Author: maisamiisa
Title: Dromedaareista ja kultaisista keskiteistä, eli Jästin naimisen hankaluudesta 1/3
Genre: hampaat tippuu-romanttinen oneshot
Rating: S
Pairing: Andromeda Musta/Ted Tonks (Bellatrix/Rodolphus, Narcissa/Lucius)
Fandom: Harry Potter
Disclaimer: En omista hahmoja, en käytännössä mitään muutakaan kuin nämä täysin fiktiiviset tapahtumat, joita ei koskaan tapahtunut kirjassa. En saa rahaa enkä muutakaan hauskaa tämän kirjoittamisesta.
A/N: Voi elämä. Kerää kaikki hahmot, ensimmäinen ficci: 45. Andromeda Musta (Tonks). Tää ficci kuuluu sarjaani Jästin naimisen hankaluudesta, ensimmäinen kolmesta. Voi jee, voi jee, voi jee. Kuulen mielelläni kommenttia aiheesta ja haluan vielä tehdä tiettäväksi, että Potter on kirjoitusfandomina mulle melko vieras, en oo viiteen vuoteen kirjoittanut ainuttakaan ficciä fandomilla, jos ei lasketa Rantakäärmeen lailla-ficcisarjaani, joka kertoo Merope Kolkosta ja johon linkki löytyy tuolta allekirjoituksestani, kohdasta ”brake lights”. Risuja, ruusuja, vaikka männynkäpyjä. <3, Maisa
1971
Andromeda rakasti Tedin tapaa lyhentää nimi vain Dromedaksi. Äiti tietenkin vihasi sitä, miksipä ei olisi vihannut, "minä valitsin tyttärilleni kauneimmat nimet ja sinä et edes vaivaudu käyttämään sitä?" Bellatrix oli Bellatrix, eikä siskolle olisikaan sopinut Bella; kaunis, viehkeä. Bellatrixia pystyi kuvailemaan monilla sanoilla, mutta viehkeä tai kaunis eivät kumpikaan olleet niitä, mitä siskosta tuli ensimmäisenä mieleen, eikä edes toisena tai kolmantena. Narcissa sen sijaan oli siskoille aina ollut Cissy, ja sen äiti sentään sieti kuopukselleen, prinsessa mikä prinsessa. Tedin hellittelynimi Andromedalle sen sijaan ei tarkoittanut yhtään mitään, ja äiti suuttui joka kerta kun ikkunaan koputti pöllö, joka ojensi koivessaan Dromedalle osoitettua kirjettä.
"Mikä dromedaari sinä luulet olevasi", Druella raivosi tyttärelleen, joka oli jo vuosia sitten oppinut sulkemaan korvansa äidin kiukuttelulta. Milloin tee oli liian kuumaa, milloin Peoney liian laiska kotitontuksi, milloin Andromedan tukka oli liian pitkä tai liian huonossa kunnossa tai liian lyhyt. Mikään ei tuntunut kelpaavan, ja siksi oli helpointa vain sulkea korvat siltä kaikelta raivolta. Purkakoot raivoaan rakkaan Walburgansa kanssa, Andromedaa ei suoraan sanottuna kiinnostanut.
Andromeda ei ollut koskaan, ei ikinä ollut raju poikatyttö kuten Bellatrix, eikä pieni prinsessa kuten Narcissa. Andromeda oli antanut hiustensa kasvaa pidemmiksi kuin pikkusisko eikä ollut koskaan edes harkinnut leikkaavansa niitä käytännölliseksi polkaksi niin kuin isosisko, mutta vaikka Narcissa kuinka aneli, Andromeda ei ollut kyennyt leikkimään teekutsuja, vaan oli jättänyt siskon leikkimään mekkoon puetun tontun kanssa. Peoney parka.
Ei sillä, että se olisi koskaan Andromedaa haitannut. Ei tosiaankaan sillä, että Andromeda olisi koskaan edes halunnut löytää paikkansa perheestään. Bellatrixin ja Narcissan kanssa oli ollut jo tarpeeksi kurjaa käydä koulua samaan aikaan, saati sitten samassa tuvassa, ja oli työn ja tuskan takana, ettei Andromedaa yhdistetty koulussa kumpaankaan sisarukseen muuta kuin hienon ja arvostetun Mustan sukunimen kautta. Andromedalle jäi kultainen keskitie, ei liian älykäs kuin Bellatrix mutta ei passiivisen kaunis kuin Narcissa. Älykäs, mutta ei liian älykäs, kaunis, mutta ei liian kaunis. Sopivasti ongelmissa, mutta kuitenkin hyväkäytöksinen. Ja sen lisäksi oli yksi asia, mitä kumpikaan siskoista ei olisi ikimaailmassa tehnyt.
