä!
Matamin ilme muuttui ymmärtäväiseksi ja hän kiirehti takahuoneeseen. Harry sai huoahtaa hetken. Hän katsahti Hermioneen, joka oli seisahtunut paikoilleen ja hänen silmissään häivähti jokin tunne, jota Harry ei tunnistanut.
Pomfrey tuli pian takaisin ja antoi Harrylle violetin pilleripurkin.
- Otettava kerran päivässä! Pomfrey huudahti Harryn singahtaessa ulos jo liiankin tutuksi tulleesta Sairaalasiivestä.
Harry ei halunnut, että Matami näkisi huispauksessa tulleen sinertävän mustelman hänen käsivarressaan. Matami oli joskus hieman liiankin virkaintoinen.
- Toivottavasti pärjään nyt edes viikon ilman, että joudun taas vierailulle Sairaalasiipeen... Harry mumisi puoliääneen, tunkiessaan samalla Ronin pilleripurkkia kaapunsa taskuun.
Kellot pärähtivät soimaan aina yhtä inhottavalla kilinällä.
- Voi ei, missähän Ron on? Harry älähti ja puraisi huultaan.
Mitähän heillä olisi Loitsujen jälkeen? Harry tuskaili ja kirosi surkeaa muistiaan.
Huomenna pitäisi olla varuillaan, sillä ties miten monet luihuiset Ron oli suututtanut… Huomenna.. tuntui kaukaiselta ajalta. Harryn ajatukset keskeytyivät, sillä nurkan takaa juoksi koko Tylypahkan vihatuin kissa, Norriska.
- Minä en ole tehnyt mitään, Harry murahti kissalle ja lisäsi ajatuksissaan: Tällä kertaa.
Norriska juoksi kuitenkin Harryn ohi, eikä jäänyt tuijottelemaan karmivalla katseellaan, niin kuin yleensä. Kissa näytti siltä, kuin hevoskotkalauma jahtaisi sitä. Harry käveli eteenpäin samalla, kuin katseli eteenpäin rynnivän kissan perään.
- Aih! Harry kiljaisi, kun hänet tönäistiin lattialle.
Oliko hän törmännyt haarniskaan? Keskellä käytävää? Harry nousi lattialta takapuoltaan pidellen ja huomasi sivulta ohi viuhahtavan Hagridin.
- Hagrid, mitä ihmettä sinä teet? Harry huudahti hämmästyneenä.
- Tai no, hän lisäsi itsekseen: - Norriskalle voi kyllä aina antaa kyytiä.
Ehkä se oli mennyt tällä kertaa liian pitkälle ja pissannut Hagridin kurpitsapenkkiin tai jotain.
***
Ronia ei näkynyt millään päivän tunneista, joten Harry oli melko yksinäinen. Hänestä tuntui, että oli saanut tarpeekseen kaikesta opiskelusta koko loppuvuodeksi. Hermione saisi olla ylpeä - siis entinen Hermione - koska tänään Harry oli jopa keskittynyt kaikkeen McGarmiwan puheeseen.
Mutta missä oli Ron?
Harry harkitsi juuri Dumbledoren puheille menoa, kun näki tutun punahiuksisen pojan edessään.
- Ron! Harry hihkaisi ja kysyi uteliaasti: - Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut?
Ronin kasvoille kohosi hymy ja hän läppäsi ystäväänsä olalle: - Kävin Dumbledoren puheilla.
Harry tuijotti Ronia hämmästyneesti.
Ron jatkoi: - Et arvaa kuinka järkyttynyt olin, kävelin rauhallisesti metsän laidalla ja äkkiä sieltä ryntäsi joukko aikuisia. Tunnistin heistä Tonksin ja Kingsleyn, mutta muista en tiedä.
Ron kurtisti kulmiaan: - Muistaakseni yhdellä ukolla oli parta..
- Mitä he metsässä oikein tekivät? Harry keskeytti ja kohensi lasejaan.
