Onnistuukos tämä nyt? Kyllä, niin se taitaa tehdä! Iloitkaamme!
Mj; Joo kyllä se siitä. Even suhteen tulee konkluusio tässä seuraavassa luvussa. n___n
Afae; Mutta mitäs tää nyt muuten täällä FinFanFun-ficeissä tekisi? O.o
Vodkis; Anteeksi tosiaan viivästys. Nyt saatte jatkonne. n___n'
Okei, tässä luvussa asiat saavat omituisen käänteen. Jos ei muuta niin se on niin kuin saippuasarjasta repäisty. Kiisla mainitsee ensimmäistä kertaa veljiensä nimet saksaksi: Fuchs = Kettu, Rabe = korppi (Kaarne). Schwalbe meinaa sitten muuten pääskystä.
16.
Valkoinen aamunkoi
Aamun valjetessa vaara oli ohi.
Lumivyöry oli iskenyt keskelle kylää. Vierivät lumi- ja jäämassat olivat syöksyneet suoraan Mintziä suojaavan kallionkielekkeen yli ja ryöpynneet suoraan pääkadulle alapuolellaan. Kaksi kolmannesta pääkadusta oli nyt vyötärönsyvyisen, tiukkaan pakkautuneen lumikerroksen peitossa. Talot olivat liikahdelleet perustuksiltaan, ja sieltä täältä oli pieni piharakennus kokonaan tiessään. Sokeaskin epäonnisesta sukutalosta puuttui itäinen siipi.
Aamu oli selkeä ja kylmä. Juuri sellaisena aamuna kaikki vuorten pienet eläimet värisyttivät pikku kuonojaan, haistelivat ilmaa ja totesivat, että oli vielä syytä jatkaa talviunia. Aurinko vaalensi taivaanrantaa kalpeana ja etäisenä, vaikka taivas oli ominut mitä kesäisimmän atsurinsinisen sävyn. Lähivuoret kuulsivat siniharmaina taivaanrantaa vasten. Koko kuolemanhiljainen Mintzin kylä oli saanut kimaltavan, huurteisen kuorrutuksen. Oli kuin koko vuori olisi koottu sokerista!
Schäärgistin talossa oli ollut edellisyönä ahdasta. Järähtely oli lakannut vasta pitkään pimeäntulon jälkeen, ja kun vuoristolaiset sitten olivat todenneet lumen tukkineen etuoven, ainoaksi vaihtoehdoksi oli jäänyt yöpyminen kylän omassa lumivyörysuojassa. Mintzin kuusikymmentäkolme ja puoli asukasta, yhdeksän rähjääntynyttä vuoristosissiä ja iso joukko ulkomaalaisia - niin, he olivat tosiaan joutuneet ahtautumaan. Lattian jokaisella paljaalla neliösentillä tuntui nukkuvan joku. Kotihenget olivat muuttaneet huovaksi suurin piirtein jokaisen talosta löytyneen kangaskaistaleen, ja saksienkalisuttaja oli kolistellut tohkeissaan pitkälle yöhön niin, ettei kukaan ollut pystynyt nukkumaan. Muuten talossa olikin vallinnut kireä hiljaisuus. Nimenhuuto oli pidetty - kuolonuhreja nolla - haavoittuneet oli hoidettu, ja sitten kaikki olivat kuin yhteisestä sopimuksesta vaienneet. Kettu ja Kaarne olivat asettuneet vieretysten pukkipenkille ja tuijotelleet kaukaisuuteen. Sofia Schwarz oli rutistanut tyttärestään ilmat pihalle. Kynnelle kykenevät olivat hoitaneet askareensa kaikessa hiljaisuudessa, ja kun kaikki lopulta oli saatu ruokittua, pestyä ja lämpöisiksi, olivat vieraat alkaneet hiljalleen sammahdella siihen, missä kukin sattui olemaan.
Kun professori Verso oli touhunnut Essyn ympärillä tarpeekseen, hänen kädentynkänsä oli sidottu uudelleen ja Kalkaros oli antanut hänelle turruttavaa lientä. Hän oli saanut sohvan omaan yksityiseen käyttöönsä ja tarkkaillut voipuneesti heidän isäntiään; Ariellen ilme oli nyreä, mutta hän pysyi vaiti niin kauan kuin hänen miehensä piti kättään hänen olallaan. Bibiana taas oli käpertynyt takanedusmatolle sohvan juurelle ja leijunut unimaailmaan. Pikkulapsen täydellinen välinpitämättömyys ympärillä vallitsevasta tukahdutetun vihan ilmapiiristä hämmästytti. Essyn olisi tehnyt mieli puhua ja selvittää asiat siltä istumalta, mutta kipulääke puudutti myös kielen. Oli ollut pakko odottaa aamua.
