Spoilaa Deathly Hallowsia pikkiriikkisellä paljastuksella.
Disclaimer: J.K. Rowling.
Rating: K-11
Pairing: Remus/Severus, Tonks/Remus
Summary: Myöhemmin hautaat kasvosi naisen valitsemaan tyynyliinaan ja kuvittelet, että yksi käärmeistä on jähmettynyt musteeksi ympärillesi kiertyvälle käsivarrelle.A/N: Tämä tunnelmapaloittelu on suoritettu
Moonspellin The Hanged Man –biisin pohjalta. Toinen pohjakosketus on DH ja jokaisen Remus-slasharin märkä päiväuni:
”I made a grave mistake in marrying Tonks.” Flirttaa muille saman R/S-parituksen ficeilleni, eli ”tää on taas niin tätä”. Tää on myös täysin häpeilemätöntä terapiakirjoittamista, jota allekirjoittaneen pään hajoamispiste vaati harjoittamaan junamatkalla ja vähän liian myöhään yöllä, hienosäätö toivottavasti tapahtui hieman skarpimpana: parit pilkkuvirheet ovat täysin tahallisia, mutta muista käsittämättömyyksistä tulee nillittää. Kaikki muukin palaute on luonnollisesti mitä tervetulleinta. :) Liittyy FanFic100-projektiini sanalla 064: syksy.
Kuolleen miehen kädet Oven narahdus tuo tuliaisinaan rappusten alkupäähän vastentahtoisesti kurottautuvan läikän valoa, lämpimän sisäilman tuoksua ja tuulahduksen naista. Sinä tahtoisit havahtua, raottaa arkkusi kantta, heilahdella köytesi päässä tervehtimään. Laskea filosofisissa aatoksissa kohottamasi myrkkymaljan ennen kuin se kolahtaa lattialankuille tarkoituksensa täyttäneenä.
Tuossa lamaantuneisuuden tilassa hymy molemmissa suupielissä olisikin saavutus. Tuossa tilassa kestää hetken ja toisenkin ymmärtää, kuinka nainen ei tunne puistatusta laskiessaan kätensä hartiallesi. Tuossa tilassa hämmentää muistaa, että kyntesi sinertävät vasta omissa silmissäsi ja ettei mätäneminen ole läpäissyt kuortasi.
Tartut käteen ja vihaat itseäsi toivoessasi sen tilalle toista, eivätkä naisen huulet hipaise poskellesi kuin entistä kylmemmän kohdan. Pahinta on tietää, että puristaa toisessa kädessään tulitikkuaskia, että kuisti on puurakenteinen, että nainen värisee tuulessa kuin yksi yhä seisovista mutta lehtiään karistelevista puista ja että kuivat lehdet palavat hyvin. Tai ei, vielä pahempaa on se, etteivät ilmiliekit lämmittäisi kauaa, vaan kituisivat pois ja sinä jäisit makaamaan haalistuvassa tuhkassa kiroten kuoresi kestävyyttä. Osa niistä tikuista on palanut niin kauan kuin muistat niin visussa tallessa sisälläsi, ettet voi kuin antaa niiden raapia itsensä liekkiin yhä uudelleen ja uudelleen, näkymättömissä.
Sinä et koskaan tahtonut kuulla Pientä tulitikkutyttöä uudestaan, mutta muistat kuinka neuvottomalta äitisi näytti, kun tyynyliina oli märkä molemmilta puolilta eikä luisten hartioiden vavahtelulle tahtonut tulla loppua. Tämä nainen ei näe kyyneleitä, vaikka huomaa puitteet niille. Ja silti tämä nainen, rakastunut, rakastajatar, rakastettu, kurottaa oksansa puoleesi, yrittää parhaansa mukaan juurtua maahan jalkojesi alla, valmistautuu kasvamaan vuosirenkaita nopeammin. Sinä kuulet sisälmyksilläsi ruokailevien matojen nauravan, kun ajatuskulkusi saavuttaa uudet taimet. Mielesi tekisi ravistaa käsi pois, et tahdo levittämäsi sairauden saavan enää yhtään uutta tukikohtaa, kun päämaja on jo ruumiin rajojen takana.