- Menin suoraan Dumbledoren puheille ja hän kertoi Toffeen lähettäneen aurorit tutkimaan metsää, Ron vastasi ja lisäsi: - Dumbledorelle tuli kova kiire lähteä auroreiden perään.
- Löysikö Dumbedore heidät? Harry kysyi huolestuneena.
Ron kohautti olkiaan.
- En ole nähnyt Dumbledorea sen jälkeen. Mutta hei, minun pitää nyt mennä.. läksyjä tekemättä, Ron sanoi kättään heilauttaen.
Harry jäi tuijottamaan ystävänsä perään otsa rypyssä. Ronin kertomuksessa oli ollut jotain outoa. Ron ja läksyt eivät ensinnäkään sovi samaan lauseeseen! Harry tajusi äkkiä myös, ettei Ron edes tiennyt, mitä heille oli tullut läksyksi. Ja tarkemmin ajateltuna, Ronhan lähti aivan eri suuntaan, missä Rohkelikkotorni sijaitsi! Mitä ihmettä Ronin päässä oikein liikkui?
Harry lähti salamannopeasti juoksemaan Ronin perään laittaakseen tämän tekemään tiliä. Harry juoksi suuntaan, minne ounasteli Ronin menneen, vaikka luultavasti kääntyi jo ensimmäisestä risteyksestä väärään suuntaan. Muutama puuskupuhtyttö jäi tuijottamaan ympäriinsä säntäilevän Harryn perään.
Puolisen tuntia Ronia etsittyään, Harryn täytyi myöntää, että oli taas onnistunut kadottamaan ystävänsä.
***
Seuraavat päivät kuluivat opiskellessa. Harry yritti udella Ronilta, mihin tämä oli sinä iltana hävinnyt, mutta sai vain epämääräisiä lausahduksia vastaukseksi. Ronista ei ollut seuraakaan, tunneilla eikä vapaa-ajallakaan, jolloin tämä hävisi aina johonkin. Nyt tämä oli kyllä tunneilla - mutta keskittyi täysin opetukseen, eniten käytännön harjoituksiin. Harry tarkkailikin useimmiten muita oppilaita sen takia. Hän huomasi, että Draco Malfoy kävi vain entistä kalpeammaksi ja ärtyisämmäksi.
Monet olivat poissa tunneilta ja oppilaat tuvasta piittaamatta koettivat päästä Kiellettyyn metsään, entistä innokkaammin. Dumbledore yritti estää metsään pääsemisen järjestämällä sen eteen isokokoisia vartijoita, joiden voisi luulla olevan jättiläisiä.
***
Torstai-iltana Harry näki Dumbledoren eräässä isossa aulassa ja päätti mennä hakemaan tältä vastauksia.
- Rehtori Dumbledore! Harry huudahti.
Dumbledore oli juuri astumassa ulos aulasta, kun Harry puuskutti paikalle. Hän käänsi katseensa Harryyn. Harry pani merkille syvät juonteet rehtorin otsalla.
- Minä, tuota... Ron kertoi minulle niistä auroreista, Harry takelteli ja toivoi, ettei se ollut mikään salaisuus.
Dumbledore nyökkäsi jatkamisen merkiksi.
- Mitä niille auroreille oikein tapahtui? Mihin he olivat menossa? Harryn pää oli täynnä kysymyksiä.
Dumbledore huokaisi väsyneesti ja kertoi: - En tiedä tarkalleen. Luultavasti - Ronaldin kertomuksen perusteella voisi olettaa heidän lumoutuneen ja siitä päätellen he lähtivät henkilöiden luo, joihin he olivat rakastuneet. Cornelius antoi ymmärtää alkavansa selvittää asiaa.
Harry nyökytteli pienesti.
Sitten hänelle juolahti mieleen eräs asia: - Hagrid käyttäytyi tässä vähän aikaa sitten aika omituisesti. Voiko olla mahdollista, että hänetkin olisi lumottu?