Kello oli ehkä kahdeksan, kun Essy havahtui siihen faktaan, että oikea käsi, jonka hän oli ennen nukahtamistaan laskenut Bibianan kutreille, oli tyhjä. Hän räpytteli silmiään; huone oli kirkkaampi kuin hän muisti. Parempien ideoiden puutteessa hän kuitenkin pakotti silmänsä auki ja nytkäytti varovaisesti yläselkäänsä tukeakseen itsensä edes puolittain istumaan. Kokemuksesta hän oli jo oppinut olemaan tekemättä äkkinäisiä liikkeitä ja varomaan kädentynkäänsä - mutta kaikeksi onneksi Kalkaroksen lääkitys vaikutti yhä, ja ainut kivuntapainen tuntemus säteili huonoon asentoon vääntyneestä niskarangasta. Havainnon rohkaisemana Essy uskaltautui istumaan.
Huoneessa oli toden totta enemmän soihtuja ja kynttilöitä kuin aiemmin, mutta ne oli kaikki ripustettu kattoon pois tieltä, ikään kuin takkahuone olisi yritetty yllättäen muuttaa lapsiystävällisemmäksi. Takkatuli räiskyi iloisesti, kun joutilas kotihenki ruokki sitä. Ketään muuta huoneessa ei ollutkaan.
Essy tassutteli paljasjaloin eteiseen huomatakseen, että ovi lepatti apposen avoinna ja kiusoittelevan kirpeä ilmavirta puhalsi sisään. Hän seisoi siinä värjötellen ja silmiään hieroen, kunnes sai unihiekan sikäli kuriin, että huomasi joutilaat huopatöppöset ovensuussa. Hymyillen hän sujautti jalkansa niihin. Kaikki olivat kai jo lähteneet. Heidän oli täytynyt nousta aikaisin raivaamaan lumikinosta oven edestä.
“Kyllä sopu sijaa antaa”, kuului jostakin. Essy ei viitsinyt enää edes hätkähtää katsoessaan alas; hän oli jo tottunut siihen, että tuo pieni, ruskea hiuspehko ilmaantui milloin mihinkin sopimatta asioista erikseen fysiikan lakien kanssa. Hän vain kumartui ja kiersi käsivartensa Bibianan hartioiden ympärille.
“Tutto bene?” hän kysyi jälleen kerran.
“Si”, tyttö sanoi mutkattomasti.
“Missä muut ovat?”
Bibiana viittasi epämääräisesti oven suuntaan. Essy katsoi; ja tottapa niin, yllättäen Mintzin surkea pikku pääkatu olikin täynnä elämää. Toppavaatteisiin puetut hahmot viipottivat ympäriinsä kuin hyvinvarustellut pingviinit kanniskellen ympäriinsä lumi- ja jäälohkareita. Toiset paloittelivat katua kuorruttavaa lumipeitettä taikasauvoillaan. Lapsetkin osallistuivat puuhaan lumilapioineen. - Ja Essy ei voinut olla panematta merkille, että ulkona auringossa oli myös sellaisia, joilla oli kaksi taikasauvaa! Hän tunnisti Markuksen vanhemmat ja sisaren, jotka seisoivat tienposkessa juttelemassa - ja kenen kanssa! Kiislan isoveljet vilkuilivat puhuessaan huolestuneesti vuorelle päin, mutta yhtä kaikki he olivat tiiviisti mukana keskustelussa. Tässä nyt ei ollut mitään järkeä!
“Mitä täällä on tapahtunut?” Essy kysyi enemmänkin itseltään - olisiko Bibiana nyt moiseen osannut vastatakaan? Vaikka olisikin, tämä ei tuntunut uskovan, että hänen oletettiin tietävän: pikkutyttö vain kohautti hartioitaan ja keskittyi puseronsa nauhoihin. Essy keskittyi lähinnä olemaan hölmistynyt.
