Ficin nimi: Paradoksi
Kirjoittaja: Ayu
Beta: Secu
Fandom: Korppi (the Raven)
Ikäraja: S
Paritus(?): Poe/Fields
Genre: Angstinen draama
Summary: Sokerin piti hänen käsityksensä mukaan tehdä asioista makeampia eikä korostaa niiden karvautta.
A/N: Oih, tämä leffa on niin kiehtova. <3 Katsoin tämän uudelleen hiljattain ja yön pimeinä tunteina iski sitten inspiraatio. Lyriikoita lainasin Sonata Arctican biisistä Till Death's done us apart.
***
He is nailed down on the wheel of torment
Spin him again, celebrate ends advent
Taivaalle kipuavan auringon kolea valonpilke muistuttaa häntä yön vaihtumisesta aamunkajoksi, suorastaan iskee näyn päin verkkokalvoja hienovaraisen kirkastumisen sijaan. Hän ei ole edes huomannut tuntien kulumista, eikä osaa olla siitä pientä ihmetystä enempää pahoillaan.
Päinvastoin, Edgar korjaa itseään välittömästi ja tuo esiin soimaavat sanansa käheän rykäisyn muodossa, joka ei ole tarpeeksi kuuluva kiinnittämään edes lemmikkipesukarhun huomiota. Hän on pahoillaan tuntien kulumisesta jokaisen hetkenkin ollessa liian myöhään siinä kierossa pelissä, johon hänet on sotkettu.
Häneltä kestää hetken tiedostaa ympäristönsä vierashuoneen sijaan työhuoneeksi, eikä hän ole aiemmin havainnut Fieldsin kirjoituspöydän tuolia niin kovaksi, suorastaan epämiellyttäväksi. Hiljalleen heräävät havainnot saavat hänet miettimään, onko yö todella lipunut hiekan lailla sormien läpi ilman hetkeäkään unta.
Edgar tuijottaa tyhjyyteen katse lasittuneena ja silmät väsymyksen punaa hersyen. Vitriinin lasiovesta hän erottaa himmeän heijastuksensa, eivätkä kasvojen kalmanvalkeus ja silmien alla loistavat irvokkaat varjot imartelisi viikatemiestäkään. Haukotus natisuttaa leukanikamia, mutta nukkumaan se ei häntä kehota saarnaavasta sävystään huolimatta. Uupumus on kääntymässä levottomuudesta turraksi sumuksi, jossa on loppujen lopuksi hankala päättää, onko hereillä vai ei. Oikeammin sanoen sillä pikkuseikalla on varsin vähän merkitystä, sillä painajaiset ovat kurottaneet rupiset raajansa hänen unistaan kuluvaankin hetkeen.
Beautifully rusting pain of sadness
Following her bread crumb trail to his madness
Moni asia säpsäyttää hänet samanaikaisesti: kun Carl ryömii pöydältä hänen syliinsä, kun muistikirja putoaa samalla lattialle, kun työhuoneen ovi avautuu ja hänen yksinolonsa linnan seinät sortuvat kuin sokeripala, jonka hänen verestävä katseensa on havainnoivinaan tarjotusta kahvikupista. Fields ei näytä yllättyneeltä löytäessään hänet työhuoneesta vierashuoneen sijaan. Hänellä taas kestää muutama sekunti liikaa miettiä miehen kasvoille oikea henkilöllisyys.
”Saitko nukuttua?” tämä kysyy näyttäen siltä, että on arvannut vastauksen jo puoliksi.
”En”, Edgar vastaa kuulostaen jopa omituisen hilpeältä. Ehkä hän onnistuisi tappamaan itsensä uupumukseen, ennen kuin meneillään oleva tapaus saataisiin tavalla tai toisella ratkaistuksi. Sellaista on ihan tervejärkistä kammoksua. ”Minuuttia sinne tai tänne ei lasketa.”
Fields vastaa hänen katseeseensa tavanomaisella huolen ja tyytymättömyyden sekaisella naamiollaan. Toisenlaista katsetta hän ei ole edes nähnyt. Heidän tuttavuutensa ei ole kestänyt montaa päivää, mutta siinä ajassa Edgar olisi jo kuvitellut kykenevänsä poimimaan muunlaisiakin ilmeitä kuin sen saman, joka tuntuu piinaavan kaikkia kaupungin poliiseja. Ehkä kyseessä onkin ammattitauti. Jokaisella ammatinharjoittajalla on omansa, niin ilotalon kuppaisimmalla portolla kuin oopperan arvostetuimmalla sopraanolla. Hänen kohdallaan taas on ruodittu läpi jokainen elukka kapisesta rotasta höynähtäneeseen pöllöön.
