Kirjoittaja Aihe: Rakkauden tuskaa (K-11, angst, draama, general)  (Luettu 6220 kertaa)

Mistur

  • Vieras
Title: Rakkauden tuskaa
Author: Mistur
Genre: Angst ja draama
Pairing: ei löydy
Rating : K-11
A/N: Olen jo aikaisemmin julkaissut tämän ficin vuotiksessa, mutta päätimpä sitten laittaa sen tännekin. Siis lukekaa ja kertokaa mielipiteenne, mikä hyvää, mikä huonoa

Rakkauden tuskaa

Pelko, kuin kuiskaus, josta ei erota sanoja, kuin pimeys, joka peittelee sisäänsä ja tukehduttaa. Hiljaa ja huomaamatta se hiipi sisääni. Ensin se oli jossakin kaukana, vain varjo. Yhtäkkiä se olikin edessäni, takanani, ympärilläni. Salamana se syöksyi luokseni, kun ovi pamahti auki.
Silloin Pelko oli liitossa sen Miehen kanssa. Aina ne olivat lähelläni, eivät koskaan jättäneet rauhaan.

Mies löi kerran ja toisen, hän löi ja löi. Mustelmat alkoivat tummua ympäri pojan hentoa kehoa, mutta pitkään aikaan pojan silmistä ei ollut valunut kyyneliä, ne ovat loppuneet jo kaunan sitten.

Kipua, tuskaa, pettymystä, hiipuvaa rakkautta. Ennen uskoin parempaa, nyt en enää, ennen rakastin, enää en osaa. 12 kesäisenä ymmärsin enemmän kuin kukaan osasi arvatakaan.

Huuto ja itku palauttavat nuorukaisen takaisin nykyhetkeen. Alakerrassa rikkoutuvat astiat ja maljakot soittavat omaa surullista ja tuttua sävelmäänsä. Tuuli ulisee ullakko kamarin nurkissa, vesi pisarat rummuttavat vanhaa peltikattoa. Myrsky vääntää puiden runkoja kaarelle, tuskissaan ne kumartavat voimaa ja kurittomuutta.

Pelon edessä, sen Miehen edessä minäkin olin joskus nöyrä ja alistuva, en enää. Enää en suostu matelemaan, enää en suostu pelkäämään.

Pimeässä huoneessa muistot imaisevat pojan taas kerran sisäänsä, syvemmälle, syvemmälle. Muistojen musta verkko kiertyy pojan ympärille.

Istuin pimeässä huoneessa. Ovi rähähti auki. Kuten aina ennenkin pelko hiipi sisääni. Taas sain iskun kasvoihini. Enää en kuitenkaan tuntenut mitään en kipua, pettymystä enkä vihaa. Pelkokin oli kadonnut yön tavoin, hiljaa ja vaivihkaa. Pelon tilalle alkoi nousta uusi tunne: halveksunta.
Ivallisen halveksuvan katse silmissäni tuijotin Miestä mustien rasvaisten hiusteni takaa. Taikasauva pitkissä sormissani astuin miehen eteen. Pieni heilautus, sanoja ei tarvittu, lasi pirstoutui miehen kädessä.
Miehen silmät laajenivat kauhusta, kuin vauhko eläin se tuijotti saalistajaansa yrittäen samalla etsiä pako reittiä.
Tuijotin Miestä halveksuvan ylimielisesti. Tuotako pelkäsin? Tuotako joskus ihailin, kunnioitin, rakastin?!
Saastainen, arvoton jästi.

Nuorukainen tuijottaa ikkunan mustasta pinnasta heijastuvaa kuvajaistaan. Mustat pitkät rasvaisina roikkuvat hiukset kehystävä kelmeitä kasvoja, ohuet huulet, pitkä nenä, kapeat ivallisesti tuijottavat kylmät silmät. Ikkuna kuitenkin heijastaa vain pienen osan nuorukaisesta. Näkymättömiin jää hänen todellinen minänsä, se mitä on sisällä. Ja sen todellisuuden poika peittää huolella. Hän on kuin peli, heijastaa kaiken takaisin, kuin virtaava vesi hän lipuu sormien lomasta. Hän on kuin nurkassa häilyvä varjo, hän on kuin tuuli.

Pitkään sinnittelin, nyt en jaksa enää. Naisen takia, Äidin takia yritin. Nyt on kuitenkin pakko tehdä se, mitä olen jo kaunan halunnut.

Poika astuu ulos huoneestaan ja laskeutuu jyrkät rappuset alas eteiseen. Poika on oppinut kulkemaan hiljaa, yksikään rappu ei narahda, ei kuulu yhtäkään tömähdystä tai kolahdusta. Kuitenkaan poika ei vaikuta aralta, päinvastoin, hänen äänetön askelluksensa ja hänen ympärillä hulmuava kaapunsa saavat pojan näyttämään itsevarmalta ja ylpeältä.  
Paiskaan oven auki ja kävelen rahallisesti keskelle riitaa. Miehen kasvoille nousee heti pelko, hän tuijottaa kädessäni olevaa sauvaa.
Nainen kyyhöttää lattialla, hän itkee, minun takiani. Haluaisin antaa hänelle lohtua, mutta en osaa, en pysty, en juuri nyt. Vaikka katseemme kohtaavat vain hetkeksi, tunnen kuohahduksen sisälläni. Lähes kymmenen vuotta sitten kadotin sen tunteen. Aina joskus se yrittää tulla pintaan, en kuitenkaan anna sille tilaa nousta jalkeille. Niin usein olen joutunut pettymään, kärsimään, häpeämään. Niin monta vuotta olen sitä piilotellut ja tallannut alemmas, ettei se enää osaakaan tulla kunnolla esiin.
Taas tuijotan Meistä, yhtäkkiä muistan kaikki ne kerrat jolloin hän nöyryytti minua. Muistan kivun, pelon, pettymyksen. Muistan äidin tuskan aina hän yritti suojella viimeiseen asti, joka ikinen kerta hänet hakattiin lähes tajuttomaksi. Me olemme kärsineet, nyt on miehen vuoro kärsiä.

Pojan silmät hohtavat vihasta, kun hän tuijottaa miestä. Vain yksi sana, nopea sauvan heilautus. Miehen kasvojen, käsien ja rintakehän iho repeää rikki. Veri valuu pitkin Miehen kasvoja ja käsiä, kuin villisti virtaava puro.  Mies luhistuu lattialle huutaen tuskaansa.
Pojan silmien villi raivo katoaa yhtä nopeasti kuin se ilmestyikin. Poika vilkaisee Äitiään, joka vapisee lattialla. Säikähdys, katumus. Vaikka poika yrittääkin peittää niitä, äiti näkee ne selvästi, hän tuntee poikansa.

Hitaasti käännän selkäni entiselle elämälleni ja kävelen ulos lapsuudenkodistani tietäen, etten enää palaa. Hetkeksi haikeus hiipii mieleeni. Äidin kasvot nousevat esiin harmaasta sumusta. Mietin usein, kuinka hän kestää sitä Miestä. Rakkauden voima on suuri.
Sataa. Jään seisomaan sateeseen ja tuijotan edessä aukeavaa niittyä.  

Sade piiskaa rikki hentoisimmat ja pienimmät kukat. Armotta se talloo ne jalkoihinsa. Kuitenkin sateen loputtua ne nostavat päänsä ja kurottavat taas kohti taivasta. Niidenkin hennot varret ovat täynnä voimaa ja sitkeyttä.