Dumbledore nyökkäsi sen merkiksi, että Harry oli osunut oikeaan. Rehtori hymyili, mutta hänen silmänsä olivat vakavat: - Asiasta onkin useita havaintoja. Sitä sentään hoidetaan parhaillaan.
- Mutta, suonet anteeksi, nyt minun on mentävä, Dumbledore sanoi ja soi Harrylle hymyn, joka valaisi miehen väsyneitä kasvoja.
Harry nyökkäsi ja kääntyi kannoillaan. Hän olisi vielä halunnut kysyä, mitä tarkoitti ”Hoidetaan parhaillaan”, mutta hän tiesi, ettei saisi enempää vastauksia nyt.
- Harry, pysythän erossa vaikeuksista, Dumbledore lisäsi vielä Harryn perään ennen kuin hävisi aulasta.
Tämä puraisi huultaan ja vastasi itsekseen:
- Yritetään.
***
Oli perjantai. Harry sai huokaista helpotuksesta, sillä vihdoinkin oli viikonloppu ja aikaa miettiä Ronin outoa käyttäytymistä.
Oppitunnit olivat ohi ja Harry käveli yksinään pimeyden voimilta suojautumisen tunnilta kohti Rohkelikkotornia. Muut oppilaat olivat jo lähteneet, sillä heidän Pimeyden voimilta suojautumisen opettajansa oli halunnut puhua vain Harryn kanssa tämän upeasta aineesta ja sen aiheesta - vampyyrien elämästä.
Harry käveli portaita alaspäin ja oli niin ajatuksissaan, että unohti hypätä samaisen kompaportaan yli, johon hän oli neljännellä vuosikurssilla kultamuna kainalossaan jumittunut. Harry kirosi ajatuksiaan, jotka pörräsivät päässä. Hänen jalkaansa vihlaisi kivusta.
Tällä kertaa Harrya ei auttanut ylös vale-Vauhkomieli, vaan ironista kyllä, Neville, joka unohti aina itse hypätä kompaportaan yli.
5.luku
- Hei Harry! Jostain portaikon yläpäästä singahti tervehdys.
- Tarvitsetko apua? Lapsenomaiseen ääneen oli sekoittunut nyt myös ripaus huolestuneisuutta.
Harry huokaisi helpotuksesta. Nyt Hiinokka sai nielaista hänen ylpeytensä.
- Voisitko mahdollisesti auttaa minut täältä ylös? Harry anoi.
- No kun minä.. Neville aloitti ja lopusta muminasta Harry tulkitsi “Lunan”, “Kielletyn metsän” ja “Taikaolentojen hoidon läksyt”.
Harry kohotti Nevillelle syyttävästi kulmiaan. Neville yritti vastustella vielä jotenkin, mutta ojensi Harrylle samalla auttavan kätensä ja auttoi tätä linkuttamaan Sairaalasiipeen, taas vaihteeksi.
***
Harry pysähtyi Sairaalasiiven ovien eteen. Miksi hän joutui aina miettimään, mitä kamalaa tapahtuisi, jos hän raottaisi ovea. Kaikki oli jotenkin Voldemortin syytä. Neville ei huomannut Harryn pysähdystä, vaan nojautui laskemaan kätensä oven puiselle kahvalle. Harry horjahti hieman, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa, vaikkakin vain juuri ja juuri. Mutta eihän Tylypahkassa koskaan tapahtunut mitään “melkein”. Neville astui ovesta sisään Harryn tarratessa epätoivoisena ovenkahvasta kiinni. Ovi narahti ja aukesi apposen ammolleen. Harry taas tuuskahti sen perässä nenälleen.