Andromeda rakasti livahtaa iltaisin Oggin auki vahingossa auki jättämistä ovista ulos (ei Andromeda ollut ikinä Oggia hämäyttänyt, ei missään nimessä, miehen lukitessa suuria eteishalliin ovia), painua oven viereiseen syvennykseen odottamaan, ja jatkaa hetken kuluttua kohti Kiellettyä metsää, huispauskenttää, mitä tahansa mihin saattaisi hetkeksi päästä katseilta piiloon.
Todellakin, se oli jotain Andromedan ikiomaa.
Koska ensin oli Bellatrix, joka ei arkaillut sanan säilällä sivaltelua, Bellatrix joka puhui rumasti opettajille ja kirosi Rohkelikon huispausjoukkueen jäseniä takaapäin. Bellatrix, joka vihasi huispausta, mutta käytti hyväkseen melkein sallitun tavan kirota muita, sillä eihän sisko sentään idiootti ollut. Bellatrix oli löytänyt itslleen Rodolphuksensa seitsemäntenä kouluvuotenaan, ja kyseinen mies pystyi kunnioitettavasti kutsumaan isosiskoa Bellaksi vailla sarkasmin häivääkään, ja mikä omituisinta; sai pitää henkikultansa vielä senkin jälkeen, eikä joutunut edes parantelemaan erittäin ikävää sidekalvontulehdusta viikkotolkulla (niin kuin Rabastan, Rodolphuksen raikuliveli joka oli uskaltanut astetta kosteamman illan jälkeen lähestyä Bellatrixia, ilmeisen huonoin tuloksin.). Vakavailmeinen Rodolphus Lestrange, hyvästä suvusta (sisko ei olisi huonoa kelpuuttanutkaan), joka vietti aikaa tuntikausia Kalmanhanaukion kirjastossa keskustellen Bellatrixin sekä Orionin, siskosten sedän, kanssa. Andromeda ei todellakaan halunnut tietää, mistä kummallinen kolmikko keskusteli.
Sitten pari vuotta Andromedan jälkeen kouluun tuli Narcissa, ujo ja pieni, vailla jälkeäkään Bellatrixin raskasluomisuudesta, melkein keijumainen otus jonka oli vaikea kuvitellakaan kuuluvan Mustan sukuun. Ei se tyttö erityisemmin järjellään loistanut, mutta menisi vuoden kuluttua hyviin naimisiin, heti täytettyään seitsemäntoista. Puhdasverisiin naimisiin, ja ennen kaikkea varakkaisiin naimisiin arvon herra Lucius Malfoyn kanssa. Jos siskojen sulhoista olisi pitänyt valita jompikumpi, Andromeda olisi luultavasti valinnut Luciuksen, mutta huomaathan, että Lucius oli vain pienempi paha. Rodolphuksessa oli jotain hyytävää, jokin miehen vakavissa kasvoissa jotka näyttivät vuosikymmeniä liian nuorilta niihin silmiin sai veren hyytymään suonissa. Joten Lucius oli todellakin pienempi paha, Luciusta sentään uskalsi katsoa silmiin – jos niistä siis sattui saamaan otteen, koska kylmänharmaat silmät usein katsoivat suoraan Andromedasta ohitse, aivan kuin Lucius olisi tiennyt jotain… mitä miehen ei kuuluisi tietää
Joten kyllä, Andromedakin oli löytänyt oman juttunsa. Kultaisen keskitien. Andromeda, keskimmäinen Mustan sisaruksista, oli löytänyt oman juttunsa, ja se oma juttu katseli lomillaan televisiota (Andromeda halusi samanlaisen, harmi vain ettei perheen kotitalossa sattunut olemaan pistorasiaa tai antennia), rakasti intohimoisesti jalkapalloa ja suklaasammakkokortteja, ja lyhensi nimen hurmaavan äitiä raivostuttavasti Dromedaksi. Andromedan oma juttu totteli sekä nimeä Edward että Ted, ja kuului Korpinkynnen tupaan. Kolme päivää aiemmin Ted oli polvistunut tytön eteen, ja hetkeäkään epäröimättä vastaus kuului ”kyllä”. Viimeisin kirje oli saapunut aamulla, se josta äiti viimeksi räksytti, ja kirje oli Tediltä Dromedalle kysymys:
”Milloin saan sinut tänne?”
