Nimi: Eksynyt ja yksinäinen
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyyli: hurt/comfort, ripaus romancea
Paritus: Sirius/Remus
Ikäraja: S
Summaus:
There are no victories in all our histories without love.Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin, enkä minä saa tästä mitään taloudellista hyötyä. Mad about you, kappale johon tämä perustuu, on Stingin.
Haasteet: FF50 sanalla 033. Sade ja Vehkalta saatu yksityishaaste.
KK: Vehka heitti minua haasteella kirjoittaa Sirius/Remusta Stingin kappaleesta
Mad about you (Spotifystä löytyy parempilaatuinen versio), ja se kuuluu ehdottomasti tämän taustalle soimaan (itsehän kuuntelin sitä toistolla kaksi yötä putkeen kirjoittaessani).
Lyriikat ovat aika vahvasti mukana tekstissä vaikkei niitä sieltä välistä löydykään. Muutama pakollinen asia tuli haasteen mukana myös, mutta koska haluan pimittää kaiken viimeiseen asti niin ne löytyvät lopusta.
Kiitokset ja puoli omistusta siis Vehkalle, eipä olisi tätä tullut kirjoitettua ilman haastettasi <3 Toinen puoli menee Guadalupelle joka oli läsnä tämänkin tekstin syntyprosessissa <3
Vähän himmeä, kyllä, mutta minä pidän tästä. Kaikenlaiset kommentit otetaan ilolla vastaan.
Eksynyt ja yksinäinen(Remus)
Kaupungin valot eivät yllä puiston kauimmaiselle reunalle asti. Kävellessäni siellä ainoa valonlähteeni on kalpea vähenevä kuu. Eipä siitäkään paljon irtoa, mutta ei sillä että minä välittäisin siitä näenkö eteeni vai en. Jatkan vain kulkuani tasaisesti, jokainen askel samanlaisena kuin edellinen, katseeni luotuna kenkieni multaisiin kärkiin. Ainoa asia jota ehkä haluaisin katsoa ovat tähdet, mutta pilvet estävät senkin minulta. Ne jättävät keskelleen vain yhden, ilkkuvan, repaleisen aukon niin, että en hetkeksikään pääse kuulta pakoon. Kuinka huomaavaista, mietin, mutta en jaksa kauaa keskittyä ironisiin ajatuksiin siitä kuinka pilvet kiusaavat minua, vaan vajoan takaisin aiempiin mietteisiini. Mietteisiin jotka keskittyvät enimmäkseen Siriukseen.
Puiston halki kiitää äkillinen, vihainen tuulenpuuska joka tarttuu takkiini kohmeisilla sormillaan ja yrittää riepoa sen ympäriltäni, mutta minä pidän siitä tiukasti kiinni ja voitan tämän erän.
Tuuli kuitenkin vie otteluvoiton. Puuska saa pilvet värisemään, ne liikahtavat, peittävät kuun ja alkavat sitten sylkeä sisältöään päälleni. Toisinsanoen alkaa sataa. Suuria, kylmiä, hakkaavia pisaroita iskeytyy vauhdilla puihin, maahan, minuun. Ennen kuin ehdin nostaa kaulukseni pystyyn, niskani on jo niin märkä että koko toimenpide käy turhaksi. Ja sade kiihtyy.
Kylmyys alkaa kaivautua syvemmälle minuun. Olen väsynyt.
Puut ympärilläni ovat uhkaavampia kuin aiemmin. Ja niitä kasvaa tiheämmässä.
Minusta tuntuu että olen eksynyt. Tiedän kyllä missä olen tällä hetkellä, ei kaupunginpuistossa voi joutua kadoksiin, mutta en ole varma paikastani tässä maailmassa.
(Sirius)
Kynttilän liekki joutuu yllättäen taisteluun elämästä ja kuolemasta kun avonaisesta ikkunasta viheltää sisään kylmä tuulenpuuska. Pamautan ikkunan kiinni, mutta liian myöhään. Huokaisen ja näpäytän taikasauvaani, uusi liekki korvaa menehtyneen.
Ikkunaa vasten alkaa paiskautua raskaita sadepisaroita. Kuuntelen hetken ja huomaan niissä selvän rytmin. Pisarat laulavat jonkinlaista laulua, rummuttavat surullista melodiaa. Se kääntää ajatukseni takaisin Remukseen. Jatkan keskeytynyttä kirjoitustani, mietin häntä ja sateen laulu hämärtyy pelkäksi kohinaksi mietteideni taustalla.