”Poe?”
Edgar tajuaa Fieldsin odottavan vastausta johonkin.
”En silmäystäkään”, hän mutisee uudelleen, vaikka samassa ymmärtääkin kysymyksen koskeneen jotain ihan muuta. Fields ojentaa kuppia edelleen ja pientä tuhahdusta lukuun ottamatta näyttää edelleen niin kärsivälliseltä kuin vain osaa.
”Se jäähtyy.”
Edgar ottaa kupin molemmin käsin luottamatta liiaksi yhden vakauteen. Hänen kätensä koskettaa Fieldsin omaa, kun hän tarttuu haparoiden kupista ja nostaa sen vapisevin ottein huuliaan kohti. Ehkä jos hän sulkisi silmänsä, hän kykenisi hetken kuvittelemaan, että se olisikin Emily, joka toisi hänelle kupillisen kuumaa, ja että se maistuisi oikeasti paremmalta kuin se kitkerä litku, jota hän nyt ryystää ääntään kohti. Sokerin piti hänen käsityksensä mukaan tehdä asioista makeampia eikä korostaa niiden karvautta.
The darkest acres of human hearts are
Lit by the cinders of lost perfection
Se on omanlaisensa paradoksi, Edgar käsittää. Sama pätee rakkauden ja elämän keskinäiseen symbioosiin: se, mitä sanotaan kauneimmaksi asiaksi maailmassa, ei täyttäisikään tarkoitustaan, vaan korostaisi tavanomaisen maankamaran tallaamisen varjopuolia niin rumasti, ettei sitä voisi edes katsoa yökkäämättä.
Hän sen tietää. Hänen rakkautensa tuottaa kohteilleen tuskaa ja kuolemaa, epäinhimillistä kärsimystä. Hänet on kirottu. Jos Jumala on olemassa, hän on sen henkilökohtainen narri. Hänen osansa siinä näytelmässä on katsoa tähtisilmien hiipumista, ruusuhuulten sinisiksi kuivumista ja sirojen sormien kouristumista kylmiksi häkin kaltereiksi.
”Patriot jaetaan näillä hetkillä”, Fields sanoo vallitsevaan hiljaisuuteen kupistaan siemaisten, ja Edgar kohottaa väsyneen katseensa mieheen seurassaan saamatta tarpeekseen paradokseja hellivistä mietteistään. Katsoessaan hän ei näe kullanvaaleita kiharoita, safiirisilmiä eikä vienoon hymyyn kaartuvaa kirsikkasuuta. Hän näkee niiden kaikki vastakohdat ja kiinnittää niihin huomiota kuin ne olisivat suoraan puhutelleet häntä, käskeneet ajatella jotain, mikä jää silti yhä mysteeriksi.
Kun Fields puhuu, hän ei kuule satakieliä aamuruskossa. Hänen korvansa kohtaavat sävyn, joka huokuu virkamiehen asiallisuutta ilman vihjausta taiteellisuudesta, joka ehkä miehen tapauksessa olisi yhdistynyt jonninjoutavuuksiin. Edgar ei totta vie arvosta yksitoikkoisia ihmisiä, mutta liian nopea johtopäätösten tekeminen olisi luoti omaan polveen. Kultivoituneesta valtion palkkalaisesta saattaa olla enempään kuin voisi kuvitella.
Fieldsin ruskeaa ja vihreää loistavat silmät palaavat tylsistyneenä kahvikupin reunaan, ja hänen omansa taas ovat jumissa rikosetsivän leuan ja kaulan välimaastossa. Hän yllättää itsensä ajattelemasta jumalattomia, mutta siinä hulluudessa se tuntuu järkeenkäyvältä, mikä taas saa hänet ohimennen pohtimaan, olisiko hänelle oikea paikka sittenkin pöpilässä. Maailmassa mikään ei ole niin hävettävän yksinkertaista kuin se, että oikean ja väärän välillä on eroa tuskin lainkaan kaikista sitkeistä väitöksistä huolimatta.
Once in a lifetime love, affection
Withering tree, the most violent passion
