Milleri: Hahaha, joo tää on tosi sarjamainen kaikkine lauluineen yms. ja kai se on vähän se tarkotuskin
Hyvä et hahmot on ees suht IC, koska mulla on tän ficin kanssa ollut ihan jäätäviä vaikeuksia saada tyypit IC:ksi (en sit tiiä, mistä se johtuu) ja koko ajan kirjottaessa mietin et "voisko toi nyt oikeesti tehä noin?" ja "onks tää nyt ristiriidassa kaiken muun kanssa?", ei siis todellakaan oo ollut helppoa tää mut hyvä jos onnistuu
Kiitti paljon ja toki jatkan, mun kirjotus- ja finiaktiivisuus on vaan ollut aika pakkasen puolella, mut loma tekee ihmeitä :3
Suzette: Hei ihanaa kiitti, Glee on munkin lempi-tv-sarjoja (ja vähän enemmänkin kröhöm) ja siitä tosiaankin on musta ihan liian vähän ficcejä suomeks (oon lukenut varmaan kans kaikki jo) ja hyvä jos tykkäsit, ja jatkoa tulee :3
A/N: Joo siis aikahan on kulunut taas mukavan nopeesti ja tauko on ollut myös ihan kiitettävän pitunen niin kuin mulla nykyään aina, mut nyt oon viimein valmis tän kanssa ja hiljaa hyvä tulee, eikö?
Ja vaiks Kurt sen sanookin niin kerrotaan nyt vielä tässä et biisi mitä tässä luvussa oon käyttänyt on
Love Will Find a Way Leijonakuningas 2 -leffasta. (älkää tuomitko liiallisesta Disney-biisien käytöstä :'D)
Luku 2
Olin sopinut tapaavani Kurtin kuoroluokan edessä puolilta päivin kolmannen tuntini jälkeen, jotta voisimme mennä yhdessä syömään. Olin odottanut jo tovin, ja nojailin tylsistyneenä seinään, kun viimein näin Kurtin kävelevän nopeasti pitkin käytävää minua kohti. Yhtäkkiä jalkapallotakkiin pukeutunut poika, joka oli täsmälleen sama kuin ensimmäisellä kerralla, tönäisi hänet kaappeja päin ja huusi jotain, mistä en saanut selvää. Sitten tämä käveli pois ylimielisesti kuin omistaisi tämän koulun. Tällä kertaa Kurt ei kuitenkaan jäänyt itkemään lattialle vaan kokosi itsensä ja jatkoi matkaansa luokseni.
”Kuka toi tyyppi on?” kysyin epäuskoisesti. ”Mikä sitä oikeen vaivaa?”
”Sen nimi on Dave Karofsky, ja se on futisjoukkueessa”, Kurt vastasi. ”Ja no, se ei… tykkää musta.”
”Mut ei se oikeuta sitä tekemään sulle noin”, sanoin pieni vihan sävy äänessäni. En sietänyt tuollaisia ihmisiä.
”On siinä kyl kyse vähän enemmästäkin”, Kurt sanoi hieman epäröiden. ”Se ei hyväksy mua.”
”Miksei?”
”No kun… mä tykkään pojista”, Kurt tunnusti hiljaa.
Katsoimme toisiamme pitkään ja hiljaisuus venyi. Kurtin katse oli odottava.
”Niin mäkin”, huokaisin lopulta. ”Sen takia mä tulin tänne.”
Kurtin katse oli yhä odottava, mutta sen sävy oli muuttunut arasta hämmentyneeksi.
”Mua kohdeltiin mun vanhassa koulussa ihan samalla tavalla kuin sua täällä”, selitin. ”Siks mä tulinkin auttamaan sua sillon. Mä näen sussa itteni, mä tiiän kuin pahalta toi tuntuu. Enkä mä halua, et sä kärsit.”
”… vau”, Kurt vastasi, eikä selkeästi saanut suustaan ulos mitään rakentavampaa.
”Mä lupaan olla sun tukena”, sanoin ja ojensin käteni. ”Mennään nyt syömään.”
Kurt katsoi kättäni, ja olin huomaavinani pienen ilon pilkahduksen, jonka hän nopeasti kuitenkin piilotti epäuskon alle. ”Blaine, ihmiset ajattelee, et sä oot mun poikaystävä.”
”Sit ajattelee”, tokaisin ja otin oma-aloitteisesti Kurtin pehmeästä kädestä kiinni.
* * *
Kello oli jo varttia yli neljä, kun herra Schue viimein käveli iloisena kuoroluokkaan aloittaakseen tunnin, eikä näyttänyt mitenkään kiinnittävän huomiota myöhästymiseensä vaan käveli suoraan valkean taulun luokse. Kaikki lopettivat omat touhunsa, menivät paikoilleen ja odottivat kiinnostuneina, mitä asiaa Schuella tällä kertaa oli. Hän kirjoitti taululle sanan
päivänavaus, ja luokassa alkoi innostunut kuhina, etenkään Rachel ei näyttänyt pysyvän nahoissaan.
