Nimi: Elämä se ei aina ole silkkiä vaan
Kirjoittaja: Alyuza
Rating: K-11
//:Upsila laski ikärajanGenre: Romance, drama.. mitä nyt tulee tekstin myötä mieleen
Pairing: Oma hahmo/?
Summary: Sofie Baker ja Harry Potter joutuvat ajankääntäjän kanssa sattuneen pienen onnettumuuden takia vuoteen 1976.
A/N: Tämä on toinen kirjoittamani fici ja se saattaa näkyä lopputuloksessa. -.-' Kirjoitus virheitä saattaa löytyä ja varmastikin löytyykin.. Muttah.. Toivoisin paljon rakentavaa palautetta, oli teksti millaista oli, jotta voisin kehittyä kirjoittajana ja kirjoittaa uusia parempia tekstejä. ^^
Nyt sitten: Prologi. Nauttikaa! [size=59]tai älkää, ihan miten tahdotte[/size]. n____n
Prologi
20.9.1997Syksyinen viima houkutteli puiden kirjavia lehtiä mukaansa. Kavalasti se
sai riistettyä puilta niiden viimeisemmätkin elonmerkit ja pakotti ne
hyytävään tanssiinsa. Lehdet lentelivät ympäriinsä. Välillä ne
muodostivat pieniä pyörremyrskyjä, napaten samalla jo maahan
iskeytyneitä tovereitaan takaisin tuulen riepotteluun.
Vellova järvi oli täynnä vaahtopäitä, jotka kuohuivat kohti rantaa ja
hajosivat lopulta iskeytyessään kivikkoon tai mudaksi velloutuneeseen
rantatörmään. Kielletty metsän latvusto näytti lainehtivan kuin
viljapelto ja välillä tuulen puhaltaessa napakammin, oli vanhojen puiden
hauraimmat oksat koetuksella.
Ainoastaan yksi silmäpari oli todistamassa tätä syksyn melko
rajumuotoista tanssia. Nuo silmät hohtivat keltaisina liekkeinä
hämärässä illassa, tai oikeastaan ilta oli jo hiljalleen vaihtumassa yöksi. Maahan tipahtaneiden ruskan värjäämien lehtien seasta kohosi valtaisa linna, jonka ikkunoista kajastavat valot sammuivat vähitellen.
Vain harvat niistä jäivät koko yöksi palamaan.
Lamppusilmä käänsi päätään kohti linnan tiluksia ja se nousi venytellen
ylös tuulen nostattaessa taas maasta uutta lehtipyörrettä.
Se ei ollut kertonut todellista henkilöllisyyttään kenellekkään ja
uskoi ja toivoi, ettei kukaan ollut sitä saanut selville.
Nimittäin todellisuudessa, tyrskyävän järven rannan tuntumassa, syksyn elämöintiä seurasi Sofie Baker. Kunnianhimoinen, ylpeä ja hieman kieroutunut Luihuinen. Niin Sofie itseään kuvasi, ainakin sinä yönä.
Sofien tassut painoivat pehmeään rantahietikkoon helminauhaa muistuttavan jälkijonon, kun hän verkkaisesti asteli kohti linnaa.
Tyttö ei varsinaisesti ollut animaagi, tai ainakaan hän ei ollut opiskellut sellaiseksi. Hänellä oli ollut pienestä pitäen lahja muuttua ketuksi. Tosin kettu ei ollut tavallinen. Se oli väriltään synkeän musta ja vasenta etutassua koristi valkoisista karvoista koostuva sukka. Eläimessä oli muutakin erikoista, nimittäin sen pyöreän mallisista tassuista pilkisti esiin kynnet, jotka löytyivät myös tavalliselta kotikissalta.
Sofien eläinmuoto äänteli kuin kissat ja sen liikehdintä oli yhtä ketterää ja sulavaa kuin niillä. Hän oli kissa ketun karvoissa.
Luihuinen virnisti ilkikurisesti mielessään ja taiteili itsensä ylös portaita linnan ulko-ovelle tuulen yhä hyväillessä tuuheaa turkkia. Hän oli jättänyt oven raolleen ulos tullessaan, sillä tytöllä ei ollut aikomustakaan jäädä lukkojen taakse hyytävään syysmyrskyyn.
Sofie luikahti ovenraosta sisään ja jolkotti ketunkorvat väpättäen suuren eteishallin poikki kohti tyrmiin johtavaa portaikkoa. Hän nuuski tuttua ilmaa ja haukotteli makeasti kulmahampaat vilkkuen. Onnistuneen iltalenkin jälkeen oli aina mukava painua lämpimän peiton alle nukkumaan.
Petiinsä hän ei kuitenkaan tulisi vielä pääsemään, sillä jostain luikerteli hetki hetkeltä vahvistuva ihmisen haju ketun väriseviin sieraimiin. Tytön jokainen lihas jännittyi.
