Tarina rakkaudesta K11

[Historiusa]

Author - Historiusa
Beta - ei ole!
Fandom - todellisuus
Rating - K-11 // Frederica nosti ikärajaa
Genre - angst
Pairing - Mikael/Kristiina
Disclaimer - tosiaan kyse on oikeista henkilöistä, mutta nimet vaihdettu.
Warnings - itsemurha?
Summary - Kristiina, hän ei voinut tietää millaisia seurauksia tulee jos rakastaa liikaa.
A/N - Tän tarinan siis tein, kertomaan nyt mun omista tuntemuksista. Alku on totta, mutta loppupää ei. Toivottavasti nautitte!? (:
 En oo varma tosta ikärajasta, kommentoikaa!


 Siniset silmät kimaltelivat auringonsäteiden osuessa tytön kasvoille. Ruskeat hiukset heiluivat tuulessa. Vapaus valtasi tytön. Poika joka katseli kauempaa, oli huolissaan, oli peloissaan, poika katui. Tyttö heittäytyi sillalta alas, poika juoksee, juoksee henkensä edestä, mutta tyttö makaa jo maassa, verilammikon yllä. Poika itkee, ja kysyy, miksi, miksi jätin hänet yksin.


 Mikael oli pojan nimi. 16 vuotta vanha, komea ja kiltti lukiolaispoika, joka oli yhdessä samanikäisen tytön kanssa. Miten hän voisi olla se joka murtaisi minut. Oli lauantai, join, paljon. Viihdyin pojan seurassa, todella paljon. hän piti musta huolta. Olin kännissä. Lähdettiin piakkoin kaverin luo. Nukahdin samantien ystävän sohvalle. Aamulla heräsin siihen kun mua retuutettiin. Syötiin ja mentiin koneelle, yleistä meidän kaveriporukalle. Huomasin erään asian. Mikael oli ilmoittanut olevansa sinkku, no tottakai luin sen facebookista! Kului viikko ja ihastuin, kului toinen, rakastuin. Pian oli taas bileet, totta kai minä olin paikalla, ja samoin oli Mikael, ensisuudelmamme oli ollut juuri päivää ennen, eli perjantaina. Istuimme kahdestaan, ehkä jopa monta minuuttia hiljaa, suutelimme, halailimme. Puhuimme.

 Seuraavana päivänä, jokainen sai jo tietää kuinka minä ja poika olimme jo yhdessä, onnitteluja sateli. Olin rakastunut. Joka päivä näimme koulussa, koska koulumme on yhdistetty ylä-aste ja lukio. Olin 14, ei paljoa ikäeroa. vain kaksi vuotta. Olin onnellinen, säteilin joka päivä, kaikki kehuivat meitä täydellisiksi, niin minäkin ajattelin.

 Kului kaksi viikkoa, ensimmäisiä riitoja menossa. Olin surullinen, vaikka riidat olivatkin ehkä jopa lapsellisia.

 Keskiviikko, 15 päivä, oli erimielisyyksiä, oli haukkumisia. Mikael alkoi puhumaan mesessä. Ei, hänellä ei enää lukenut nimeäni ja sydäntä perässä omassa tekstissään. Suru iski. Hän puhui siitä kuinka vaikeaa hänen on olla kanssani, ja puhui siitä, kuinka hän ei enää tunne mitään. Itkin, teki mieli satuttaa itseäni, mutta en ole sellainen, enhän? Erosimme, se oli hänen päätöksensä, en halua että hän voi huonosti, itken, itken itseni uneen.

 Kaksi viikkoa kulunut erosta, Mikael ei enää puhu mulle. Kuulemma en välittänyt joten emme voineet olla kavereitakaan. Rakastin häntä yhä. Itkin itseni uneen joka ilta. En saanut unta ellen tehnyt niin.

 Ystäväni alkoivat viedä minua ulos virkistäytymään, joka ilta. Huomasin monien kerääntyneen taas vakiopaikalle juttelemaan ja kerskumaan moposta ja muista. Silta. Ihan vieressä, ketä haittaisi, eihän Mikaelkaan edes katsonut minuun ja kaverit meni juttelemaan jätkille. Kuulokkeet korvissani toistivat tuota yhtä ja samaa kappaletta.

Kyl sä tiedät kuinka sait mut tuntemaan,
en mäkää ois rakastanu, sua muuten vaa,
en voi heittää tunteitani tuuleen vaan,
mutten tiedä mitä mun pitäis tuntea.

