Kirjoittaja Aihe: Käärmeitä ja huonoa säätä, K-11  (Luettu 1910 kertaa)

Doubleblade Miriko

  • Fanfiction Collector
  • ***
  • Viestejä: 61
Käärmeitä ja huonoa säätä, K-11
« : 15.09.2010 15:35:34 »
// Alaotsikko: K-11, ei parituksia, Turnajaisten #10 toinen sija

Kirjoittaja: Doubleblade Miriko
Nimi: Käärmeitä ja huonoa säätä
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Genre: Draama/(horror)
Paritus: Ei ole, tämä on harvinaista
Disclaimer: En omista hahmoja tai ympäristöä jotka Rowlingin omiksi tunnistatte. Käärme Gott kuuluu FanFiction.Netin käyttäjälle IP82 ja Electrus-loitsu toiselle käyttäjälle nimeltä spunkymuzicnote. Valitettavasti omistan Jim Weatherlyn.
Varoitukset: Kidutus, veri, mutta ei mitään yliampuvaa. Tom on 12.
Summary: Tom Lomen Valedro aloittaa toisen kouluvuotensa Tylypahkassa. Tämä kertoo kuinka 12-vuotias poika otti ensiaskeleensa kohti pimeyttä, ensimmäisenä koulupäivänään.
AN: Tässä on siis Turnajaisten #10 teksti #7. Olen vieläkin hämmentynyt toisesta sijasta, mutta mukavaa kun piditte tästä. Nimi on jotain minkä keksin puoliunessa ja uskon siinä olevan vitsin yrityksen menevän ihmisiltä ohi. Kuitenkin, mistä pidätte, mistä ette, minkä ois voinu tehdä paremmin, kertokaa! Kiitos.
"Kärmeskieltä"

&&&

Käärmeitä ja huonoa säätä
K-11

&&&

Tom Lomen Valedro oli innoissaan. Ei, enemmän kuin innoissaan, hän oli pakahtua onnesta. Tänään, syyskuun toinen päivä, oli hänen toisen Tylypahkan vuotensa ensimmäinen virallinen päivä, ensimmäinen päivä aikoihin hänen epävirallisessa kodissaan. Kuinka hän olikaan unelmoinut tästä päivästä silloin kun muut orpokodin lapset olivat pilkanneet häntä sisäoppilaitokseen joutumisesta. Kuinka hän olikaan toivonut, että olisi voinut ottaa taikasauvansa esiin ja kirota heitä kunnes he anoisivat armoa. Ei sillä että hän tekisi sen, hän ei halunnut joutua ongelmiin ministeriön kanssa, mutta aina sai haaveilla, eikö niin? Hymyillen Tom hyppäsi ylös lämpimästä sängystään Luihuisen kylmään makuusaliin, kun muut 12-vuotiaat vasta availivat silmiään. Hyräillen hän pukeutui ja vilkaisi seinällä olevaa, taikuudella käyvää kelloa. Se näytti 7.15, mikä oli aikasemmin kuin hän oli koskaan herännyt. Tom vilkaisi ympärillään olevia unisia poikia, jotka eivät selvästikä nähneet suoraan eteensä, saati sitten sängyn takana olevaa Tomia. Virnistäen hän kumartui lattialle ja katsoi sänkynsä alle.

Siellä lepäsi keskikokoinen kyykäärme, jonka Tom oli omistanut hyvin nuoresta, jo ennen kuin hän oli tullut Tylypahkaan. Se oli ollut osa käärmelaumaa jota hän oli käyttänyt muiden lasten pelotteluun ja lopulta juuri tämä tietty yksilö oli kiinnittänut hänen mielenkiintonsa, aiheuttaen siteen muodostumisen heidän välilleen. Tom oli jopa nimennyt kyyn, tosin se itse vihasi nimeään. Sen koko nimi oli Paroni Gottschalk Ophiuchus Goebbels Toinen, tosin se vaati että Tom kutsui sitä vain Gottiksi ja Tom päätti kunnioittaa sen tahtoa. Hiljaa hän sihisi:

”Herätysss Gott. On ensssimmäinen koulupäivä.” Laiska kyy venytteli leukojaan ja katsoi Tomia silmiin.