Sitten äkkiä koko lumivyöryryhmä keskeytti työnsä. He oikoivat selkiään ja venyttelivät käsiään. Joku vilkutti. Ilmaa halkoi äänekäs surina, joka olisi ylempänä vuorilla riittänyt aiheuttamaan taas yhden lumivyöryn. Puhtaasta mielenkiinnosta Essy hipsutti lähemmäs ovea ja kurottautui kurkistamaan huurteen peittämän kuistin yli. Juuri silloin kallionkaarteen takaa ilmestyi näkyviin tumma hahmo, liian suuri, nopea ja meluisa ihmiseksi. Se läheni vinhaa vauhtia, eikä kestänyt kauan, ennen kuin sen saattoi tunnistaa lumikelkaksi. Mintziläisten töllistellessä kelkka pöristeli hangen läpi kuin mitään sen kummempaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan, lensi pienestä hyppyristä siinä missä siivoustyöläiset olivat menossa ja jarrutti tyylikkäällä kaarteella kuin Danae Dimitrakopoulou parhaimmillaan. Sillä sekunnilla, kun ajaja pysäytti moottorin, matkustaja, joka istui tämän takana, ponkaisi jaloilleen ja kiskoi kypärän päästään. Sen alta paljastui rypäs platinanvaaleita, sileitä hiuksia ja mahdollisimman huolestunut ilme.
Silloin Bibiana äkkiä kavahti, hyppäsi puolisen metriä ilmaan ja katosi siinä samassa Essyn syleilystä. Hänellä ei ollut edes kenkiä jalassaan, villasukat ainoastaan, ja tukka viuhui jäljessä villinä ja kesyttämättömänä, eikä tyttö tuntunut sitä edes huomaavan. Hän pomppi menemään, levitti kätensä ja hihkui: “Mamma, mamma! Sono qui! Sono Ana!”
Vaaleapäinen nainen kiepahti alta aikayksikön tyttöön päin ja puuskahti helpottuneena: “Amore!” Sitten hän sulki lapsen syliinsä ja pyöritti tätä ympäri kuin parastakin väkkärää.
-
Vyöryn jälkeen vuorenrinteelle oli laskeutunut pahaenteinen hiljaisuus. Ei loukkaantuneiden valitusta, ei uhrien etsinnästä kertovaa huutelua; se saattoi olla hyvä asia. Tai huono. Markus ja Kiisla olivat palanneet leiriin vain löytääkseen sen tyhjänä. Kiisla oli ollut suunniltaan - kaiken järjen mukaan atsurilaiset olisivat tulleet kotiin mintziläisten paettua vyöryn alta. Rinteillä ei ollut ketään eikä olisi pitänytkään olla. Ainoa mahdollisuus oli siis Mintz, ja vaikka Markus salassa iloitsi kotiintulostaan, häntäkin huolestutti, mitä he kylästä löytäisivät. He odottivat päivänkoittoon saakka - pimeällä vuoret olivat yksi surmanloukku, ja kylmäkin oli - ja laskettelivat sitten yhtä jalkaa kylään. Markuksen rannekello oli pysähtynyt, mutta Kiisla arvioi auringon asemasta, että kello oli kenties yhdeksän. He viivyttelivät pikku hetken kylän reunamilla tilannetta tarkkaillen. Kun asiat eivät siitä parempaan suuntaan muuttuneet, he lopulta parkkeerasivat suksensa Schwarzin uutta sukutaloa vasten ja astelivat keskelle untuvaista hyvän olon ja sopusoinnun pyörrettä.
Kumpikaan heistä ei ollut odottanut vyöryn vaikuttavan tällä tavalla! He eivät olleet osanneet arvatakaan, että atsuriliike kenties päätyisi sattumankaupalla Schäärgistin lumivyörysuojaan ja että he viettäisivät siellä yön mintziläisten seurassa. He eivät olleet nähneet ennalta, että joku lapsista aloittaisi ymmärtämättömänä keskustelun, yksi asia johtaisi toiseen ja lopulta siihen, että Mintzin johto istuisi koko yön ylhäällä pitämässä neuvoa atsuriliikkeen presidentin kanssa. Seitsemän tunnin riitelyn jälkeen, sanoi joku, johtajat olivat lopulta väsyneet. He olivat lyöneet kättä päälle pelkästään siitä ilosta, että sanaharkka oli ohi. Ja aamulla he kaikki olivat lyöttäytyneet yhteen korjaamaan vyöryn jälkiä.