Ja se kysymys riitti. Tuntui siltä kuin Ted olisi valinnut täsmälleen oikeat neljä sanaa, ne joilla tyttö loitsitaan saapumaan luokse ja jäämään, ja Andromedalle ei tullut mieleenkään vastustella. Ensin oli hoidettava vain yksi asia, ja sen jälkeen Andromeda voisi saapua Tedin luokse… ja jäädä.
”Äiti!” Andromeda huusi eteisaulassa täyttä kurkkua. Tässä talossa oli pakko huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Andromeda pysähtyi nojaamaan yhteen hallin pylväistä, risti kädet rinnalleen ja jäi odottamaan. Räksähdys ei säikäyttänyt tyttöä, sillä sitä Andromeda oli odottanutkin; ei puhettakaan, että arvoisa rouva Druella Musta nousisi teepöydästään vain, koska Andromedalla sattui olemaan asiaa.
”Kutsuitte, neiti Andromeda?” Peoney sanoi ja niiasi syvään, niin syvään että sen valkean tyynyliinan verhoama takamus melkein otti lattiaan kiinni ja polvet niksahtivat, kun tonttu taas suoristautui.
”Tiedätkö sinä, missä äiti on?” Andromeda kysyi tontulta.
”Sinisessä salongissa, neiti Andromeda”, tonttu vastasi niiaten, tällä kertaa vain hitusen rennommin kuin viimeksi. Tietenkin sinisessä salongissa. Andromeda pohti, oliko kaikilla perheillä sininen salonki; ainakin Walburgan talossa Kalmanhanaukiolla oli (tosin ei ehkä ollut enää; serkkupojista vanhempi sattui olemaan sen verran vekkuli tapaus, ettei ollut enää mitään takuita siitä, olisiko ylipäätään yhtään mitään talosta jäljellä enää huomenna), ja Abraxas Malfoyn kartanossa, johon Andromeda oli pakotettu kihlajaispäivällisille vaín paria viikkoa aiemmin, oli myös.
”Hei äiti”, Andromeda sanoi paukahdettuaan koputtamatta sisään siniseen salonkiin.
”Andromeda, montako kertaa minun täytyy toistaa koputtamisesta?” Druella kysyi kääntämättä katsettaan teekupistaan, niistä paremmista, joissa oli kullattu reunus ja kentaureja.
”Ei tarvitse enää toistaa”, Andromeda sanoi ja hymyili leveästi äidilleen, joka näytti keräävän entistä enemmän raivoa sisälleen; se sopi tarinamme sankarittarelle oikein hyvin. ”Sillä minä muutan pois.”
”Mihin sinä muka muuttaisit? Naimaton nainen eikä omaisuutta –”
”Sehän tässä juuri onkin”, Andromeda vastasi iloisesti, ”minä menen naimsiin.”
”Miten niin sinä menet naimisiin?” Druella ihmetteli. ”En ole kuullut tasan yhdeltäkään perheeltä kutsua kihlajaisiin, ja sitä paitsi ainoa sopivan ikäinen jäljellä oleva, minähän käskin sinun aloittaa jo koulussa mutta ei, sinä se vain opiskelit vaikka mitä sinä muka S.U.P.E.R.:illä teetkään. Herran tähden, jos sinä olet uskaltanut sen Goylen pojan ottaa niin minä –”
”En minä ole ottanut Goylen poikaa”, Andromeda vastasi jo odotuksesta kihisten. ”Ei pelkoa, äiti. Minä valitsin Tonksin pojan.”
”Saukkonummen Tonksienko?” äiti kysyi laskelmoiden, ”no, ainakin siellä suunnassa veri –”
”Ei, äiti, vaan Brightonin Tonksien.”
”Mutta eihän Brightonissa ole Tonkseja –”
”Onpas. Siellä on Edward Tonks ja tämän vanhemmat Alberta ja Elliot Tonks, äiti, ja isovanhemmat jotka olen jo tavannut seitsemännen vuoden joululomalla, mutta joiden nimiä en tähän hätään satu muistamaan. Silloin kun sanoin jääväni kouluun pänttäämään kokeisiin? Minä valehtelin ja menin tapaamaan Edwardin perhettä Brightoniin.”