”Älä nyt viitsssii. Matelijat tarvitsssevat paljon unta.” Gott kiertyi tiukemmalle kerälle ja Tom huokaisi. Tyhmä itsepäinen käärmeenkuvatus! Surullinen ilme kasvoillaan Tom kääntyi pois lähteäkseen ja samalla mutisi:

”Noh, et kai sssitten voi ottaa ossssaa ssssuunnitelmaani...” Näistä sanoista käärmeen pää nousi ja siihen tuli liikettä. Se keimurteli pois sängyn alta ja näytti petetyltä.

”Et ole kertonut minulle mitään.” Se nurisi samalla kun kiertyi Tomin oikean käsivarren ympärille, hihan alle piiloon. Tom virnisti. Niin helposti houkuteltava. Mutta olihan Gott tärkeä osa hänen suunnitelmaansa. Virnistys leveni. Kyllä, hyvin tärkeä osa...

”Sssen takia ssse on yllätyssss.” Hän sanoi kun kaksikko kiipesi ylös Luihuisten oleskeluhuoneeseen. Muita oppilaita ei ollut vielä ylhäällä, olihan ensimmäinen koulupäivä, eikä kenelläkään ollut viimetipan läksyjä tehtävänä. Nauttien hiljaisuudesta Tom käveli ulos muuriksi naamioidusta ovesta ja kesästä heräävän koulun autioille käytäville. Hän ei kohdannut ketään matkallaan Suureen Saliin, jossa olivat hänen lisäkseen paikalla vain rehtori Dippet, muodonmuutosten opettaja Dumbledore ja hänen oman tupansa johtaja, Horatius Kuhnusarvio. Tom nyökkäsi  päätään kohteliaasti tervehdykseksi. Professorit olivat tottuneet siihen, että hän oli ensimmäinen aamiaisella, erityisesti Kuhnusarviolla oli tapana tulla tervehtimään häntä, tässä suhteessa tämä aamu ei ollut poikkeus.

”Tom, poikaseni, kai sinulla oli rentouttava kesäloma?” Kuhnusarvio sanoi istuttuaan hänen viereensä. Tomin oli nielaistava sarkastinen kommentti orpokodin oloista ja siitä kuinka hänet oli pakotettu palaamaan sinne, mutta loihti kuitenkin kasvoilleen kohteliaan hymyn.

”Kyllä professori, mukavaa kun kannatte huolta. Odotan innolla tunteja, erityisesti taikajuomia. Olisiko teillä tietoa milloin niiden ensimmäiset tunnit ovat?” Sisäisesti Tom hymyili. Olihan lukujärjestyksen saaminen muita aikaisemmin pientä, mutta siitä se alkoi. Hänellä olisi Kuhnusarvio kiedottuna pikkurillinsä ympärille hetkessä. Kuhnusarvio vilkaisi ympärilleen kuin pelkäisi hyökkääjiä ja kuiskasi salaliittolaisen äänellä:

”Jos et kerro kenellekään voisin antaa sinulle lukujärjestyksen etukäteen. Vain tämän kerran.” Hän sujautti lukujärjestyksen Tomille ja perääntyi paikalta vinkaten silmäänsä. Tom peitti hymynsä ja nyökkäsi. Kyllä, tämä oli hyvä alku. Muutamassa vuodessa hänellä olisi ehtymätön tietolähde kaikkeen taikuuteen mitä haluaisi oppia. Mutta ensin lukujärjestys. Katsoessaan tuota kyseistä päivää hän hymyili, mutta sitten peitti kasvonsa kädellään huokaisi. Muodonmuutoksia! Rohkelikkojen kanssa, kuten aikaisemminkin ja tuo tupa oli Tomin mielessä kaikista vastenmielisin, meluisin ja hallitsemattomin, hän ei voinut ymmärtää kuinka he olivat edes päässeet Tylypahkaan sillä älykkyysosamäärällä. Ja heistä kaikista meluisin ja vastenmielisin oli toinen 12-vuotias, Jim Weatherly.