Kun Markus ja Kiisla saapuivat paikalle, suurin osa katua kuorruttavasta lumesta oli jo leikelty kuutioiksi ja raahattu sivummalle. Lumipenkoissa leikki lapsia. Tylypahkalaiset juttelivat Danae Dimitrakopouloun ja parin muun kreikkalaisen kanssa. Kiislan veljet pyörivät keskelle katua pysäköidyn lumikelkan ympärillä, tökkivät sitä joka puolelta ja selittivät kiihkeästi jotakin selkeästi vaisummalle Haukalle. Kelkan vieressä - silti omassa maailmassaan - touhusi vaaleatukkainen nuorehko nainen, jota Markus ei ollut aiemmin nähnyt. Hänellä oli käsivarsiensa suojassa Vivian Schäärgist, eikä hän irrottanut otettaan tästä vaikka vaihtoi asemaa ja työnkuvaa ehkä kolmen sekunnin välein.
Pienen hetken Markus ja Kiisla saivat seisoskella paikallaan ilman, että kukaan kiinnitti heihin huomiota. Sitten, ikään kuin heidän tuoksunsa olisi vasta alkanut levitä jäiseen ilmaan, Kiislan veljet havahtuivat ja unohtivat lumikelkkansa saman tien. Markuksen äiti säpsähti paikallaan, päästi hänen pikkusiskonsa irti ja juoksi punainen letti liehuen poikansa luokse. Isä tepasteli perässä itsehillintänsä säilyttäneenä, mutta kuitenkin. Tylypahkalaiset - sekä Dirk - kompuroivat jostain kauempaa ja liittyivät kuoroon. Ilmassa leijui puuterisia lumihiutaleita, kuin hehkuvaa sumua, joka antoi kaikelle unenomaisen ilmeen.
Kaiken halailun ja hössötyksen keskelläkin Markus erotti Kiislan, joka tervehti veljiään totutun muodollisesti ja antoi kärsivin ilmein Kaarneen pörröttää tukkaansa. Karvalakki, joka oli pudonnut jo matkalla ylös, oli yhä edelleen kadoksissa, joten tytön päätä peitti pari paksua pellavahuivia. Sitten veljet palasivat lumikelkan pariin. Haukka nyökkäsi hänelle pehmeästi, melkein hymyillen. Sitten tyttö olikin lentää kaaressa hankeen, kun Mäyrä äkkiä syöksyi hänen kimppuunsa ja rutisti häntä niin lujaa, että hänen silmänsä näyttivät pullistuvan päästä.
“Mitä siu teet?” Kiisla kähisi keuhkojensa pohjalta.
“Älä siu viitsi”, Mäyrä valisti, “meillä on nyt aselepo. Oletko siu -”
“Olen. Ollaan me.”
“Sitten”, Mäyrä huokasi melkein ääneti - tässä vaiheessa Markus karisti kalkattavat ystävänsä pois niskastaan ja käski näiden kuunnella, “jollakin on siulle asiaa.”
Ja jostakin valkoisen usvan keskeltä purjehti esiin Arielle Schäärgist verenpunaiset hiukset nutturalle kierrettynä ja vesimelonivatsa paksulla talviviitalla paikalleen vyötettynä. Hän katsoi Kiislaa hetken meripihkansävyisillä silmillään - ei sanonut mitään, katsoi vain - eikä kerrankaan näyttänyt siltä, että olisi halunnut kuristaa jonkun. Markus katseli arvostelevasti heidän sivuprofiilejaan, vertaili linjoja jotka liittivät otsan nenänvarteen, sivistyneitä suupielten kaaria ja kapeita silmänurkkia. Sitten hänelle valkeni. Ja sen sijaan, että olisi viimeaikaisen tapansa mukaan pitänyt suunsa kiinni, hän möläytti ääneen:
“Ariellen vauvalla oli vaaleat hiukset!”
Näitä sanoja seurasi syvä hiljaisuus, jonka Markus tulkitsi kehotukseksi jatkaa.
“Schäärgistin suvussa kaikilla on punaiset hiukset ja keltaiset silmät, niin se on aina ollut. Puna on periytyvää lajia muttei pysyvää; aina joskus sattuu niin, että lapsella on syntyessään mustat hiukset niin kuin vauvoilla yleensä, eikä punaiset. Schäärgistin talossa on maalauksia, joilla on vaaleat hiukset ja siniset silmät.”