Nainen liikahtaa, enemmän hellyttävän kömpelösti kuin sulokkaasti, ja tuntiessasi nuo kylmät huulet vielä kylmemmilläsi vihaat itseäsi, koska toivot hänen tilalleen miestä. Sitä, joka myös ymmärsi milloin ollaan hiljaa, muttei tiivistänyt hiljaisuuteen samanlaista painolastia, toivetta jostain muusta. Sitä, joka ei tuntenut itseään neuvottomaksi märkien tyynyliinojen äärellä. Sitä, joka ei yrittänyt kiskoa sinua pintaan haukkomaan henkeä, vaan vaelteli itsekin hylkyjen joukossa.
Tahtoisit tietää, miksi todellisen maailman tulitikkutytöt ja -pojat eivät kuole pakkaseen kuin sisältä päin. Miksi ne saavat yhä liikkuville osilleen uuden mahdollisuuden muuttaa tarinansa muuksi vain todetakseen, että ratkaisut ovat vain näennäisiä, että hyvittely on turhaa eikä alkuperäisestä tuomiosta voi valittaa.
Sinä tahtoisit pystyä parempaan. Sinä tahtoisit tuikata tuleen koko vanhan käsikirjoituksen, siristää silmiäsi auringossa joka keimailee aivan naisesi takana pehmeänä ja kutsuvana, kuoriutua, kasvattaa siivet, syntyä uudelleen, mitä tahansa lyyristä kunhan koko mustuneen askillisen tulitikkuja voisi jättää taakseen käyttökelvottomana. Mutta miettiessäsi kuoriutumista sinä mietit käärmeenpoikasia, kuolleena syntyneitä susilapsia ja sitten taas täysikasvuisia käärmeitä vihreällä vaakunapohjalla ja susia, joista ei tiedä, asuvatko ne sinussa vai sinä niissä. Ja sinä tiedät ettet pysty.
Myöhemmin hautaat kasvosi naisen valitsemaan tyynyliinaan ja kuvittelet, että yksi käärmeistä on jähmettynyt musteeksi ympärillesi kiertyvälle käsivarrelle. Kuinka osuvaa, että se työntyy esiin kaikesta muusta tyhjennetystä kallosta. Kun leikit nukkuvaksi naamioidun hengityksen olevan vain yhteistä leikkiä hengettömien kesken, pystyt huijaamaan itseäsi pienen hetken. Tuon hetken mentyä nainen osoittaa jollakin hellyttävällä eleellä olevansa elossa, ja sinä vihaat itseäsi löytyessäsi niin likeltä puita ja kuoria. Et saisi antaa periksi, vaikka tiedät jo antaneesi.
Kuinka kauan pystyisit pidättämään hengitystä ennen kuin kukaan tajuaisi sinun käyttävän keuhkojasi vain tavan vuoksi? Kuinka ajaisit pois naisesi, lapsesi ja ne muut, jotka vielä kuuluvat johonkin muuhun kuin menneeseen? Kuinka kertoisit, ettet ansaitse tai osaa olla kiitollinen? Kuinka paljon enemmän vihaisit itseäsi sanoessasi ääneen, että kaipaat vain yhdet käsivarret kuristajakäärmeiksi rintakehällesi, ne, jotka kuuluvat saman surutyön äärellä menehtyneelle?
Tuossa lamaantuneisuuden tilassa ymmärryksellä kestää hetken puristaa hyvänyöntoivotus kiemurtelemaan lehvästöissä. Tuossa tilassa on liian helppoa muistaa kaikki ne yöt, joita ei uskallettu toivoa hyviksi, mutta jotka yhteistä kuolonkankeutta todistaessa melkein olivat sellaisia. Tuossa tilassa tiedät, ettei ole muuta tilaa.
Naisen mukana katoaa epäröivä valo, ja sinä kuvittelet kuulevasi ilmavirran narisuttavan köyttä tai arkunkantta.