Disclaimer: Fullmetal alchemistin hahmot ja paikat omistaa Hiromu Arakawa, en minä.
Kirjoittaja: Venomous
Beta: -
Ikäraja: K-11
Fandom: Fullmetal alchemist
Paritus: Ei ole, ficissä esiintyy vain Ed ja Roy
Genre: Draama nyt vaikka sitten
Summary: Mustang sai kyllä Edin suuttumaan, mutta Edin kieli oli aina valmiina suoltamaan loukkauksia ja he olivat jälleen tasoissa, peli alkoi aina alusta, koska kumpikaan ei suostunut luovuttamaan.
A/N: En mä kehtaa väitää tätä ficletiksi, kun sanoja on kuitenkin 462... Osasinpas taas lopettaa ajoissa. Sananlaskuhaaste II:n sananlaskulla Mies on työnsä näköinen ja FF50:en sanalla 027 näkö. Ja fandom10:een.
Sodan henki
Mustang kuului niihin ihmisiin, joiden ärsytyskynnys ei ollut ihan matala, mutta Ed teki päivittäin parhaansa ylittääkseen sen. Piikikäs huomauttelu, ovien paiskominen, piilovittuilu ja jatkuva mulkoilu olivat omiaan saamaan kenet tahansa räjähtämään lopulta, eikä nolossa asemassa silloin ollut kuin räyhääjä itse. Se oli strategiapeliä, eikä siinä pärjännyt ellei osannut hangoitella vastaan. Iskemällä vyön alle, panemalla piikittelijä puhumaan itsensä pussiin, loukkaamalla, nauramalla… Kuka tahansa ei myöskään osannut sitä, ja se oli Edin etu.
Mustang vain ei ollut kuka tahansa.
Eversti osasi iskeä takaisin. Kipeästi. Hän potki halutessaan ketä tahansa ilkeästi nivusille, vaikka istuisi työtuolissaan ja kohde olisi ovella valmiina juoksemaan pakoon.
Mutta Ed ei ikinä alentunut juoksemaan karkuun, ja oli vaikea päättää kumpaa se ärsytti enemmän. Ed ei saanut Mustangia räjähtämään, Mustang ei saanut Ediä ottamaan jalkoja alleen. Mustang sai kyllä Edin suuttumaan, mutta Edin kieli oli aina valmiina suoltamaan loukkauksia ja he olivat jälleen tasoissa, peli alkoi aina alusta, koska kumpikaan ei suostunut luovuttamaan.
Eversti näytti aina siltä kuin pitikin istuessaan työtuolissaan tai kävellessään pitkin esikunnan käytäviä. Everstiltä. Tummansininen univormu korosti hänen harteikkuuttaan, hänen ryhtinsä oli suora ja katse terävä, mutta se ei näyttänyt ilkeältä. Kaikki tekivät automaattisesti kunniaa Mustangin ohittaessa, vaikka tämä ei olisi edes huomannut.
Ja se kaikki ärsytti Ediä aivan helvetisti, mutta hän ei tiennyt miksi. Koska Mustang näytti aina asialliselta, koska Mustang ei alentunut käyttäytymään kuin tavallinen siviili?
Koska he kävivät jatkuvasti keskinäistä sotaa, mutta kumpikaan ei ikinä voittanut tai hävinnyt?
Ehkä se oli kaikkea sitä. Kaikkein eniten Ed halusi, että Mustang olisi edes kerran julkisesti joku muu kuin herra Mustang, herra eversti tai hänen komentajansa. Että kuori särkyisi hänen omien alaistensa nähden. Se olisi niin tyydyttävä erävoitto, ettei Ediä haittaisi vaikka Mustang haukkuisi häntä silloin pätkäksi.
Mutta ehkä, Edin oli myönnettävä, he molemmat jollain kierolla tapaa nauttivat siitä. Vaikkei kumpikaan ikinä, ikinä myöntäisi sitä, oli äärimmäisen tyydyttävää saada purkaa aamuäreytensä johonkuhun, joka osasi laittaa oikeasti vastaan pakottaen aivot työskentelemään raivokkaasti alikynteen jäämisen estämiseksi, johonkuhun, joka oli heti pelissä mukana.
Ed virnisti vetäessään ilmaa keuhkoihinsa valmistautuen edessä olevaan sanasotaan. Ehkä hän ei ikinä saisi Mustangia luovuttamaan, ehkä Mustang ei saisi häntä koskaan romahtamaan. Heidän ollessa kaksin Mustang ei ollut eversti tai komentaja vaan kusipää, orjapiiskuri, ääliö, mulkku tai mitä ikinä hänen mielensä tulikaan. Ja se oli toistaiseksi tarpeeksi.
*
Mustang otti paremman asennon työtuolissaan, sellaisen, mikä näytti arvokkaalta, mutta siinä kesti kuitenkin istua pitkän aikaa puutumatta.
Ehkä oli lapsellista hypätä Edin sanailuun mukaan, mutta hän ei välittänyt. Hän olisi voinut luovuttaa, kestää Edin naljailun ja antaa olla, mutta hän ei halunnut.
Mitä väliä sillä oli, vaikka Ed oli kasvanut muutekin kuin fyysisesti, mitä väliä, vaikka hän oli teräsalkemistin komentaja ja olisi voinut laittaa alaisensa aisoihin? Jatkuva tasapeli varmisti sen, ettei se ikinä loppuisi, sillä jos se olisi loppunut, he molemmat jäisivät kaipaamaan sitä.
Vaikka he eivät ikinä, ikinä myöntäisi sitä.