“Siis mitä?” änkytti Eve. Danae näytti mietteliäältä - Adrianna puolestaan tulkkasi puhetta MacKenzielle, joka ei tapansa mukaan ymmärtänyt mitään. Kiisla tuijotti mykkänä Ariellea, joka ei vieläkään puhunut.
Markus jatkoi: “Ariellen vauvan hautajaisissa oli suljettu arkku - sanottiin, etteivät vanhemmat kestäneet katsoa lapsensa kasvoja. Mutta sillä tavalla ei tehdä meillä. Tämä oli poikkeus, koska Ariellen vauva ei kuollutkaan. Vääränvärisillä hiuksilla hän ansaitsi itselleen karkotuksen kylästä.”
“Lakkaisit tekemästä päätelmiä”, tokaisi Danae. “Tuossa nyt ei ole enää -”
“Hys”, Markus sanoi. “Katso nyt heitä! Hehän ovat kuin kaksoisolentoja!”
Kaikki katsoivat. Arielle ja Kiisla tuijottivat yhä toisiaan silmät hyvin samalla tavalla sirrillään, katseet naulittuina toisiinsa, sininen ja meripihkankeltainen. Ei kyyneleitä, ei merkkiä katumuksesta, ei edes pettymyksestä. Kumpikin oli ylpeä.
Lopulta Arielle puhui.
“Schwalbe”, hän lausui hiljaa, niin kuin nimi olisi ollut tabu viimeiset seitsemäntoista vuotta, “Schwalbe. Es tuet ma leid.”
Kiisla nyökäytti päätään ylöspäin, sävähti kuin häntä olisi pistetty. “Warum?” hän kivahti äkkiä.
“Vaaleat hiukset”, Arielle jatkoi vaimeasti, “se on vuosisatainen perinne. Perheessä ei voi olla pellavapäistä lasta. Sinun isoäitisi… on nyt kuollut. Se voi loppua tähän.” Kiisla kääntyi pois. “Schwalbe!”
Mutta toinen nipisti huulensa viivaksi, loi kauan unohdettuun äitiinsä myrkyllisimmän katseensa ja riistäytyi irti Mäyrän otteesta. “Fuchs! Rabe!” hän kutsui, ja molemmat veljet kohottivat katseensa hämmästelynsä kohteesta. “Gohn wir. ‘S gibt nix für uns do.”
“Na klar”, vastasi Kaarne ja katsoi ihmeissään, kun Kiisla kiepahti kannoillaan ja lähti harppomaan kohti paikkaa, johon hän ja Markus olivat suksensa jättäneet. Kettu kääntyi vielä hyvästelemään Markuksen perheen ja Mintzin vanhimmat. Markus sen sijaan ravisteli Danaen käden olkapäältään ja pinkaisi juoksuun. Kiisla huomasi sen ja kiihdytti askeleitaan kuin varoittaakseen, mutta Markus olikin itsepintainen ja saavutti hänet pian.
“Kiisla, Kiisla hei. Oikeasti. Anna hänelle mahdollisuus!”
“Mene tiehesi”, toinen sähähti.
“Kiisla, Arielle on kamala ja vaikka mitä, mutta sinulla olisi mahdollisuus -”
“EI!” Kiisla kiepahti ympäri käsi nyrkkiin puristettuna ja suuntasi Markukseen liekehtivän katseen. “Syö pääs. Siu työnnät nenääsi liiaksi toisten asioihin. Onko kukaan koskaan sanonut sitä siulle?”
Markuksen ilme valahti. Kiisla vetäisi terävästi henkeä, tuhahti ja harppoi matkoihinsa. Pari askelta hänen jäljessään juoksi Mäyrä, joka mulkaisi Markusta vähintään yhtä vaarallisesti. Sitten tulivat Kettu ja Kaarne, jotka eivät ymmärtäneet mitään mutta joihin ilmapiiri oli selvästi tarttumassa. Markus katsoi parhaaksi vetäytyä. Ei ollut järkevää hermostuttaa sellaista, jolla oli kaksi taikasauvaa.
