Nimi: Tytöt ovat julmia
Kirjoittaja: R.H.E
Fandom: Twilight
Tyylilaji: One-shot, fluff, femme
Ikäraja: S
Paritus: Alice/Bella
Yhteenveto: Tytön päässä kaikui vain yksi sana, yksi nimi.
Vastuuvapaus: En omista paikkoja enkä hahmoja, mutta juonen kylläkin.
Varoitukset: Söpistä ehkäpä.
A/N: Saa kommentoida, eka femmeni (:
Tytöt ovat julmia
Alice rummutti sormellaan valkoisten farkkujensa ulkosaumaa. Tytön mustat, lyhyet hiukset oli asetettu pinneillä pois otsan edestä, hänen huomattuaan kuinka sade muokkasi ne ihonmyötäisiksi tavalla josta hän ei todella pitänyt. Alice pudisti päätään terävästi saadakseen hiuksensa pysymään muodossaan hetken kauemmin. Turhamaisuus ei kuulunut Alicen tapoihin, mutta toisaalta odotusaika oli pitkä. Jännitys ärsytti vampyyriä enemmän kuin moni muu asia maailmassa.
Tuttuun tapaan Forksin yllä kaartuvaa taivasta peittivät harmaat pilvet. Sade ei ollut lakannut viikkoon, vaan kastellut jok’ikisen kuivaksi kuvitellun paikan koko Olympian niemimaalla; rannat näyttivät sohjolta ja merivesikin oli tummaa, ei sitä tuttua turkoosinsinistä mitä oli totuttu näkemään. Kuitenkin, ehkä vähiten koko osavaltiossa kurjien kelien olisi pitänyt haitata Alicea ja hänen perhettään. Mutta ei Alice siksi ollutkaan närkästynyt, ei häntä haitannut odottaa kaatosateessa yllään vain farkut ja toppimallinen yläosa, vaan koska hänen odottamansa henkilö ei varmasti selviäisi parkkipaikalle kastumatta.
Alice sipaisi hiustupsun korvansa taakse. Hän oli vähän aikaa sitten noussut ylös hopeisen Volvon etupenkiltä ja odotti nyt kädet puuskassa, että koulun rääkyvä-ääninen kello soisi ja vapauttaisi oppilaat viimeisiltä tunneiltaan. Alice silmäili suurinta koulurakennusta. Sitä ei ollut kunnostettu vähään aikaan, mikä näkyi täysin selvästi tylsän epämuodikkaasta ulkomuodosta. Esme olisi varmasti saanut paljon kauniimpaa jälkeä aikaan, Alice pohti. Hän ei kylläkään ollut varma, olisiko niinkin laaduttoman paikan kuin koulun kunnostaminen tarpeellista, joten suosiolla tyttö jätti aiheen vaille loppukäsittelyä.
Ajatustyö oli tapahtunut vain sekunnissa, eikä se todella parantanut Alicen oloa. Välillä hänen olisi tehnyt mieli kirota koko vampyyrinluontonsa alimpaan helvettiin. Juuri nyt oli sellainen hetki. Kärsivällisyys ei kuulunut hänen vahvimpiin ominaisuuksiinsa, ja itselle jos kullekin tuntui erityisen ihmisen pitkä odottelu vaikuttavan hankalalta. Puhumattakaan aivoista, jotka käsittelivät asioita tuhansia, ellei jopa miljoonia, kertoja paremmin kuin normaalisti. Alice tuhahti ääneen.
Aikansa kuluksi Alice etsi sirosta olkalaukustaan äidinkielen ainetekstinsä. Se oli kirjoitettu epäilemättä täysin virheettömäksi, mutta kaipaisi muilta osin vielä hiomista. Aiheena oli tietysti heidän opettajansa kestosuosikki Romeo ja Julia, josta jokainen oli saanut tulkittavakseen pienen pätkän. Alicea ei lukeminen liiemmin kiinnostanut – se oli Edwardin ja Carlislen alaa.
Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen ilmassa kajahti säröääninen ilmoitus koulun loppumisesta. Alice kohensi ryhtiään välittömästi ja alkoi tähyillä koulun ovelle. Hän ei viitsinyt mennä vastaan, se olisi vaikuttanut liian tungettelevalta. Ja toisaalta, jos joku koulun opettajista olisi nähnyt hänet pinnaamassa… Se olisi tehnyt hallaa tytön enkelinimagolle.
Alice antoi huulilleen kohota valoisan hymyn. Vampyyrin sisällä ailahti lämmin tunne, kun hän katseli hieman kömpelöin liikkein lähenevää tyttöä monen kymmenen metrin päässä. Alice näki tarkasti tytön jokaisen eleen ja piirteen; pehmeänruskeat silmät, kapeat huulet, kermanvärisen ihon, hitaat liikkeet – kaikki ne herättivät Alicessa vaikeasti käsiteltäviä tunteita, sellaisia joista hän ei ennen ollut uneksinutkaan. Tytön päässä kaikui vain yksi sana, yksi nimi.
Bella.
