Nimi: Tuhkanvaaleat tai hopeiset
Kirjoittaja: Sakura
Paritus: Pansy/Astoria
Ikäraja: S
Genre: draama, ihmissuhdesynkistely, romantiikkakin kai
Vastuuvapaus: Hahmot ja maailma Rowlingin luomuksia, minä vain sanailen.
Yhteenveto: Sininen pukee häntä.
Hän puree alahuultani.
A/N: Johan mä nyt innostuin! Tällainen nopeahko illan viimeisten tuntien fiilistely, kun pitäisi lukea tenttiin mutta tekikin mieli kirjoittaa vielä ja lampun valo oli inspiroivaa. En ole ikinä oikein saanut Pansysta otetta tai edes ajatellut koko hahmoa pahemmin, mutta halusin kokeilla ja aikalailla hatusta tuo Astoriakin tuli. Taitaapi olla ensimmäinen femmeni.
Tuhkanvaaleat tai hopeiset
Toivoisin että tässä pehmeässä lampunvalossa joku olisi kanssani. Sohvannurkassa viltti ja liedellä vesi kiehumassa. Joisimme kuumaa ja huuliamme polttaisi, sulkisimme verhot jottei kukaan näkisi sisään ja ottaisimme vaatteet pois.
Minä suljen verhot sillä täällä sisällä ei ole mitään.
Kuudes kupillinen vihreää teetä mutta ei se paranna, se maistuu kalalta ja kuolemalta. Huoneiden hiljaisuus ja liikkumaton ilma pakottavat polviniveliä ja sydäntä, vaikka luulenkin ettei se lyö. Jotain pyrkii rintalastan alta esiin silti. Tahtoisin kävellä ulkona lämpimässä pimeässä illassa. Hiekka rahisisi jalkojeni alla ja hän kulkisi vierelläni, tuulisi mereltä päin.
Käännän kuvan hopeisissa kehyksissä seinään päin, se on liian valoisa ja kaunis ja poissaoleva.
Vaikka muistan sen ulkoa kuitenkin. Tuhkanvaalea siro polkkatukka, harmaa ja vaaleanruskea ja joskus hopeinen. Hänen kauniit kapeat kasvonsa ja ne etäiset silmät. Hennot pisamat nenällä, niitä ei näe ellei katso aivan läheltä. Kalpea iho kuin hän olisi kulkenut aurinkovarjon alla ikänsä, mutta ei, sillä aurinko rakastaa häntä. Hitaasti syttyvä hymy. Hengitys joka kutittaa ihollani. Ei enää etäinen katse.
Minulla on nykyään käytännöllinen poninhäntä ja lukiessa silmälasit. Pidän punaisesta ja hän sanoo että se pukee minua. Nykii neulepaitani helmaa ja pyyhkäisee hiuksensa korvan taakse sillä tietyllä liikkeellä.
En tiedä onko elämä sitä mitä odotin, luultavasti ei. Tiedän vain että vuosi vuodelta olen vähemmän varma ja viisas. Palkkaan kyllä surkkeja puutarhureiksi ja taion taloni kiiltäväksi kun pidän juhlat. Juhlat täytyy pitää, koristella puutarha lyhdyillä ja tulikärpäsillä. Ottaa kristalliset perintölasit esiin. Täytyy näyttää olevansa elossa. Aivan kuin muiden katseet piirtäisivät minut esiin tyhjyydestä.
He kyllä katsovat, mutta eivät näe.
Draco tulee aina maailmanomistajan elkein, hänelle olen kiivas ja kopea ja hän luulee että se on leikkiä, sitä samaa mitä Tylypahkassa. Kilpailemme ylimielisyydestä ja siitä kumpi saa tilattua parhaat viinit, siitä kumpi luovuttaa ensin. Se on välttämätöntä, sillä oikeassa minussa ei ole mitään mitä haluaisin heidän näkevän. Ja välillä minäkin erehdyn luulemaan että se on vain leikkiä, ja hymyilen hillitysti Dracon kauniille vaimolle, suloiselle pojalle.
Suloiselle pojalla jota inhoan, voisin kuristaa sen ilomielin. Roikkuu äitinsä lahkeessa ja mankuu, ja Draco humaltuu ja puhuu toisille vieraille kuin olisin hänen toinen vaimonsa tai ainakin salainen rakastaja.
Jospa tietäisitte.
Elämä voisi olla vieläkin edessä. Mutta minä ajattelin ottaa kissan ja riidellä taas vähän naapureiden kanssa. Vierailla vanhempieni luona ja olla surullinen siitä kuinka ylpeitä he edelleen ovat. Onhan minulla työ ja talo ja olen pelannut korttini hyvin vaikka hävisimme, ja loppujen lopuksi olin vain pelkuri, enkä enää edes tiedä oliko se oikein mihin silloin uskoin. Hän sanoo ettei ollut. Hän haluaa kasvattaa hyvän pojan.
Minä olen pelkuri vieläkin ja kätken sen töykeään ilmeeseen, nopeisiin askeliin.
Hymyilen Dracon kauniille vaimolle. Kylmä käteni hänen paitansa alla.
Kuinka säälittävän onnelliseksi voinkaan tulla kun hän sanoo nimeni. Sillä tietyllä äänensävyllä.
Sininen pukee häntä.
Hän puree alahuultani.
Hän näkee minut. Haluan sitä.
Elämä voisi olla edessä. Täällä minä istun sohvannurkassa ja odotan, vesi on kiehunut jo kymmenen minuuttia. Suljen verhot, en siksi ettei kukaan näkisi sisään, vaan siksi etten näkisi ulos toisten onneen ja pimeässä punertavien puunrunkojen väliin, jonne voisin kuvitella sen pitkän ja hoikan hahmon jolla on tuhkanvaaleat hiukset, tai hopeiset.