Nyt jotain varmasti murtui, Harry ajatteli, sillä jotakin rusahti hänen allaan. Hän ei omituista kyllä tuntenut lainkaan kipua. Oliko hän satuttanut itsensä niin monesti, ettei kipuakaan enää tuntunut? Harry kierähti kyljelleen ja tunnusteli rusahtanutta kohtaa. Voi ei, Ronin lääkkeet! Harry hakkasi päätään seinään. Hän tarkasteli surkeana muovinpalasia ja pillereiden jäännöksiä. Luihuiset varmasti tappaisivat Ronin. Miten Harry ei ollut muistanut koko lääkkeitä?
Harryn yläpuolelta kuului pieni äännähdys. Hänen poskilleen rävähti kirkas puna, kun hän huomasi Sairaalasiivessä olevat ihmiset. Onneksi kukaan ei ollut huomannut Harryn kieriskelyä lattialla - ainakaan vielä. Heidän huomionsa oli toisaalla.
Harrya lähinnä oli Blaise Zabini, joka suuteli epätoivoisesti Cho Changia. Draco Malfoy yritti vielä epätoivoisemmin repiä Zabinia irti Chosta. Harryn katse kiinnittyi uudelleen Zabiniin ja Chohon. He olivat oikeastaan ihan suloinen pari.. Harry säikähti ajatuksiaan; suloinen pari? Ehkä Hermionen - entisen Hermionen - mielestä.
Taka-alalla Dumbledore kokeili nukkuvan Hermionen pulssia vierellään kiihtynyt matami Pomfrey ja itkuun purskahtamaisillaan oleva McGarmiwa. Ärtyneen näköinen Kalkaros sen sijaan oli harppomassa kohti kolmiodraamaa.
Dobby hääräili taustalla kastelemassa kukkia.
Kalkaroksen ollessa muutaman metrin päässä kohteestaan, tämä ärähti jäisellä äänellä: - Oletan, että Blaise on lumoutunut.
Malfoy nyökkäsi vaisusti ja päästi irti Zabinista katse lattiassa. Kalkaros kutsui Dumbledorea, joka nosti tyynen, mutta huolestuneen katseensa Hermionesta.
- Neiti Chang, herra Zabini, Dumbledore nyökytteli astellessaan ripeästi huoneen läpi.
Cho nojautui taaksepäin Dumbledoren äänen kuullessaan ja Zabini horjahti ilmassa. Samaan aikaan Voro syöksyi ovesta sisään ja oli kaatua Harryyn, joka yritti nousta ylös kiinnittämättä huomiota itseensä.
Oho, Potterkin on täällä, Malfoy näytti selvästi ajattelevan.
Voro nilkutti Dumbledoren luo ja kertoi samalla kovaan ääneen: - Ministeriöstä on tulossa väkeä, sinulle lähetettiin juuri pöllö. Toffeekin tulee.
- Kiitos, Argus, Dumbledore sanoi Vorolle, joka hävisi ovesta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
- Mitenkäs herra Zabini, neiti Chang…? McGarmiwa, joka oli tullut Hermionen vierestä seuraamaan tapahtunutta, kysyi.
Cho näytti raivostuneelta ja oli juuri avaamassa suutaan, kun Dumbledore selvensi: - Neiti Chang ei ole lumoutunut, sen voi päätellä pienistä yksityiskohdista, kun taas herra Zabini selvästi on sitä. Hänelle emme voi tällä hetkellä tehdä juuri mitään. Toisin sanoen, joudumme tekemään hänelle saman kuin neiti Grangerille.
Kalkaros - selvästi kärsineen näköisenä - otti Hermionea pidempää Zabinia käsipuolesta kiinni ja raahasi lievästi sanottuna vastahakoisen pojan yhdelle Sairaalasiiven vuoteista.
- Ja vielä oman tuvan jäsen… Harry kuuli Kalkaroksen mutisevan suupielestään.
Harry katseli, kun McGarmiwa ja Kalkaros loitsivat yhteistuumin loitsun ja matami Pomfrey kaatoi niiskauttaen Zabinin suuhun lorauksen pienestä turkoosista pullosta Kalkaroksen pidellessä Zabinin suuta auki.