 Weatherly oli kiusannut ja ärsyttänyt häntä ensimmäisestä päivästä saakka, jolloin he olivat vahingossa istuneet samaan vaunuosastoon. He vihasivat toisiaan, Jim Tomia koska Tom käyttäyttyi hänen mielestään kun omistaisi koko koulun ja Tom Jimiä, koska tämä muistutti Tomia orpokodin pojista jotka olivat kiusanneet häntä. Mutta  Tom oli keksinyt kesän aikana mitä tehdä tälle ongelmalle.

Muistaessaan suunnitelmansa Tomin kasvot kirkastuivat ja ilkeä hymy väänsi hänen suunsa ylöspäin. Muodonmuutokset Rohkelikkojen kanssa vain auttaisivat asiaa, hän saisi houkuteltua Weatherlyn juuri sinne minne tämän halusi. Parantuneella ruokahalulla Tom aloitti aamiaisen ja Gott kurkisti hänen hihastaan yllättyneenä omistajansa mielialan vaihdoksesta.

”Mitä nyt Tom?”

”Näet vielä Gott, näet vielä...”

&&&
 
Kun Tom istui muodonmuutosten kaksoistunnille tavalliseen takarivin pulpettiinsa hän ei voinut olla olematta tyytyväinen päiväänsä. Taikajuomat jatkuivat yhtä mukavina kuin olivat loppuneetkin, Kuhnusarvion opetusmetodi oli saada oppilaat rentoutumaan, jotta taikajuomien keittäminen sujuisi paremmin, mikä toimi useimmiten. He olivat aloittaneet yksinkertaisella taikajuomalla joka muutti juojansa hiustenvärin, tosin Tom oli pyytänyt saada tehdä juoman edistyneemmän version joka vaihtoi silmienväriä. Kuhnusarvio oli ilahtunut valmiista (ja täydellisestä) edistyneestä taikajuomasta niin paljon, että oli palkinnut Luihuisen kolmellakymmenellä pisteellä.

Loitsujen kaksoistunnilla luokka oli tehnyt muistiinpanoja loitsusta minkä he oppisivat seuraavalla tunnilla, Hikanpoistoloitsusta (Hiccupx procul), minkä Tom näki täydellisen tarpeettomana, kuka moista loitsua käyttäisi missään? Itse asiassa hän oli kysynyt tätä Lipetitiltä, joka oli kärsivällisesti selittänut, että se oli yksi taloudenhoidon perustavanlaatuisista loitsuista, hikka nimittäin oli hyvin ärsyttävä vaiva, erityisesti nuorilla lapsilla ja vanhemmat eivät kestäneet jatkuvaa nikottelua.

Joten täällä hän nyt oli, istumassa päivän viimeisillä tunneilla professori Dumbledoren luokassa, vastapäisellä seinustalla Weatherlystä, joka istui tavallisen Rohkelikkojenginsä ympäröimänä. Jengin nauru ja rivouksien puolelle kallistuvat vitsit kaikuivat koko luokassa ja Tom nyrpisti nenäänsä inhosta. Heistä ei ikinä tulisi mitään, ei varsinkaan siitä, siitä... Kuraverisestä Weatherlystä! Mikä oikeus tuollaisilla ääliöillä oli viedä hänen kaltaistensa älykkäiden ja hyvin käyttäytyvien ihmisten paikat maailmassa?!