-
Dirk kidnappasi Even kaiken yleisen älämölön keskeltä noin tuntia sen jälkeen, kun kukaan ei ollut muistanut syödä lounasta. Sillä verukkeella, että Eve muka näytti kalpealta - mikä tässä omenaposkipakkasessa olisi ollut ihme - Dirk nappasi häntä käsivarresta ja raahasi suoraa päätä kotiinsa muka etsimään jotain verensokeria nostattavaa. Ei tietenkään sillä, ettei Eve olisi odottanut mielenkiinnolla näkevänsä Jägerin talon sisältäpäin, mutta hän oli oikeastaan yrittänyt vältellä Dirkiä viime aikoina.
Jägerin koti oli suurehko muihin Mintzin taloihin verrattuna, ja se oli rakennettu ehkä enemmän maanpinnan tasalle kuin niin, että mahdollisimman monta kerrosta saatiin mahtumaan mahdollisimman pienelle pinta-alalle. Heillä oli kaksi kerrosta ja ullakko; alakerrassa sijaitsi perheen pieni ravintola, yläkerrassa asuinhuoneet. Eveä suorastaan hämmästytti, miten tavalliselta sisällä näytti. Kuin olisi astunut sisään tavanomaiseen jästiasumukseen! Täällä ei liikkunut levottomia henkiä, tavarat eivät lennelleet itsekseen eikä hiljaisuutta rakastava velhon haamu kuljeksinut ympäriinsä vaimentamassa pienimmänkin metelin. Oli vain… seesteistä. Seinät olivat vaaleanharmaat, eivät aivan lumenvalkoiset, ja lattialistat olivat rauhoittavaa kermansävyä. Alakerrassa oli parketti, ylhäällä taas rusehtavanvaalea kokolattiamatto.
He riisuivat kengät ja takit vasta portaiden yläpäässä. Sitä ennen Dirk ei puhunut mitään, puristi vain Even kättä, mutta hänen perusvakavasta ilmeestään saattoi arvata, että hän oli mahdollisimman pahalla päällä. Eveä pelotti olla tyytyväinen elämäänsä tällaisessa seurassa.
He kiipesivät tikapuita ullakolle, Dirkin pelkistettyyn, matalakattoiseen huoneeseen, jonka seinänraoista tursui olkia. Dirk viittasi mitään puhumatta Even istumaan lattialle levitetylle taljalle, sulki itse huolellisesti lattialuukun ja veti ainoan ikkunan eteen paksun salusiinin. Sitten hän asettui polviensa varaan lattialle kuin paraskin karatetaistelija ja katsoi Eveä pitkään kirkkaansinisillä silmillään.
“No?”
“Mitä no?” kysyi Eve osaamatta oikein päättää, säilyttääkö ystävällinen linja vai kasatako puolustus uudelleen heittäytymällä häijyksi.
Dirkin katse valahti hetkeksi lattiaan. Hän näytti keräävän voimia johonkin - sen näki pienistä eleistä, selän asennosta, nyrkkiin puristuneista käsistä. Oljentuoksu alkoi kutittaa Even nenää.
“No”, Dirk toisti, “se on ohi nyt.”
“Niin kai”, Eve vastasi. “Kaikki on järjestyksessä.”
“Entäs me?”
Niin. Hyvä kysymys. Eve oli useita kertoja palannut aiheeseen niinä hetkinä, kun ei ollut pakoillut henkensä edestä seonneita sveitsinsaksalaisia tai yrittänyt estää näitä tappamasta toisiaan. Sen jälkeen, kun he olivat jättäneet atsuriliikkeen leirin, Dirk ei ollut esittänyt pienintäkään merkkiä tuntemuksistaan - ei sitten mitään. Hän oli ollut liian keskittynyt huolehtimaan kömpelöistä ulkomaalaisista, jotka olivat aina vähän päästä tapattaa itsensä! Eve oli miettinyt, oliko tämä ehkä sivuuttanut jyrkänteellä sattuneen kohtaamisen taistelua edeltävän illan pariutumispakkona tai jonain vielä satunnaisempana.
Ilmeisesti ei.
“Sitä sopii kysyä”, Eve sanoi varovasti. Ilmassa oli selvästi olkipölyä! Henki ei tahtonut kulkea kunnolla, mutta ei hän toisaalta olisi halunnut katkaista katseyhteyttä aivastamalla. Hänen silmänsä alkoivat kostua. Dirk huomasi eleen ja tulkitsi sen pahasti väärin.