Sofie vainusi kuinka ihminen lähestyi. Hän erotti vaimean kahahduksen ja sen jälkeen hiljaisia askelia, jotka saivat tytön liimautumaan lähimmän seinän viereen ja toivomaan, että kivipatsaan varjo peittäisi hänet. Askelten äänet voimistuivat. Kengän kannat kolahtivat kaikuvina kivilattiaan kerta toisensa jälkeen. Mutta mitään ei näkynyt. Sofie käänteli päätään tarkkaavaisena ja silmät hakivat äänten aiheuttajaa.
Soihdun liekki, joka paloi kivipatsaan yläpuolella, räsähti lähes huomaamattomasti. Se sai kuitenkin ketun korvan taittumaan äänen suuntaan ja aiheutti Sofiessa pientä hermostumista. Hän ei halunnut näyttäytyä, joten patsaan juurella piileskely oli paras vaihtoehto tässä tilanteessa.
Aulasta ylempiin kerroksiin johtava portaikko kiinnitti nyt Sofien huomion. Porras narahti.
Ihmisen haju oli nyt hyvin voimakas, mikä sai tytön kumartumaan, jos mahdollista, vieläkin pienemmäksi kiviseinää vasten.
Tulija asteli portaat varovaisesti alas. Tämä siirtyi pois portaikon juurelta ja lähestyi paikkaa missä Sofie piileksi.
Hetken oli hiljaista, kunnes hän kuuli kankaan kahahtavan toista kangasta vasten. Sofien eteen ilmestyi tyhjästä poika, joka piteli kädessään läpikuultavaa viittaa muistuttavaa kangasta.
”Potter,” kajahti ärtynyt voihkaisu Sofien mielessä. Hänen miellyttävästi alkanut yönsä oli lopullisesti pilalla.
Tyttö tutkaili Rohkelikkoa nyt tarkemmin ja antoi katseensa liukua leuan kaarteesta alaspäin, kohti kangasta pitelevää kättä. Näkymättömyys viitta. Teki käyttäjänsä näkymättömäksi, muttei peittänyt ääniä, eikä estänyt sen alla kulkevaa tuntumasta. Kätevä kerrassaan ja siitä olisi varmasti hyötyä yhdelle jos toisellekin.
Potter viikkasi viitan kainaloonsa vilkuillen samalla ympärilleen. Kun mitään epäilyttävää ei näkynyt, poika työnsi kätensä taskuunsa.
Tämä veti sieltä moneen kertaan taitellun pergamentin palasen, jonka ympärille oli kiedottu kultaketjuinen koru. Ketjusta roikkui jokin tiimalasia muistuttava.
”Olen nähnyt tuollaisen jossain kirjassa,” Sofie ajatteli varoen päästämästä ääntäkään.
”Mutta mihin sitä oikein käytettiin?”Laiha ketju lähti luikertelemaan pergamentin ympäriltä ja koru valahti Potterin sormien välistä. Kuului hentoinen helähdys, kun tiimalasi kosketti lattiaa. Pieniä sirpaleita levisi kilahdellen ympäriinsä ja hieno vaalea hiekka valui vapauteen.
”Voi helvetti,” karkasi pojan suusta ja tämä oli juuri kumartumassa kohti lattiaa, kun kirkas sininen valo välähti.
Sofie tiirasi hämmentyneenä ympärilleen. Mitä ihmettä äsken oli tapahtunut? Potteria ei näkynyt enää missään. Tyttö oli jo hetken arvellut Rohkelikon piiloutuneen taas viittansa alle, mutta ihmisen hajukin oli tyystin kadonnut ilmasta.
Sofia hiipi vatsakarvat maata viistäen kohti paikkaa missä poika oli hetki sitten seisonut. Hän asteli varoen sirpaleiden ylitse ja pysähtyi nuuskimaan puoliksi hiekan peitossa olevaa ketjua, jossa tiimalasin kehikko oli yhä kiinni. Tyttö tökkäsi ketjua kuonollaan saaden aikaan pientä rapinaa, hiekan hankautuessa lattian ja ketjun välissä.
Sofie näki saman sinisen valon välähtävän ja hänen näkökenttänsä täyttyi sinisistä kipinöistä.
Eteishalli kaikui tyhjyyttään pienten sirpaleiden kimaltaessa petollisen viattomina soihdun valossa, paikassa josta kukaan ei niitä tulisi löytämään.
**
Jos selvisit tänne asti niin nyt toivoisin sitten palutetta! ^^ Risut ja ruusut tänne vain! [size=59]Vaahtokarkitkin voisi olla hyviä
[/size]
Edit: tuo teksti tuli jotenkin oudosti.. ._. muttah.. toivottavasti se ei häiritse.