”Kävin äsken rehtori Figginsin luona, ja meitä pyydettiin esiintymään vuoden ekaan päivänavaukseen”, Schue kertoi. ”Niin kuin jotkut teistä saattaa muistaa, viime vuonna juttu ei mennyt ihan toivotulla tavalla, mutta nyt on uusi tilaisuus tehdä asiat paremmin.”
”Mitä oikeen tapahtui?” kysyin Kurtilta.
”No… Rachel halusi olla cool ja myydä seksiä, ja sit… tota, me yritettiin parhaamme”, Kurt kuiskasi samaan aikaan sekä hieman vaivaantuneena että huvittuneena. ”Eikä me nyt myöhemmin ajateltuna oikeesti ees oltu seksikkäitä.”
”Ja aattelin, että me voitaisiin antaa soolo meidän uusimmalle jäsenelle”, Schue sanoi ja käänsi katseensa minuun. ”Blaine?”
”Mut herra Schue, sähän lupasit jo, että mä saan kaikki soolot –”
”Ei nyt, Rachel”, Schue huokaisi ja viittoi kiihtynyttä, seisomaan noussutta tyttöä istumaan takaisin alas. Rachel mulkaisi Schueta pettyneesti ja istuutui sitten Finnin syliin. ”Meidän pitää olla tasapuolisia, ja vaikka sulla onkin mahtava ääni, sait laulaa kaikissa kisoissa viime vuonna, ja nyt ajattelin antaa tilaisuuden jollekin toiselle. Blaine on myös tosi lahjakas, eikä oo vielä päässyt esiintymään.”
”Come on, älä jaksa taas jauhaa tota samaa paskaa tasa-arvosta”, Santana kommentoi. ”Mä oon istunut täällä luokan perällä vuoden, enkä oo saanut yhtään sooloa, ja nyt sä annat ton sympaattisen kultapojun laulaa, koska se ei oo vielä päässyt sitä tekemään. Haloo, ei tietenkään oo, sehän on ollut täällä vaan viikon.”
”En mä oikeesti tarvii sitä sooloa”, sanoin, ja kaikkien katseet kääntyivät minuun. ”Tai siis tietty mä
haluaisin, mut anna se mieluummin jollekin sellaselle, joka ansaitsee sen. En mä halua, että sä suosit mua tai ylipäänsä ketään.”
”Sä et taida ihan tietää, miten tää kuoro toimii”, Santana tokaisi. ”Tasa-arvonen soolojen jako ei vaan oo mahollista. Koko viime vuosi me kaikki keinuttiin Finnin ja Rachelin taustalla, ja nyt tästä on ilmesesti tulossa sun show.”
”Mä voin laulaa Blainen kanssa”, Kurt sanoi ja nousi seisomaan. ”Jos se yhtään lieventää tätä epätasa-arvoa.”
”
Wanky”, Santana kuiskasi Brittanylle, joka tirskahti. Herra Schue mulkaisi tyttöjä vihaisesti.
”Blaine, onko se okei, jos teette dueton?” Schue kysyi ja käänsi katseensa taas minuun.
”Juu… totta kai”, vastasin. Kurt katsoi minua hymyillen.
* * *
Seisoin ulkovalojen loisteessa idyllisen omakotitalon kuistilla ja soitin pienen epäröinnin jälkeen ovikelloa. Kurt oli kutsunut minut luokseen harjoittelemaan ja tekstannut osoitteensa, ja toivoin hartaasti, että tämä oli oikea talo. Muuten tästä tulisi turhan kiusallista.
Ovi aukesi hetken kuluttua, ja oviaukossa seisova kaljuuntunut keski-ikäinen mies katsoi minua hämmentyneenä.
”Hei…”, sopersin hermostuneena. ”Asuuks Kurt Hummel täällä?”
”Joo”, mies vastasi. ”Kuka sä mahdat olla?”
”Mä oon Blaine, Kurtin kaveri”, selitin yrittäen kuulostaa asianmukaiselta. ”Meidän on tarkotus esiintyä koulussa, ja Kurt pyysi mut tänne harjottelemaan.”
Mies nyökkäsi hyväksymisen merkiksi, ja se sai minut rauhoittumaan. ”Tule vaan sisään.”
Astuin sisälle taloon ja vedin oven kiinni perässäni samalla pälyillen ympärilleni. Sisustus oli hyvin lämminhenkinen, kodikas ja yksinkertainen, missään ei ollut sellaista turhanpäiväistä pröystäilyä, mitä omat vanhempani tykkäsivät harrastaa.