“Älä itke”, hän yritti kömpelösti, “me voimme järjestää kaiken. Sopia niin kuin sinä haluat.”
“En minä tiedä mitä haluan!” Eve puuskahti ja nipisti saman tien huulensa yhteen aivastusta estääkseen.
Dirk ojensi kätensä ja painoi sen Even poskelle, siveli peukalollaan ihoa hänen silmäkulmansa vierestä. Eve nytkähti vaistomaisesti kuin olisi valmistautunut loikkimaan karkuun, mutta pakottautui pysymään paikallaan. Sen sijaan hän painoi oman kätensä kevyesti Dirkin kämmenselälle. Molempien kasvot olivat vakavat. Jostain syystä hyvä tuuli ei tuntunut sopivalta selvittämään tätä tilannetta.
“Sinä lähdet huomenna”, Dirk totesi hiljaa. Hän oli pysäyttänyt peukalonsa liikkeen, muttei siirtänyt kättään. Toisaalta hän ei tehnyt elettäkään mennäkseen pitemmälle, mistä Eve oli kiitollinen. Häntä tavallaan ujostutti.
“Kirjoitatko?” hän lopulta kysyi.
“En tiedä.”
Tässä vaiheessa Eve katsoi sopivaksi käyttää kutisevaa nenäänsä tekosyynä ja hukkua hetkeksi ravistelevaan aivastusten puuskaan, ettei olisi tarvinnut vastata mitään. Tarkoittiko “en tiedä” todellakin “en tiedä” vai enemmänkin “kyllä, mutten halua kuulostaa liian innokkaalta”? Vai ehkä epäsuora “ei”? Eve antoi pärskimisensä tarkoituksella kuulostaa siltä, että hänen keuhkonsa olisivat olleet kääntymässä nurin. Hän jatkoi sitä hyvän aikaa; olkipölyä oli huoneilmassa aivan kotitarpeeksi. Hän olisi voinut aivastella tuntikausia! Hän epäili kuitenkin, että Dirk päätyisi soittamaan parantajan paikalle noin puolen tunnin kuluttua, eikä hän oikeastaan kaivannut ylimääräistä seuraa.
Kun viimeinen aivastus lakkasi vavisuttamasta rintakehää ja Eve kaivoi puseronsa taskusta nenäliinan, Dirk oli hivuttautunut hänen taakseen ja laskenut kätensä kevyesti hänen olkapäilleen. Hetken tunnelma oli ihmeen tiheä ja jännittynyt. Sitten Eve käsitti, että hänen hartialihaksensa olivat kuin terästä, ja antoi niiden rentoutua. Dirk uskalsi kumartua hieman lähemmäs ja painaa päänsä Even olkapäälle. Eve, kun ei muutakaan osannut, hipaisi pikaisesti huulillaan pojan nenänpieltä, mutta käänsi heti päänsä pois, kun tämä reagoi. Dirk vetäytyi hiukan - vain sen verran, että hänen hengityksensä poltti solisluiden sijaan Even korvaa.
“Kun minä olin kymmenvuotias”, hän aloitti.
“Ei taas näitä”, Eve ynähti puoliksi leikillään. Dirk hymähti.
“Isovanhemmillani on pieni kerrostaloasunto aika lähellä Pariisin keskustaa. Kuvittelehan; kello kolmetoista viisikymmentä heinäkuun kolmantenatoista päivänä kohde, Dietrich Oliver Jäger, lähtee majapaikastaan sanoen menevänsä torille. Usean tunnin kuluttuakaan häntä ei kuulu takaisin. Kello kaksikymmentä viisitoista hänen äitinsä soittaa poliisille. Kello kaksikymmentäkolme samana iltana Dietrich ilmoitetaan kadonneeksi.”
Eve äännähti kysyvästi, kun tunsi Dirkin rintakehän kiristyvän takanaan. Tämä jatkoi silti urheasti kertomustaan, yritti saada aikaan hiukan leikkimielisen sävyn kuin vähätelläkseen tapahtunutta.
