Nimi: Hiljaisuuden ääni
Kirjoittaja: mie
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Ron/Harry
Tyylilaji: angst
Summary: Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin kauhean turhalta, kaikki mitä hän on saavuttanut ja kaikki mitä hän on halunnut. Ne ovat eri asioita.
A/N: Osallistuu FF100:n sanalla 082.Jos. ja Aina eka kerta -haasteeseen kohdalla Ensimmäinen tunteiden tunnustus. Toivoisin kovasti palautetta.
Jouluaterialla Ron tulee ulos kaapista. On kolmas joulu kun Harry ja Ginny viettävät juhlaa pariskuntana, ja kaikki Weasleyt ovat kokoontuneet Kotikoloon yksin tai yhdessä puolisoidensa kanssa. Ron tekee ilmoituksen tyynenä ja keskeyttää sillä pöydän ääressä vallinneen kotoisan hiljaisuuden. Harryn haarukka putoaa hänen otteestaan ja kolahtaa vasten lautasta. George sanoo "Minä tiesin sen", melkein hilpeänä, eikä kukaan käske häntä sulkemaan suutaan. Harry näkee, että Arthur on hämmentynyt eikä tiedä, mitä sanoa. Mollyn silmät ovat kyyneltyneet, ja Fleur tuijottaa Ronia suu melkein auki. Harry ei tunne kättä, joka puristaa hänen polveaan. Se käsi kuuluu Ginnylle. Molly nousee tunnepurkauksen vallassa ja kävelee halaamaan poikaansa. Yhtäkkiä keittiö onkin täynnä puheensorinaa. Percy hymyilee varoen veljelleen. Ron näyttää helpottuneelta, mutta kun hän katsoo sivusilmällä Harryyn, hänen ilmeensä venähtää. Vaikka keittiö alkaa täyttyä puheensorinasta, Harry kuulee vain hiljaisuuden kohinan korvissaan. Hänestä tuntuu, kuin häntä olisi petetty. Tai niin kuin hän olisi pettänyt itse itseään. Ginny irrottaa otteensa hänen polvestaan ja jatkaa syömistä. Harry ei katso keneenkään. Ei varsinkaan Roniin.
Harry luikahtaa pihalle kun ajattelee ettei kukaan huomaa. Lumi peittää maan paksulti eikä Harry edes huomaa seisovansa ilman kenkiä sukkasillaan lumessa. Ei ole yllätys, että Ron löytää hänet sieltä, kävelee luokse ja asettaa käden olkapäälle. Harry ei ole huutanut vielä. Hän olisi halunnut.
Harry kääntyy ystäväänsä päin. Ron näyttää avuttomalta. Näkee, että hän haluaisi tietää, miksi Harry käyttäytyy näin.
"Milloin sinä tiesit?" Harry kysyi. "Milloin tiesit, että olet…"
"En muista, milloin en olisi tiennyt", Ron vastaa. Hän katsoo Harrya silmiin ja Harry toivoo, että voisi olla yhtä rehellinen itselleen kuin Ron on nyt hänelle.
"Hermione?"
Ron kohauttaa olkapäitään, aivan kuin hänen ja tytön välisen monimutkaisen jutun, joka kesti ikuisuuksia, voisi vain ohittaa olankohautuksella. Toisaalta, jos Ronin paljastus on totta, ehkä sen voikin.
Harryn rintaa kuristaa ja hän haluaa epätoivoisesti kysyä jotakin, mutta tietää, että kysymyksen ääneen lausuminen muuttaisi kaiken, olisi vastaus mikä tahansa. Ron näyttää tietävän, että Harrylla on sanottavaa, ja hän odottaa. Lumihiutaleet alkavat pikkuhiljaa kasautua Harryn talvitakin olkapäille. Hänen sukkansa ovat märät.
"Olinko se minä? Koskaan?" Harry lopulta kysyy. Hän tuskin saa sanat esiin, ja kuiskaus on painavampana heidän välillään kuin mikään huuto on koskaan ollut. Tämä on typerää. Nyt on liian myöhäistä olla rohkea, mutta silti Harry katsoo Ronia suoraan silmiin.
"Älä", Ron sanoo ja katsoo pois. Sanasta tihkuvat loukatut tunteet, ja Harry tietää miltä se tuntuu. Kuin lyötäisiin suoraan mahaan, voimalla.
"Minun täytyy tietää", Harry sanoo ja pusertaa sormensa nyrkkiin. Ron ei vieläkään katso häneen. Harry äännähtää kuin olisi tukehtumassa, tämä on melkein liikaa. Silloin Ron katsoo häntä, ja Harry luulee tietävänsä jo vastauksen.
"Se on aina ollut sinä", Ron sanoo. Sen sanottuaan hän kääntää selkänsä, kävelee kohti kotiaan ja jättää Harryn seisomaan pihalle märissä sukissaan. Harry ei saa henkeä, hän haukkoo happea eikä näe ympäristöään kunnolla. Kaikki tuntuu yhtäkkiä niin kauhean turhalta, kaikki mitä hän on saavuttanut ja kaikki mitä hän on halunnut. Ne ovat eri asioita. Se mitä hän on saavuttanut on naurettavan lähellä sitä, mitä hän on halunnut, mutta kuitenkin siinä on ollut liian paksu seinämä välissä. Hänen tunteensa Roniin ovat aina olleet vielä omassa lokerossaan hänen ajatuksissaan. Hän on työntänyt tunteet jonnekin kauas ja tavoitellut sitä, mikä on ollut mahdollista, tehnyt niin kuin on oikein. Tai ainakin hän on luullut, että niin on oikein.
Harry tekee taas niin kuin ennenkin, hän haluaa huutaa mutta jättää huudon sisälleen missä se kaikuu koko ruumiissa ja puuduttaa olon turraksi. Harry tunkee kätensä takintaskuun ja löytää sieltä etsimänsä. Sormuksen, joka on juuri sopiva naisen sormeen ja jonka piti olla Ginnyn joululahja, lahja, joka olisi sisältänyt suuren kysymyksen. Se olisi ollut oikein.
Harry tiputtaa sormuksen lumeen ja lähtee takaisin sisälle.