- Harry? Harryn katselu keskeytyi Nevillen huitoessa kiivaasti käsiään hänen nenänsä edessä.
Dumbledore, Neville, Malfoy, kyynelsilmäinen Cho ja tilannetta seuraamaan tullut Dobby tuijottivat häntä. Miten hän onnistui aina herättämään huomiota?!
- Mitä sanoittekaan? Harry kysyi ja hymyili varovaisesti.
Eihän hän ollut nähnyt Lunaakaan pitkään aikaan, ei unelmointi ollut voinut tarttua.
Dumbledore toisti kysymyksensä: - Vaivaako sinua jokin?
Harry katsoi kummastuneena Dumbledoreen. Näkyikö se niin selvästi?
- Minkä takia tulit Sairaalasiipeen? Dumbledore lisäsi.
Harryn ilme muuttui ihmettelystä ymmärrykseksi.
- Satutin jalkani, Harry selitti vaivaantuneena.
Pomfrey juoksi heti paikalle pää kolmantena jalkana.
- Taasko sitä on tiputtu luudalta? Pomfrey kivahti istuttaessaan Harryn vuoteelle.
Draco naurahti pienesti saaden muut katsahtamaan häneen mukamas katseen harhailtua.
***
Pomfreyn todettua Harryn jalan olevan kunnossa hänen hetken levättyään, Pomfrey singahti aikuisten luo.
- En ole ikinä nähnyt tällaista.. Harry kuuli McGarmiwan sanovan huolestuneesti.
- No se nyt ei ole ihme, Pomfrey vastasi siihen piikikkäästi.
Dobby kiiruhti Harryn luo ja vingahti: - Mikä Harry Potterilla on hätänä?
Harry käänsi katseensa riitelevistä naisista Dobbyyn.
- Äh, jalka vain on hieman kipeä, koska astuin vahingossa kompaportaalle, Harry vastasi haroen hiuksiaan.
- Miksi Harry Potter on täällä noiden kanssa? Miksei Harry Potter ole sen punapäisen pojan seurassa? Dobby kallisti päätään kysyvästi.
- Itse asiassa en tiedä, missä Ron on, Harry totesi.
- Ei kannata liikkua pahan Malfoyn pojan seurassa, hänestä on vain harmia, Dobby kertoi.
Sen silmät levisivät, kun se tajusi, mitä oli sanonut.
- Tuhma Dobby, tuhma Dobby! Dobby kiljui ja hakkasi päätään sängyn reunaan.
Harry huokaisi, otti Dobbya sen Ronilta saadun oranssin jumpperin selkämyksestä kiinni ja laski kotitontun sängylle istumaan.
Sitten Harry päätti olevansa jo aivan levännyt ja nousi sängyltä ylös. Kun hän astui askeleen eteenpäin, hän oli tuuskahtaa nenälleen, sillä jalka petti hänen altaan.
Cho oli Harryn edessä ja otti tästä kiinni, ettei hän olisi nenällään ties monetta kertaa parin päivän sisällä. Harry kohtasi Chon lämpimän katseen. Tytön siniset silmät hymyilivät arasti ja myös tämän pieni suu kaartui suloiseen hymyyn. Harry muisti suudelmansa Chon kanssa, mutta tajusi, ettei tuntenut enää halua suudella tyttöä. Harry pystyi nyt katsomaan Chota suoraan silmiin, kiertelemättä ja punastelematta lainkaan. Kaikki heidän kohdallaan oli ohi. Heitä sitoi vain ystävyys, yhteisymmärrys ja Cedric.
Mutta ilmeisesti vain Harry ajatteli näin.
- Harry, minä… Cho aloitti ja tytön poskille kohosi pieni puna.
Ilmeisesti Cho kohdalta kaikki ei ollutkaan ohi.
Harry sanoi suoraan huokaisun kera:
- Voi että minä inhoan tyttöjä.