Huomaamattaan Tom oli puristanut kätensä nyrkkiin ja kaventanut silmänsä raivosta. Hänen lähellään olevat tunsivat ilman lämpenevän ja vetivät nopeasti pulpettejaan kauemmas raivostuneesta Valedrosta. Tom oli jo puoliksi noussut tuolistaan kun Dumbledore aloitti tunnin. Tämän ääni herätti Tomin hullusta raivostaan ja sai hänet lysähtämään takaisin tuoliinsa, hengittäen raskaasti. Mitä hän oli ollut tekemässä? Heittämässä koko kesän hioutuneen suunnitelman hukkaan vain hetken ärsytyksen takia? Tom pudisti päätään ja naurahti. Ei, hän oli liian kärsivällinen tuollaiseen. Gottin pää pisti esiin hänen hihastaan ja käärmeen kieli maistoi ilmaa huolestuneena.

Tom, muisssta ssse sssuunnitelmasssi, mikä ssse sssitten onkaan. Josss menetät malttisssi noin, ssse on ollut turhaa ssssuunnittelua.” Tom silitti käärmeen päätä saaden sen sihisemään ilosta.

”Tiedän sssen, Gott. Olisssi sssääli hukata hyvä sssuunnitelma.” Tom vilkaisi Jimiä, joka heitti häneen vihaa täynnä olevan katseen. Tom nyökkäsi pilkallisesti saaden Jimin punehtumaan raivosta. Kyllä, aivan pian...

&&&

”Hei limanen Luihuisen käärme! Mitä helvettiä se katse oikein oli?” Jim oli ottanut Tomin kiinni luokan ulkopuolella kuulustellakseen tätä hieman epätavallisesta käytöksestä. Tom kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi.

”En tiennyt, ettet pitänyt huomiosta. Sinun pitäisi kertoa se tuolle ihailijakerhollesi. On varmaan kaameaa olla kaiken huomion keskipisteenä. Vanhempasi taisivat jättää sinut huomiotta, vai mitä?” Tom heitti takaisin rauhallisesti. Jos Jim suuttuisi vielä vähän... Pysyen uskollisena luonteelleen Jim veti taikasauvan taskustaan silmät leimuten.

”Sano toi uudestaan käärmepaskiainen,” Ah, Tom halusi nauraa. Joten se tosiaan oli niin. Tätä voisi käyttää hyväksi...

”Weatherly, olen kyllästynyt tähän riidanhaastamiseen. Jospa tehtäisiin veto. Jos sinä menet Kiellettyyn metsään tänä iltana ja tuot sieltä... Sanotaanpa vaikka kupin yksisarvisen verta, hyväksyn, että olet minua parempi ja polvistun edessäsi.” Siinä se oli, koukku oli heitetty, nyt vain piti nähdä jäisikö saalis kiinni. Tom pysyi liikkumatta pojan edessä odottaen vastausta. Viimein Jim puhui.

”Ei ikinä, hullu! Yksisarvisen tappaminen on pimeyden velhojen hommaa! Mä en ikinä alistu siihen!” Tom tosiaan naurahti tässäkohden. Juuri kuten hän oli suunnitellutkin.

”Olet tyhmenpi miltä näytät, jos juot sitä verta, niin silloin sielusi on mustunut, mutta sen tappamisessa ei ole mitään pahaa. Ja sanoinko, että joudut tappamaan sen? Voit kerätä veren haavoittuneelta yksilöltä. Vai oletko kenties pelkuri?” Tuosta sanasta Jimin kasvot vääristyivät raivosta ja hän oli hyökkäämässä Tomin kimppuun, kunnes näki miten hänen ystävänsä katsoivat häntä. Pettyneesti. Jim ei voinut antaa heidän luulla, että hän olisi pelkuri. Jim käänsi harmaat silmänsä Tomin kirkkaanvihreisiin ja  sihahti hampaidensa välistä:

”Hyvä on, Luihuispaskiainen, mä teen sen. Mut jos sä vasikoit mut...”