“Ranskan media ei piittaa tapahtuneesta, mutta kun Sveitsin lehdistö saa vihiä asiasta noin viikon kuluttua pojan katoamisesta, alkaa hillitsemätön pyöritys. Pariisin keskuspoliisi raapii päätään. Sitten elokuun alussa saapuu kirje; siihen on kiinnitetty tukko kohteen hiuksia ja varoitus siitä, että sieppaajat leikkelevät enemmän kuin mielellään muutakin. He vaativat kolmea miljoonaa. Elokuun yhdeksäntenä kohteen isä vetoaa yleisöön ympäri Eurooppaa. Hänen liikuttavan puheensa seurauksena kansan mielipide kääntyy, ja lopulta Interpol liittoutuu kansainvälisten poliisivoimien kanssa. Kuudentenatoista päivänä elokuuta koko Jägerin perhe laskeutuu Tunisin lentokentälle noutaakseen puolitiedottoman poikansa.” Tässä vaiheessa Dirk pysähtyi hetkeksi; kun Eve käänsi katseensa, tämä osoitti leveää arpea ohimossaan. “He palaavat Pariisiin lehdistön riemusaatossa, mutta median pettymykseksi asianosainen on kykenemätön kommentoimaan kokemuksiaan. Kun kohde alkaa säikkyä omaa varjoaankin, hänen psykologinsa ehdottaa ympäristönvaihdosta. Ja tuumasta toimeen. Jägerin perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa ja vaihtaa asemaa rauhallisimpaan paikkaan, minkä vain löytävät. Kylässä on noin kuusikymmentä asukasta; juuri ja juuri niin paljon ihmisiä kuin kohde kestää kolmen vuoden terapian jälkeenkin nähdä.”
Hän hiljeni, ja hänen hartioidensa jännitys lieveni. Siitä Eve päätteli hänen lopettaneen. Mutta mitä hänen oletettiin sanovan? Se oli selvä, että aihe oli Dirkille arka. Hän yritti osoittaa luottamustaan - ja Even olisi kai pitänyt vastata samalla mitalla. Miten?
“Miksi sinä kerrot tämän minulle?”
“Lähinnä siksi”, Dirk kohautti olkapäitään, “että sattuneista syistä johtuen allekirjoittanut taantuu noin kerran kuukaudessa täydelliseksi psykopaatiksi ja pureskelee kaikki talon kengännauhat piloille. Siinä kuulit. Mikä on sinun synkkä salaisuutesi?”
Eve katsahti häntä silmäripsiensä lomasta ja kohotti kevyesti kulmiaan.
“Minä kasvoin huumeluolassa.”
“Eikä.”
“Oikeasti.”
Se haihdutti viimein Dirkin pahan tuulen, ja Evekin tunsi löytäneensä hymynsä jälleen.
Vähän myöhemmin Eve palasi Sokeaskin talolle laittautumaan valmiiksi T.O.S.I-kokouksen improvisoituun päättögaalaan. Hän istuutui peilipöydän ääreen, varmisti, ettei Sokeaskin eukko ollut lähettyvillä, ja alkoi penkoa rajauskynää laukustaan. Silloin hän tunsi vienon koputuksen jossain mielensä perukoilla. Hänen ilmeensä venähti oitis.
No, oletko tyytyväinen? tenttasi ilkeämpi puoli, josta Eve oli jo luullut päässeensä.
“En varsinaisesti”, Eve huokasi ääneen.
Joko tämä leikkiminen riittää? Päästä minut. Kohta palataan kouluun, ja sikäläiset odottavat näkevänsä ihmisjääpuikon joka pukeutuu kuin rohkelikko. Emmehän me voi pettää fanien odotuksia, vai mitä?
“Olet vain katkera”, Eve sanoi.
Itse olet. Sinä mokasit, neiti flirttikuningatar.
“En olisi välttämättä mokannut, jollet sinä olisi tunkeutunut joka väliin!”
Hetken hiljaisuuden aikana Eve ehti rajata oikean silmänsä. Hän luuli jo, että häijympi puoli olisi saanut keskustelusta tarpeekseen. Mutta ei - Eve lähestulkoon puhkaisi silmänsä säikähdyksestä, kun ääni yhtäkkiä kysyi pohjattoman tympääntyneeseen tapaansa:
Lopetetaanko tämä?
“Kyllä.”
Eve ummisti silmänsä eikä välittänyt siitä, että silmänaluset värjäytyivät mustiksi. Ja sen jälkeen ei ollut enää enkeliä ja paholaista; oli vain yksi Evangeline Smith.