Title: Juuret metsässä
Author: LillaMyy
Rating: S
Fandom: Hobitti
Pairing: Kíli/Tauriel
Beta: Saappaaton
Genre: drama, lievä romance, lievä angst
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Tauriel ja Kíli vierailevat haltian entisessä kotikylässä.
Challenges: Kerää kaikki hahmot (Tauriel), FF50 (27, näkö) ja Aakkoshaaste (J)
A/N: Tästä piti tulla Keijun synttärilahja, mutta tekstipäs päättikin toisin, koska tämä ei sitteni han kuitenkaan ollut sitä, mitä Keiju pyysi. Niinpä kirjoittelin tämän sitten ihan muuten vain valmiiksi ja väsään lahjaksi jotain muuta, joka kenties mätsää paremmin toiveisiin.
Ideasta ja otsikointiavusta suuret kiitokset (taas vaihteeksi) Saappaattomalle! <3
Juuret metsässä
“Kuinka pitkä matka sinne sinun kotikylääsi oikein on?” Kíli valitti ainakin noin kymmenettä kertaa. Tauriel huokasi ja laski kymmeneen, ennen kuin vastasi:
”Olemme ihan kohta perillä.”
Kíli ja Tauriel kävelivät parhaillaan Synkmetsän uumenissa, sillä Tauriel halusi esitellä Kílille, mistä hän oli kotoisin. Pieni kylä, jos sitä nyt saattoi edes sellaiseksi kutsua, oli noin päivämatkan päässä Thranduilin palatsista etelään, mutta Kíli ei ollut tottunut kävelemään poluttomassa metsässä kuten Tauriel, joten kääpiö valitti koko ajan.
Taurielin kotipaikka ei ollut koskaan ollut kovinkaan suuri, ja örkkien hyökättyä sinne monia vuosia sitten se oli jäänyt täysin metsän armoille. Sillä oli kuitenkin erityinen paikka Taurielin sydämessä, joten hän halusi esitellä sen sydämensä valitulle. Aivan kuten Kíli oli jo luvannut esitellä hänelle Sinivuoria, kunhan hän palaisi Fílin kanssa hakemaan muita kääpiöitä Ereboriin.
”Kuinka pitkä matka sinne vielä oikein on? Jalkani kuluvat kohta puhki!” Kíli valitti taas kerran. Tauriel ei vaivautunut edes vastaamaan sillä kertaa, ja nosti kääpiön reppuselkäänsä.
”Sulje suusi, senkin pikkulapsi!” hän totesi ja nopeutti matkaansa Kílin kietoessa kätensä hänen olkiensa ympärille. Näin he pääsisivät perille paljon nopeammin, eikä haltian tarvitsisi kuunnella kääpiön marisemista.
Muutamaa tuntia myöhemmin metsän pohjalla alkoikin näkyä pieniä majojen jämiä, joten Tauriel laski Kílin maahan selästään. Hän muisti yhä edelleen sen metelin ja hajun, mikä lähti, kun haltiamajoja poltettiin, ennen kuin kaikki olivat päässeet edes ulos asumuksistaan. Hän muisti, miten liekit nuolivat puisten majojen reunoja, ja miten haltiat yrittivät paeta kuka minnekin. Örkkien hyökkäys ei ollut kestänyt kauaa, mutta vain muutamat olivat selvinneet siitä hengissä, ja Tauriel oli yksi heistä.
Haltia kyykistyi koskettamaan erään majan pystyyn jäänyttä seinän palasta, kun hän tunsi jonkun koskettavan olkaansa. Tauriel kääntyi vilkaisemaan siihen suuntaan ja huomasi katsovansa suoraan Kílin ruskeisiin silmiin.
”Olen pahoillani”, Kíli sanoi puristaessaan Taurielin olkapäätä. Haltia hymyili kiitokseksi ja kääntyi sitten taas katsomaan, mitä hänen kotikylästään oli jäljellä. Palaneita majojen seiniä siellä ja kärventyneitä luunkappaleita tuolla. Metsä oli jo ajat sitten ottanut paikan taas omakseen, ja metsän eläimet kaivoivat haudat aina kerta toisensa jälkeen auki.
Kovin kauaa eivät Kíli ja Tauriel viipyneet paikalla, sillä näyn surullisuus laski jopa yleensä niin iloisen kääpiön mielialaa. He lähtivät kävelemään takaisin molemmat syvällä omissa ajatuksissaan, kunnes Kíli viimein käveli Taurielin rinnalle ja tarttui tämän kädestä. Haltia vilkaisi melkein puolet itseään pienempää kääpiötä, muttei sanonut mitään, puristi vain tämän kättä tiukemmin ja jatkoi kävelyään hitaammin, jotta Kíli lyhyempine jalkoineen pysyisi hänen tahdissaan.