”Ei huolta. Haluan nähdä kuinka häviät.” Näillä sanoilla Tom kääntyi kohti tyrmiä. Jim kuitenkin huusi hänen peräänsä.

”Hei Valedro! Mitä sä saat jos mä jonkun ihmeen takia häviäisin?” Tom antoi leveän, hieman hullun virneen levitä kasvoilleen vastatessaan.

”Sittenpä näet.” Tom naureskeli itsekseen koko matkan Luihuisten oleskeluhuoneeseen.

&&&

Kielletty metsä oli säkkipimeä ja Tomin oli varottava askeleitaan kun hän käveli umpeenkasvaneella polulla mikä johti siihen osaan metsästä missä kasvusto oli kaikkein tiheintä. Pensaiden välistä pystyi hädintuskin kulkemaan, mutta se ei ollut tärkeää. Tärkeää oli pitää hopeinen verivana jatkuvana ja mahdollisena seurata. Vana  tuli Tomin käsistä, jotka olivat hopeisen aineen peitossa. Hän oli löytänyt vakavasti haavoittuneen yksisarvisen metsänreunasta ja kastellut kätensä sen veressä, varoen ettei se vahingossakaan joutunut lähelle hänen suutaan. Ei sillä, että yksisarvisenveren juominen ei kiehtoisi häntä, mutta kaikki ”kirottu elämä”-juttu ei oikein houkutellut, vielä ainakaan. Huomaamattaan Tom oli saapunut pienelle, tasaiselle aukiolle minkä reunoilla kasvoi paksuja pensaita. Täydellinen paikka.

Tom asettui istumaan varjoihin ja Gott luikersi ulos hänen hihastaan. Se kokosi itsensä mustaksi keräksi ja katsoi Tomia kysyvästi.

”Mikä ssse hieno sssuunnitelma on?” Tom hymyili kuullessaan samalla kahinaa tiheiköstä.

”Näet juuri.”

Ryvettynyt Jim ilmestyi aukiolle ja katseli ihmeissään ympärilleen. Tom hiipi hänen taakseen ja yskäisi. Jim kääntyi ympäri kasvot valkoisina ja kun hän näki Tomin, hänen silmänsä levisivät hyvin huvittavasti.

”Valedro! Mitä helvettiä sä täällä teet?” Jim sylkäisi sanat suustaan raivoissaan. Tom vain naurahti.

”Iltakävelyllä. Metsä on viehättävä tähän aikaan yöstä.” Tom sanoi kohteliaasti ja alkoi kiertää kehää Jimin ympärillä. Jim oli selvästi paniikissa ja yritti etsiä sauvaansa, kunnes ymmärsi, että oli kiireessään unohtanut sen makuusaliinsa. Kun Tom ymmärsi tämän, hän hymyili ja tunsi väristyksen kulkevan kehonsa läpi. Hän oli odottanut tätä niin kauan. Sen piti olla täydellistä.

”Vangitsous.” Tom kuiskasi ja katsoi tyytyväisenä kuinka tiukat köydet kietoutuivat Jimin ympärille. Hän oli harjoitellut loitsun teoriassa, mutta ei ollut varma osaisiko sen käytännössä. Nähdessään tiukaksi paketiksi köytetyn pojan, hänen hymynsä leveni. Oli koston aika.

Tom veti esiin sauvansa ja katsoi kuinka Jimin kasvot kalpenivat pelosta kun hän osoitti sen kohti säälittävää, tärisevää pakettia.

”Electrus.”

Jim päästi korviasärkevän huudon ja kiemurteli kivusta, kun sähköinen kipu kulki hänen lävitseen, sytyttäen verisuonet tuleen. Tom virnisti ilkeästi. Hän oli löytänyt tämän kidutuskirouksen vastineen pienestä muistivihosta joka oli pudonnut Säilän&Imupaperin hyllyjen taakse. Sen aiheuttama kipu riippui taikojan voimista. Tom ei ollut vielä kovin voimakas, mutta lapsen matalalle kipukynnykselle tämä riitti.