”Alberta? Omaa sukua –”
”Äiti, ei. Alberta ja Elliot ovat jästejä.”
”Jästejä?”
”Niin, jästejä”, Andromeda hihkaisi. ”Minä menen naimisiin jästisyntyisen Edward Ted Tonksin kanssa, etkä sinä voi sitä estää.” Niine hyvineen Andromeda ampaisi karkuun ennen kuin Druella kerkesi toipua järkytyksestään sen verran, että saisi sauvan käteensä, ja nauroi koko matkan pitkin käytävää, alas suuria portaita, eteishallin läpi, ulos ovesta. Andromeda nauroi vielä juostessaan laajan nurmikentän läpi tarpeeksi kauas talosta, niin etteivät talon suojataiat enää pystyneet tallentamaan merkkejä siitä, mihin Andromeda oli menossa, ja vasta sen jälkeen kaikkoontui räksähtäen.
Saapuminen ei ollut koskaan ollut Andromedan vahvuuksia, eikä nytkään. Jalat tömähtivät maahan kipeästi, eikä tyttö onnistunut pitämään tasapainoaan vaan horjahti päin keittiön puista tasoa, sai viime hetkellä otteen reunasta niin ettei päässyt satuttamaan itseään sen pahemmin.
”Hei Dromeda”, Alberta sanoi kääntymättä tiskialtaan puolesta vielä hetkeen, laittoi ensin huuhtelemansa lautasen kaappiin ja kääntyi vasta sitten. Naisen kasvoille levisi hymy, kun tämä kuivasi käsiään valkoiseen esiliinaansa, eikä Andromeda voinut olla hymyilemättä takaisin.
”Hei, Alberta”, Andromeda vastasi yhtä lailla hymyillen, vähältä piti ettei nauranut. ”Anteeksi kun tällä lailla vain tupsahdin paikalle, tähtäsin vähän ohi…Onko Ted kotona?”
”Huomenta, Dromeda”, tytön selän takaa kuului, ja Andromeda pyörähti ympäri. Siinä seisoi Ted, pyjamassaan, hiukset edelleen pystyssä. ”En minä odottanut että ihan näin pian –”
”Minä kerroin äidille”, Andromeda henkäisi väliin.
Ted unohtui tuijottamaan suu ammollaan naista edessään. Andromeda odotti hengitystään pidättäen, ei edes tiennyt, mitä odotti; että Ted halaisi ja sanoisi, että on ylpeä morsiamestaan? Tai sanoisi, että mene takaisin kotiin? Mitä tahansa, mutta joka tapauksessa vuosikurssinsa priimuksen, jästisyntyisen liian laihan pojan, josta oli kasvanut vähän vähemmän liian laiha mies, vastaus yllätti Andromedan täysin.
”Ja?” Ted onnistui lopulta kakaisemaan.
”Ja minusta tuntuu että minut poltetaan pois sukupuusta.” Andromeda oli kertonut sukupuusta Tedille, oli kuvaillut polttomerkkejä, joista ei lähtenyt enää pieniä oksia eteenpäin; ei Phineas Mustaa oltu murhattu, se olisi ollut liian brutaalia, Phineas Musta oli vain poltettu pois sukupuusta niin, etteivät tämän neljä lasta saisi enää ikinä osakseen sitä kunniaa joka Mustan nimeä seurasi, sillä Phineas Musta, Phineas Nigellus Mustan poika, oli verenpetturi… Eli oli mennyt naimisiin Weasleyn kanssa.
”Ja?”
”Ja olen sitä mieltä, että oli jo aikakin.”
Ted purskahti raikuvaan nauruun, ja Andromeda jäi vuorostaan tuijottamaan. Tuota reaktiota Andromeda nimenomaan ei ollut osannut odottaa, ei todellakaan.
”Sinä olet minun tyttöni”, Tedin onnistui sopertaa naurunkyyneleiden keskeltä, ja ennen kuin Andromeda huomasikaan, mies oli astunut tämän eteen ja kiertänyt kätensä tyttönsä ympärille, nosti ilmaan ja pyöritti. Andromedakin nauroi, Andromeda nauroi puhdasta helpotusta. ”Sinä todellakin olet minun tyttöni, Dromeda. Ja ihan vain sinun äitisi kiusaksi minä teen sinusta vaimoni, vaikka henki menisi.”
Mitä siihen enää lisäämään.