”Mä oon muuten Burt, Kurtin isä, jos sitä mietit”, mies sanoi. ”Sä voit kyllä mennä yläkertaan, Kurtin pitäis olla sen huoneessa.”
”Okei”, vastasin ja väänsin pienen hymyn kasvoilleni. Lähdin kävelemään yläkertaan, ja Kurt tuli portaissa minua vastaan pukeutuneena tiukkaan hopeaan neuleeseen, jonka lukuisat strassit säihkyivät kuin timantit valon osuessa niihin.
”Blaine!” hän huudahti ilahtuneena. ”Ihanaa, et sä tulit.”
En voinut estää suupieliäni kohoamasta hymyyn. Minustakin oli ihanaa viettää aikaa Kurtin kanssa.
”Sä taisit tavata mun isän?” Kurt naurahti.
”Joo”, vastasin. ”Onks teillä hyvätkin välit?”
”On, tai siis on meillä ollut vaikeitakin aikoja, mut en mä oikeesti vois toivoa parempaa isää”, Kurt vastasi. ”Tai ylipäänsä parempaa perhettä. Uusperheessä on usein vaikee elää, ja oli meilläkin aluks tosi hankalaa, mut kaikki järjestyi, ja nyt en muuttais yhtään mitään.”
”Mä oon kateellinen sulle”, sanoin hiljaa. ”Mä en oo kauheen läheinen mun vanhempien kanssa. Musta tuntuu tosi usein, et ne ei rakasta mua. Enkä mäkään oo aina varma, et rakastanko mä niitä. Tunteilla ei oikeen oo merkitystä meillä, kaikki mitkä merkitsee, on raha ja maine. Ja sen lisäks mun vanhemmilla on no, vähän ongelmia mun… seksuaalisuuden kanssa.”
”Toi on ihan kauheeta”, Kurt vastasi. ”Mä olin myös viime vuonna tosi kateellinen, kun isä tuli Finnin kanssa niin hyvin toimeen. Aattelin, että se oli iloinen, kun sillä oli viimein
normaali poika, jonka kanssa se pääsi tekemään niitä kaikkia juttuja, mitä se ois mun kanssa halunnut tehdä. Ihan kuin oisin ollut arvottomampi mun homouden takia. Mut pikkuhiljaa isä oppi hyväksymään mut, vaiks se ei ollutkaan helppoa. Ja mä toivon, et sunkin vanhemmat joku päivä oikeesti ymmärtää, koska mikään ei oo tärkeempää kuin se, et on ees joku, ketä rakastaa sua.”
”Mä vaan… haluisin olla onnellinen”, kuiskasin. ”Ja mä haluisin, et myös sä oisit onnellinen. Musta me ansaittaisiin se.”
”Hei Blaine”, Kurt sanoi ja otti kädestäni kiinni. ”Meistä tulee kyl onnellisia. Toisinaan ei ehkä osaa uskoa siihen, mut lukio ei kestä ikuisesti, ja me molemmat takuulla löydetään joku, joka tekee meidät onnelliseks. Mut sitä odotellessa mä voisin tehdä sut onnelliseks ihan täydellisellä biisillä, jonka mä löysin meille.”
Kurt raahasi minut kädestä pitäen yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli vaalea, tyylikkäästi sisustettu ja täynnä pieniä koriste-esineitä ja muuta sälää. Hän kaivoi ruskeasta lipastosta jotain ja antoi sen minulle. Se oli cd-levy, kokoelma Disney-lauluja eri elokuvista. Katsoin sitä hämmentyneenä.
”Toi on aika vanha, löysin sen ihan sattumalta pari päivää sit ja kuuntelin noi biisit läpi”, Kurt kertoi. ”Siellä on yks biisi, jonka haluisin laulaa sun kanssa, vaiks se onkin vähän romanttinen.”
”Okei”, vastasin. ”Mikä näistä?”
”Love Will Find a Way”, Kurt sanoi. ”Leijonakuningas kakkosesta.”
”Selvä”, sanoin ja ojensin cd:n Kurtille, joka kävi laittamassa sen soittimeen. ”Kokeillaan vaan. Sä varmaan otat sen tytön osan?”
Kurt naurahti rauhoittavan intron alkaessa soida cd-soittimesta.
In a perfect world, one we’ve never known
We would never need to face the world alone
They can have their world, we’ll create our own
I may not be brave or strong or smart
But somewhere in my secret heart
Kurt katsoi minua epäröiden ja hymyilin hänelle rohkaisevasti. Hän kuulosti upealta.
I know love will find a way, anywhere I go
I’m home if you are there beside me
Like dark, turning into day
Somehow we’ll come through
Now that I’ve found you
Love will find a way
Kurt katsoi minuun merkitsevästi, mistä tiesin oman osani alkavan. Hän kuitenkin käänsi katseensa nopeasti pois ja selkeästi yritti vältellä katsettani aivan kuin häpeäisi jotain, enkä ihan ymmärtänyt sitä. Eihän hänellä ollut mitään, mitä olisi ollut syytä hävetä.