- Oletko sitten hintti! Malfoy huudahti pystymättä hillitsemään itseään. Harryn kasvoille nousi outo ilme; sekoitus huvittuneisuudesta, noloudesta ja järkytyksestä. Neville hihitti hermostuneesti ja Cho tuijotti Harrya kiinteästi.
- Oi, onko siitä epäilystäkään, Harry heitti huulen virne kasvoillaan ja iski silmää Dracolle. Draco katsoi Harryyn silmät ällistyksestä pyöreinä ja Cho kirkaisi kuin Hermione:
- Minä tiesin, tiesin!
Harryn posket punersivat: - Hei, ette kai te tosissaan luulleet.. Oliko hän näin huono vitsailemaan?
- Minä lähden etsimään Ronia, Harry irvisti ja koetti, pitikö hänen jalkansa.
- Eikö Harry Potter tiedä, missä hänen ystävänsä on? Dobby kysyi ihmeissään. Harry pudisti päätään.
- Mutta Dobby tietää! Dobby huudahti innoissaan. Draco pyöräytti silmiään tontun innostukselle. Harryn kasvoille sen sijaan levisi hymy.
- Se vähentääkin huomattavasti tekemistä, Harry totesi helpottuneena ja ilmoitti pyytävänsä Ronille uudet stressilääkkeet.
6.luku
Harry tuijotteli ajatuksissaan kiiltävää lattiaa sillä aikaa Matami siirteli lääkepurnukoita tikkailla keinuen.
Mihin hän oli taas nenänsä pistämässä? Yleensä aina kun Dobbyyn luotti, siitä seurasi vain vaikeuksia. Harry muisti liiankin tarkasti yön jona hän oli joutunut kasvattamaan uudelleen luunsa samaisessa Sairaalasiivessä.
Harryn ajatukset siirtyivät takaisin Ronin lääkkeisiin, kun Matami huojahti vaarallisen näköisesti tikkaidensa kanssa. Harry oli jo valmis syöksymään Matamin alle, mutta tämä potkaisi tikkaita kevyesti ja sai ne heti parempaan asentoon. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan siitä, että olisi voinut murtaa luitaan, jos tikkaat olisivat kaatuneet. Harry epäili vahvasti tikkaiden olevan jotenkin loitsitut. Silti hän alkoi väistämättä kunnioittaa Matamia ja tämän taitoja, kun vain hetken päästä Harry sai kouraansa violetin purnukan.
Matamin vannotettua sen olevan viimeinen kerta, kun hän etsi lääkkeitä, Harry syöksyi Dobbyn luo. Cho, Neville ja Draco seisoskelivat kotitontun vieressä. Harry katsoi kysyvästi kaikkia kolmea.
Mitä he yhä tekivät täällä?
- Mitä te enää täältä haette? Harry kivahti tarkoittamattaan.
Draco kohotti kulmiaan virnistäen hiukan Harryn äänensävylle. Harryn ärtymys syveni.
- Katsos, Potter. Me olemme niin kilttejä että... Draco aloitti tutkien kynsiään kuin yrittäen vältellä Harryn katsetta.
- Siirry asiaan! Harry ärähti.
Hän risti kätensä rinnalleen ja siirsi painoaan toiselle jalalle. Miksi Dracon piti olla aina niin rasittava?
- Ajateltiin auttaa sinua etsimään Weasel Metsästä, Draco totesi kohottaen katseensa kynsistään ja katsoen Harrya kuin asia olisi itsestään selvä.
Harry räpäytti silmiään ja mietti, oliko varmasti kuullut oikein.
Nevillen ja Dobbyn auttamisenhalun vielä ymmärsi, mutta että hienohelma-Cho ja Salazarin-kynnysmatto-Draco?
Cho selitti kiireesti: - Malfoy yrittää siis sanoa, että Dobby kertoi nähneensä Ronin Kielletyssä metsässä.