Huudot kaikuivat metsässä saaden pikkulinnut lentämään puista ja Tomin huokaisemaan. Hänen kiusaajansa kiduttaminen oli... Tyydyttävää, jopa nautinnollista ja niin itsevarman pojan kiemurteleminen oli hyvin huvittavaa. Tom nosti kirouksen ja kumartui itkevän pojan viereen.

”Noh, Weatherly, miltä se tuntuu? Kaikki se kipu mitä olet aiheuttanut minulle... Maksan sen takaisin kymmenkartaisena.” Tom pakotti Jimin harmaat silmät katsomaan omiinsa ja se mitä hän niissä näki sai hänet nuolemaan huuliaan. Pelkoa. Puhdasta, peittelemätöntä pelkoa. Tom nousi ylös ja valmistautui kiroamaan pojan uudestaan.

”Valedro, sori! Mä en ikinä tarkottanu sitä, mä halusin vaan...” Jimin tunnustus keskeytyi kun kipukirouksen aiheuttama huuto karkasi hänen kurkustaan. Tom sulki silmänsä ja antoi pojan kivun lohduttaa häntä. Hän oli voimakkaampi, joten hänellä oli oikeus satuttaa poikaa!

”Niin? Kerro vaan Weatherly.”

”Mä halusin vaan huomiota, mä halusin tulla hyväksytyks. Sun pitäs tajuta se, me ollaan samanlaisia!” Jim huusi, luullen tunnustuksen kirvoittavan sääliä Valedrosta, mutta ei, Tom näki punaista.

”Kuinka...” ”Uskallat...” ”Verrata...” ”Minua...” ”Itseesi!” Jokaisen sanan välistä kaikui Jimin kivuntäyteinen huuto, kun Tom piti Electrusta yllä pidempään kuin aikaisemmin. Käsittämätön hyvänolon tunne täytti Tomin. Voimaa, valtaa... Hänellä oli juuri silloin valta pojan elämästä ja kuolemasta. Pelkkä ajatus sai hänet tärisemään innosta.

Vasta kun Jimin huudot vaikenivat jaa muuttuivat nyyhkyttäväksi vaikerrukseksi, Tom nosti kirouksen ja katsoi kättensä jälkiä. Pojan kasvot olivat kyynelten juovittamat ja köydet olivat hiertäneet ihon verille. Hiljaisuudessa kaikui hiljainen ”Ole kiltti ja lopeta, ole kiltti ja tapa mut, kiltti...” Tomin virne sai hullun vivahduksen kun hän sihisi hiljaa ja käski Gottin viereensä. Käärme katsoi maassa makaavaa poikaa ja päästi sihinän mikä kuulosti epäilyttävästi naurulta.

”Hieno sssuunnitelma tosssiaan. On varmaan jo aika lopetella?” Tom nyökkäsi ja Gott luikerteli Jimin kurkun viereen ja upotti hampaansa sen pehmeään lihaan. Tom katsoi lumoutuneena, kuinka veri suihkusi katkaistusta valtimosta. Hiljaa naureskellen hän lähti kävelemään ulos metsästä, uskollinen Gott aivan hänen takanaan.

&&&

Rentoutuneena Tom kietoutui peittoonsa Luihuisen maakuusalissa ja antoi päivän tapahtumien palata mieleensä. Kyllä, tämä oli ollut hyvä päivä. Loistava avaus hänen toiselle kouluvuodelleen ja kosto... oli ollut hyvin tyydyttävä. Pitäisi kokeilla ihmisten kiduttamista useimminkin, jos se tuntui noin hyvältä. Näitä ajatellen päättyi Tom Lomen Valedron toisen Tylypahka vuoden ensimmäinen päivä. Ja hän nukkui ilman painajaisia.
« Viimeksi muokattu: 21.01.2015 20:39:04 kirjoittanut zougati »