I was so afraid, now I realize
Love is never wrong and so it never dies
There’s a perfect world shining in your eyes
And if only they could feel it too
The happiness I feel with you
Kurt yhtyi lauluun kanssani, ja harmonia oli suorastaan uskomaton. Ainoa asia, joka pilasi hetken, oli se, että nyt Kurt näytti tuskastuneelta.
They’d know love will find a way, anywhere we go
We’re home if we are there together
Like dark, turning into day
Somehow we’ll come through
Now that I’ve found you
Love will find a way
I know -
Kurt juoksi cd-soittimelle ja keskeytti kappaleen. Katsoin häntä kummastuneena. En ymmärtänyt.
”Tää oli huono idea”, hän sanoi kasvot punaisina kuin kypsä tomaatti. ”Ei me voida tällasta biisiä laulaa. Se kertoo rakkaudesta, ja sit ihmiset luulee, et me ollaan joku pari.”
”Mikä on?” kysyin.
”Ei mikään”, Kurt tokaisi nopeasti katsomatta minuun, eikä tarvinnut edes olla Sherlock Holmes huomatakseen, että hän valehteli.
”Ei kun oikeesti”, sanoin ja astuin varovasti muutaman askeleen lähemmäs Kurtia. ”Jos luulet, et olit huono, niin mä voin kertoa sulle, et sä et todellakaan ollut. Sä olit ihan mahtava.”
”Ei tää siitä johdu”, Kurt sanoi hiljaa, ja hänen poskeaan pitkin valui yksinäinen kyynel. Olisin halunnut pyyhkäistä sen pois, mutta pysyin kaukana, sillä Kurt näytti juuri nyt siltä, ettei halunnut kosketusta.
”Mistä sit?” kysyin. ”Kurt, mä haluun auttaa.”
”… susta”, Kurt vastasi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Kun me laulettiin, mä… tiiätkö sä sen tunteen, kun tajuaa, et haluais jonkun olevan enemmän kuin mitä se on?”
Katsoin Kurtia hämmentyneenä ja tyydyin nyökkäämään epävarmasti.
”Blaine, musta tuntuu, et mä tykkään susta”, Kurt sanoi ääni väristen. ”Enemmän kuin vaan ystävänä.”
Tuijotimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa. Kurtin vaaleat silmät kimalsivat pienistä ulos pyrkivistä kyyneleistä.
”Kurt…”, sanoin hiljaa yrittäen rauhoittaa häntä. ”Miks sä itket?”
”No kun jos sä et tykkää musta”, hän vastasi. ”Koko mun elämän ajan mä oon ollut ihastunut ihmisiin, joilta ei oo tullut mitään vastakaikua. Kukaan ei oo koskaan halunnut mua. Ja jos oon kertonut niille, ne on säikähtäneet ja alkaneet vältellä mua. Jos säkään et tunne mitään, niin en mä tiiä, mitä mä teen. Yksipuoliset ihastukset… tiiätkö sä kuin paljon ne sattuu? Mut mitä ikinä sä teetkään niin älä juokse pois.”
”En”, sanoin. ”Mä pysyn tässä.”
Kurt tuli lähemmäs niin, että oli lopulta aivan edessäni ja otti kädestäni kiinni. Ote ei ollut kovin luja, ja pystyin tuntemaan hänen käsiensä tärinän.
”Tunnetko sä mitään?” hän kysyi äänellä, joka raastoi sydäntäni pieniksi palasiksi.
”… en”, vastasin hiljaa tuntien oloni kamalaksi. En halunnut rikkoa Kurtin sydäntä, varsinkin kun se tuntui olevan vielä hajalla edellisten ihmisten jäljiltä. ”Mä haluun auttaa sua, mä haluun tehä kaikkeni, et sulla ois hyvä olla. Mä välitän susta, Kurt. Sä oot mun paras ystävä. Ja mä rakastan sua, mut en sillä tavalla.”
Kurt veti hitaasti kätensä pois ja meni istumaan sänkynsä laidalle. Katsoin häntä epäröiden.
”Mä voin kyllä lähteä, jos sä haluat”, sanoin.
”Ei, älä”, Kurt vastasi ja katsoi minuun. ”Tuu tänne.”
Katsoin Kurtia kysyvästi, ja ilmeisesti hän oli tosissaan, joten kävelin sängyn luo ja istahdin hänen viereensä sen reunalle. Kiedoin käteni hänen ympärilleen, ja hyssyttelin rauhoittaakseni häntä samalla tavalla kuin äidit tekevät pienille lapsilleen. Ei mennyt kauan, kun Kurt lopetti itkun ja tärinän ja nukahti syliini kuin pieni kissanpentu.