- Ahaa, Harry sanoi nyökytellen kuin olisi ymmärtänyt, vaikkei todellisuudessa ollut tajunnut koko lauseen päätä ja häntää.
Hetken kaikki tuijottivat Harrya hiljaisuuden vallitessa.
- Siis mikä oli pointti? Harry ihmetteli punastuen.
Draco tuhahti ja jatkoi turhautuneena: -Me etsimme sen Weaselin ja Blaisen lumonneen pulun. Äläkä sitten ajattele tätä mitenkään avunantona! En tee tätä todellakaan mielelläni, mutta kun olemme yhdessä, löydämme sen olennon nopeammin.
- Ja saan Blaisen ennalleen… Draco mutisi ja mulkaisi Chota.
- Minkä hiton pulun? Harry ärähti ohittaen Dracon ja Chon katseiden välisen riidan.
- No sen olennon, ihan sama. Pulu mikä pulu, Draco tiuskaisi.
Kai se oli ihan järkevää. Että he etsisivät sen olennon yhdessä. Draco ei ollut sittenkään juonut liikaa tuliviskiä.
Harry kohautti olkiaan myöntymisen merkiksi.
Huomattavan hermionemainen ääni alkoi kolkuttaa Harryn päässä.
Ronin oudot katoamiset ja omituiset ihastukset.. Mikä tätä kaikkea yhdisti? Oliko Hermione - puhtoinen Hermione - tosiaan lesbo? Entä se, kun Ron palasi joka ilta vasta myöhään oleskeluhuoneeseen - ja viitan lieve kuraan kastuneena.
Solmut lankavyyhdissä alkoivat aueta.
Ron oli tullut ulkoa, kuten Hermionekin Ginnyyn.. tykästyneenä.
Langanpäät aukesivat.
Harry huudahti ääneen lyöden nyrkillään ilmaan: - Sitähän Ron on yrittänyt monta päivää!
Harryn huudahdus sai koko sairaalasiiven hiljaiseksi. Vain Matami Pomfrey ei yllättynyt tarpeeksi ettei olisi saanut sanaa suustaan.
- Shh! Täällä on oikeasti sairaita ihmisiä!
Lopulta Matamin mentyä jupisten toimistoonsa, Neville uskalsi kysyä arasti, mitä Harry tarkoitti.
Harry virnisti.
- Ron on kadonnut nyt joka ilta Kiellettyyn metsään, josta Hermionekin Ginnyyn ihastuneena tuli! Dobby sanoi, että näki Ronin viimeksi metsässä! Harry selitti innoissaan.
- Mitä olennaista tuossa oli? Draco kysyi kohottaen kulmakarvojaan.
Harry puraisi huultaan ja käänsi katseensa kenkiinsä.
- No siis.. Olen yrittänyt saada selville, missä Ron on viettänyt illat. Tajusin sen vasta nyt.. Hän selitti naama punaisena.
Draco tuhahti halveksuvasti ja mutisi jotain vähä-älyisistä Pottereista.
- Tarvitseeko Harry Potter vielä Dobbya? Dobby vingahti.
- En, kiitos vain, Dobby, Harry sanoi hymyillen lämpimästi.
- No - jos kenelläkään ei ole lisää yhtä nerokkaita oivalluksia kuin Potterilla, voimme luultavasti lähteä, Draco sanoi ivaa äänessään.
Kaikki vilkaisivat toisiaan hermostuneesti. Olivatko he tosissaan menossa Metsään vapaaehtoisesti?
- Eikö? No mennäänpä sitten, Draco tokaisi ja harppoi ovelle päin.
Harry, Neville ja Cho kiittivät vielä Dobbya Dracon pyöritellessä silmiään ovella.
***
Draco kulki muutamaa metriä muiden edellä ja vasta eteishallissa hän pysähtyi ulko-ovien eteen odottamaan muita. Hän suuntasi tuiman katseensa pääasiassa Harryyn.