Kun havahdun, huomaan useita seikkoja kerralla. Kynttilä on paljon lyhyempi kuin aiemmin, sulkakynästäni on loppunut muste ja viimeisimmät rivit ovat pelkkiä kynänkärjen pergamenttiin painaneita viivoja, enkä saa itsekään selvää siitä, mitä kynä on pergamentille piirtänyt siinä vaiheessa kun mustetta vielä oli. Yritän hetken aikaa saada selvää kirjoittamistani sanoista, mutta luovutan nopeasti. En oikeastaan jaksa välittää niistä. Haluan vain tietää, kuinka kauan vielä.
(Remus)
Sade alkaa hiipua ja edessäni kirkastuu valo. Saavun nopeasti aidalle jonka takana minua odottaa taas asfalttiviidakko. Tuijotettuani matalahkoa kivistä muuria hetkisen hyppään sen yli ja jään paikoilleni kävelykadulle. En tiedä pitäisikö minun jatkaa matkaa oikealle vai vasemmalle. Eksynyt mikä eksynyt.
En ole varma valitsenko oikein, mutta käännyn oikealle. Katu nousee siihen suuntaan mennessä hieman ylöspäin ja sadevesi valuu jaloilleni, mutta olen niin märkä ettei se vaikuta mitenkään muuten kuin irrottaen viimeisetkin puistosta tarttuneet multarippeet kengistäni.
Käännyn kulmasta ja näen taas tutun talon. Seison hetken sen edessä ja katson ikkunasta kadulle lankeavaa heikkoa mutta tasaista valoa jota vesipisarat heijastavat.
”Sirius”, kuiskaan. Sisälläni alkaa levitä lämmin tunne, tunne siitä että valitsin oikein, mutta sitten valo alkaa lepattaa ja sammuu eikä syty enää uudelleen.
Kurkkuuni tarttuu pala. Sitä minä en kestäisi jos Sirius katoaisi elämästäni niin kuin tuo valo. Lämpö katoaa ja ahdistus, tukehtumisentunne, tulee sen tilalle.
Pakotan jalkani liikkeelle vaikka se onkin vaikeaa.
(Sirius)
Kynttilä palaa loppuun ja pimeys kietoo minut sisäänsä. Painan pääni vasten pöytää. Tämä odotus ajaa minut hulluuden partaalle. Tämä yksinäisyys, pahempi kuin koskaan ennen, puskee minut jo puoliksi sen partaan yli.
Sitten kuulen oven kolahtavan, nostan pääni, ponnahdan pystyyn niin nopeasti että tuolini kaatuu ja ryntään siitä piittaamatta kohti alakertaa.
(Remus)
Suljen oven perässäni ja kuulen melua yläkerrasta. Sytytän valon ja näen Siriuksen ryntäävän minua kohti. Hänen kasvonsa loistavat.
Seison paikoillani ja odotan että hän loikkii portaat alas viisi askelmaa kerrallaan. En ole ihan varma mitä tehdä, mutta Sirius näyttää tietävän. Hän juoksee suoraan minua päin ja suutelee huuliani raivokkaasti.
Ulkona tuntemani ahdistus on poispyyhkäisty. Siriuksella on valta tuhota kaikki, mutta ei hän tuhoa.
Minä olen hänen, hän on minun. Olen eksyksissä ilman häntä, mutta nyt olen aivan varma siitä että minun paikkani on tässä.
(Sirius)
Remus, Remus, Remus on taas täällä, muuta ajatusta ei mahdu aivoihini. Suudellessani häntä hurja riemu valtaa tajuntani.
”Remus, voisitko sinä jo hyväksyä sen, että meidän on ihan tyhmää asua erillämme?” kuiskaan hänen korvaansa siirryttyäni suudelmasta näykkimään sitä. Remus nauraa ja hengähtää mielihyvästä yhtä aikaa.
”Mmmh. Kyllä, Sirius. Minä olen – vakuuttunut siitä”, hän vastaa ja hieroo kasvojaan olkapäätäni ja kaulaani vasten.
”Vihdoinkin.”
Kaikki maailmassa kuolee joskus, maatuu, vajoaa unohdetun meren aaltoihin, mutta minä olen hulluna Remukseen. Hän se on joka saa minut kokonaan hulluuden partaan yli. Hän, vain hän.
KK
2: Pakollisia olivat siis seuraavat:
-Rankkasade, tuuli joka kiskoo Remuksen takkia
-Siriuksen sotkuinen käsiala
-Näkökulmanvaihto ficin aikana, mielellään siten että vuorotellaan Siriuksen ja Remuksen näkökulmaa.
// Neme siirsi oikealle alueelle.