 Tuo kappale kertoo mun tunteista enemmän, ku voisin ite sanoa.

 Olin tosissani joka sekunnil sun kanssas,
olin valmis sun kaa kokee kaiken mitä on vastas
paitsi sen, ku sanoit et haluut erota
tunsin heti sydämen pohjas et se on nyt menoa.

 Lähdin kävelemään, aluksi kukaan ei huomannut. Istuin kaiteelle, katsoin alas, autoja meni alikulun kautta tiheään tahtiin. Pian autoja ei tullut. Istuin siinä hetken, ihailin auringon valoa. Pian ystäväni alkoivat huutaa nimeäni, pyysivät takaisin. Liian myöhään. Mikael katsoi minua.

 Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Hän huomasi minut, ja näin hänen huolestuneen ilmeensä, lappu taskussani. Se oli ollut siellä niin kauan kuin, olin hautonut tätä, eli yli viikon. Nostin oikean jalkani kaiteelle, ja tiputin lapun taakseni, lapussa luki yksi nimi, Mikael, viesti olisi siellä sisällä. Tiesin että se olisi nyt tai ei koskaan.

 Rakastan sinua Mikael, kuiskasin tuuleen. Nostin vasemman jalkani ja päästin kyyneleeni. Hyppäsin, kuulin Mikaelin huudon.

 

[Aionka]

Toivon niin todella, ettet olisi ilmoittanut tätä omiksi tuntemuksiksesi, sillä se tekee palautteen annosta enemmän kuin hankalaa...

Sait pidettyä mielenkiintoni vireillä loppuun saakka! En ollut ensin varma, pidinkö alun kuvailusta, mutta loppuviimeksi se oli kiva. Varsinkin tuo kohta auringonvalosta. Pystyin jotenkin tuntemaan tuulen ja auringon näin sisätiloissakin, yöllä.

 Tarinan Kristiina on pahimmassa murrosiässä (14), jolloin on ymmärrettävää, että ylenpalttinen hormonitoiminta vahvistaa hänen omia tuntemuksiaan pyrkiessään olemaan aikuinen. Hän puhuu rakkaudesta, vaikka kyseessä lienee se täydellisen ihana hullaantuminen, joka uuden seurustelusuhteen alussa joskus esiintyy. Ihana, ihana tunne. Ehkä Kristiina on ollut yksinäinen ja haaveillut usein poikakaverista. Hän haluaa olla kypsä ja näyttää olevansa tosissaan tunteiden kanssa. Hän haluaa oikean, vakavan parisuhteen, mutta ihana Mikael ei tunne yhtä vahvasti. Ehkä kahden vuoden ikäero tuntuu suuremmalta hänestä katsottuna. Kaverit saattavat kuittailla vielä reippaasti yläasteikäisen kanssa seurustelusta lukiolaiselle. Voisi oikeastaan tulkita, että Mikael on melko järkevä nuori mies, kun sanoo sopimuksen irti, eikä jää odottelemaan josko parin kuukauden kuluttua mahdollisesti tykästyisi Kristiinaan enemmän, tai jos että alun ihana huuma palaisi ja voittaisi epäilyksen.

Oikeassa elämässä Kristiina ei luultavasti hyppäisi, ainakaan Mikaelin takia. Hän olisi masentunut, ehkä pitkäänkin toiveidensa murskautuessa tuolla tavalla. Hän nousisi kai kaiteelle, mutta tulisi toisiin ajatuksiin kohdatessaan Mikaelin katseen. Suurin osa itsemurhaa yrittävistä hakevat teollaan huomiota (tässä ei ole mitään negatiivista latausta), kun eivät osaa tuskaansa muuten pukea niin, että joku näkisi ja ehkä auttaisi. Hän tuskin kuitenkaan on kokenut niin vahvoja tunteita Mikaelia kohtaan, että haluaisi uhrata oman henkensä koston vuoksi (sillä itsemurhan paino ja syyn vetäminen Mikaeliin vetäisivät pojan maahan pitkäksi, pitkäksi aikaa kai).

Vielä yksi hyvä puoli tässä oli, jos en sitä maininnut, että mitta oli juuri sopiva. Tarina eteni luontevasti, eikä mitään kohtaa venytetty turhuuksiin. Jatka vain samaan malliin

[Historiusa]

Ainoka kiitos kommentista! Kyllä mustakin tuntui sitten loppujen lopuksi että ehkä oli liian ankaraa tuo teksti lopussa ainakin se kuolema. Mutta hyvä kun sain sitä positiivistakin palautetta!