- Ette olisi voineet kiirehtiä vähän! Draco tuhahti.
Vaikka pojan silmät olivat tuimat ja yhtä itsevarmat kuin aina, niistä paistoi läpi pelko, jännittyneisyys.
- Meillä - toisin kuin eräillä - on käytöstavat, Harry totesi tyynesti.
Dracon harmaissa silmissä leimahti. Hän kohotti kätensä ja läimäisi Harrya poskelle - aivan kuin Hermione heidän ollessa kolmannella vuosikurssilla. Harry tajusi seuraavassa hetkessä istuvansa lattialla.
- Ma-malfoy, mitäh..? Harry änkytti hämmästyneenä kasvojaan tunnustellen.
Draco nojasi laiskasti seinään mulkoillen Harrya. Neville ja Cho olivat aivan yhtä tyrmistyneitä kuin Harrykin. Miksi Draco oli sortunut jästitaisteluun? Ei Harry nyt pahemmin ollut sanonut kuin yleensä. Kai. Harry kaivoi sauvaa mustien farkkujensa takataskusta.
Samassa ulko-ovet kolahtivat ja kohta niiden takaa työntyivät leiskuvanpunaiset hiukset. Harry nousi ylös ja muisti vihdoin tehtävänsä. Dracolle kostaminen joutui taka-alalle.
- Ron, minulla on sinulle… Harryn lause jäi kesken hämmästyksen takia, sillä kuin mitään kuulematta Ron hyppäsi Dracon ja Nevillen välistä Harryn eteen.
Harryn silmät laajenivat sitä enemmän, mitä lähemmäs Ron tuli.
Kaikki tapahtui yhdessä hetkessä. Harry änkytti jotain, mitä ei olisi myöhemmin muistanut, vaikka olisi halunnut. Hän peruutti taaksepäin, askelen, toisen ja kolmannenkin.
Ron lamautti Harryn paikoilleen kietomalla kätensä tämän niskan taakse niin ettei tämä saanut otettua yhtään enempää askelia. Sitten tämä kumartui laskemaan huulensa Harryn huulille tullen niin lähelle, että Harry haistoi, mitä Ron oli syönyt päivälliseksi.
Harry ei pystynyt hetkeen tekemään muuta kuin ajattelemaan, sillä hänen ajatuksiinsa oli lukittunut soimaan: “Merlin, paras ystäväni suutelee minua paraikaa.”
Hänet sai liikkeelle vasta se, kun Ron tunki kieltään hänen kurkkuunsa. Harry toimi vaistomaisesti ja tönäisi Ronin irti
itsestään. Poika lensi lattialle, Harryn hoippuessa kauemmas pojasta kakoen järkyttyneenä. Ronin kaatuessa tämä löi päänsä lattiaan. Cho alkoi kirkua, Dracon kasvoilla loisti inho ja Neville näytti vain perin juurin säikähtäneeltä.
Harry tuijotti lattianrajassa vaikertavaa ystäväänsä hetken, ennen kuin ryntäsi mieli sumeana ulos. Hän harppoi halki pihamaan vailla päämäärää. Hänen päänsä oli täynnä sumeaa usvaa. Korvissa surisi. Häntä pyörrytti. Hän oli lyönyt Ronia. Parasta ystäväänsä. Mutta... Ron oli suudellut häntä. Harryn pää oli täynnä sekaisia, hätäisiä ajatuksia. Hän löi Ronia todella kovaa. Entä jos tämä kuolisi? Miksei Harry ollut jäänyt auttamaan?
A/N: Huomasin että Harry on tosi epäsuvaitsevainen täs ficis. Esim. se kun ei hyväksy Hermionen ja Ginnyn suhdetta, siinä on se tietty sävy mielestäni. Mutta eiköhän se ihan suvaitsevaks muutu viel ;>
Netti toimii, ainakin täl hetkel. (x
Ja kommenttia anon taas tässä.