Alicen katse seurasi ihmistytön askellusta, kunnes tämä seisoi aivan hänen edessään. Bella oli häntä päätä pidempi, lyhyydestään huolimatta, joten Alice joutui nostamaan katsettaan korkeammalle nähdäkseen suoraan ruskeisiin silmiin, joiden syvyys kiehtoi Alicea valtavasti.
Bellakin tutkaili Alicea – hieman epävarmana, mutta kuitenkin innoissaan. Koulupäivä oli takana, ja Alice oli tullut vastaan, kuten oli luvannutkin. Bellan sydän tykytti rinnassa kuin etsien ulos pääsyä, eikä tyttö voinut estää itseään punastumasta. Hän tunsi selvästi värin leviävän kasvoilleen ja kuumentavan niitä entisestään. Koko päivä oli kulunut levottomissa tunnelmissa Bellan yrittäessä keskittyä tunneilla ja ystävien kanssa jutellessa, mutta useammin kuin kerran hän oli huomannut ajattelevansa jotain aivan muuta. Hän oli nähnyt sielunsa silmin kasvot, joiden jokaisen piirteen tyttö oli tallentanut tarkasti mieleensä. Nyt, hänen seistessään monen tunnin ajan kuvitelleensa ihmisen – tai vampyyrin – edessä, hänet valtasi heikotus. Päässä ajatukset keskittyivät pörräämään ympäriinsä, joskin muistuttaakseen vain yhdestä asiasta.
Alice sai reagointikykynsä nopeammin takaisin ja päätti laittaa pisteen palvonnalle. ”Sinä näytät kauniilta”, hän hymyili hampaat välkkyen. Toinenkin tyttö suli hymyyn, vaikka hänen ilmeestään paistoi epäuskoisuus. Hän ei kuitenkaan halunnut väittää vastaan.
”Meillekö meidän piti mennä? Charlie ei ole kotona”, Bella kysyi vaihtaen painoaan jalalta toiselle. Sivusilmällä hän huomasi ystäviensä katselevan kauempana parkkialueella, eikä halunnut ottaa riskiä, vaikka Alicen suuteleminen tai vaikka vain kädestä pitäminen houkutti suuresti. Paljastumisen vaara oli liian suuri.
Alicen ajatukset liikkuivat samoilla urilla, mutta hän hallitsi itsensä paremmin kuin Bella – olihan hän koko vampyyrielämänsä joutunut pitämään itsensä ja varsinkin halunsa kurissa. Bellan kanssa hänen oli helppoa olla. Pelkkä ajatuskin heikon ihmistytön satuttamisesta sai hänet – kuvainnollisesti – voimaan pahoin, eikä veri enää houkutellut niin paljon kuin ennen.
Valo välähti taivaalla ja sitä seurasi pian järisyttävä jyrähdys. Alice ei edes hätkähtänyt, mutta Bella lähes pomppasi ilmaan säikähdyksestä. Hän purskahti hersyvään nauruun, eikä Alicekaan voinut olla naurahtamatta. ”Ehkä me vain menemme nyt, ennen kuin katkaiset luusi”, hän kiusasi ja pukkasi vaaleampaa tyttöä kyynärpäällään. Ilma heidän ympärillään oli muuttunut painostavan sähköiseksi, mutta edes se ei estänyt nuorten kevyttä leikinlaskua. Alice tarttui Bellaa kädestä ja veti hänet auton toiselle puolelle.
”Saathan oven itse auki?” Alice tiedusteli uteliaana. Bella tuhahti närkästynyttä esittäen, eikä voinut uskoa toisen olleen tosissaan. ”En minä niin uusavuton ole, vaikka ihminen olenkin”, hän vastasi silmiään pyöräyttäen. Alice kohautti olkiaan ja kiersi ajajan puolelle. Ovi aukesi äänettömästi ja tyttö istuutui joutumatta varomaan päätään.
Vielä ennen starttaamista Alice käänsi päätään nähdäkseen toisen tytön ilmeen. Hän sävähti mielihyvästä, kun huomasi tämänkin kääntäneen katseensa häneen. Varovasti Alice hivutti sormensa Bellan leuan alle ja silitti leuan pehmeää ihoa sirolla peukalollaan. Hän kumartui lähemmäs ja hitaasti, pitkittäen jännittynyttä hetkeä hän painoi huulensa toisen huulille. Syvällä molempien tyttöjen sydämissä kyti pieni pelon liekki, joka kertoi hetken olevan väärin, mutta vääränlainen tunne peittyi pian vahvemman tuntemuksen alle.
Suudelma oli kevyt eikä kovinkaan pitkä, mutta se antoi tytöille mielenrauhan. Molemmat hymyilivät rakastuneina, kun Alice kurvasi koulun pihalta satanen lasissa.
Kumpikaan ei ollut huomannut auton taakse suu auki seisomaan jäänyttä Mikea, joka hieroi silmiään ja heitti olkansa yli ostamansa ruusun. ”Tytöt ovat julmia”, poika huokaisi raskaasti ja lähti hartiat lysyssä astelemaan kohti omaa autoaan.
***