Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Romance
Rating: K-11
Pairing: Alec/Magnus
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Vain Magnus oli osannut tarttua läpinäkyvää poikaa kädestä.
Läpinäkyvää
Alec istui jalat ristissä Magnuksen ultramariininsinisellä sohvalla, haaveili olevansa missä tahansa muualla, kuin Magnuksen katon alla. Ei sillä, ettei Alec olisi pitänyt velhosta, jolla oli tukka lakasta takussa, jalassaan pari sateenkaarenvärisiä nahkahousuja, paidankauluksesta auki kaksi nappia, vilkkui kaistale paljasta ihoa. Kaikkea muuta, Alecista Magnus oli kaunis katsella. Liiankin, mitä tuli hetkiin, joina Jace unohti kuinka käyttäydyttiin sairaslomalla, nosti katseensa televisioruudusta, ja vilkaisi Alecia, joka katseli silmät suurina Magnusta. Silloin Alec liimasi siniset silmänsä suudelmaan saippuasarjassa, haaveili suutelevansa Magnusta.
Ei Alec tahtonut Jacen tietävän, ketä Alec tahtoi katsella, katseli Jacen retkottaessa sinisen sohvan laidalla taju kankaalla, nähdessä päiväunia silmissään nukkumatin santakakkuja. Ei Alec tahtonut Jacen tietävän Magnuksesta, heistä kahdesta. Ei sillä, ettei Alec olisi pitänyt velhosta, jonka suupielet kaartuivat kohti korvia Alecin punastuessa, velhon paljettipaidasta, parista kissansilmiä, jotka katselivat Alecia, Alecin kalpeita kasvoja, jotka punehtuivat Magnuksen kuiskatessa rakastavansa, eikä Alec osannut vastata. Silloin Alec oli hiljaa, sanomatta sanaakaan. Vaan eipä sillä, ettei Alec olisi pitänyt velhosta, joka oli kietonut kätensä Alecin kaulalle, painanut pojan huulille makelta maistuneen suudelman. Päinvastoin, Alec piti velhosta aivan liikaa, kas siinä oli pulma, joka olisi saanut Isabellen riemastumaan.
Isabelle tiesi Alecista, vaan ei Magnuksesta. Isabelle ei tiennyt Alcin oppineen, kuinka rakastua, leikkivän rakastavansa, Magnuksen kai haaveilevan rakastelusta. Isabelle oli tiennyt Alecista aina, silloinkin, kun Alec ei ollut ollut aivan varma, ketä katsella, tyttöjä vaiko poikia, vaan Magnuksesta vain Jace saattaisi Isabellelle kannella, Alec kun ei tälle vapaaehtoisesti velhostaan kannella. Sillä enää Alec ei tarvinnut Isabellea, Alec oli oppinut kävelemään omilla jaloillaan, ilman pikkusisartaan, Jacea, jota ei ollut kai koskaan rakastanutkaan. Olihan Alecista tullut aikamies, lopulta, olkoonkin, ettei tämä ollut tahtonut kasvaa aikuiseksi ollenkaan.
Alec ei ollut tahtonut kaiken katoavan, ei onnettoman lapsuuden, iltojen, joina Isabelle oli kuiskannut Alecin vielä joskus olevan onnellinen. Isabelle oli tahtonut olla aikuinen, Jace sanonut olevansa kateellinen, Alecin olevan lapsellinen. Ja Alec oli katsellut tähtitaivasta, vielä viimeisen kerran piirtänyt ikkunalasiin tähtikuvioita. Eiväthän aikuiset sellaista tehneet, eivät aikuiset heilutelleet jalkojaan ikkunalaudalla, haaveilleet lentävänsä. Alec ei ollut tahtonut heidän haalistuvan, Jacen, Isabellen, sen eilisen, jona Alec oli vihdoin oppinut olemaan onnellinen. Isabelle oli sanonut, että yön tuolla puolen odotti uusi huominen, Alec tavannut Magnuksen. Vaan Isabelle ei tiennyt Magnuksen opettaneen Alecille kuinka nauraa, hymyillä. Isabellelta Alec ei ollut oppinut kuin alkeet valehtelusta, Jacelta miltä tuntui pelätä.
Ja Jacesta puheenollen Alec katsahti veljeensä, joka makasi sinisellä sohvalla silmät suljettuina, leikki huulet raollaan kuorsaavansa. Jacen kultatukka valui yli sohvanlaidan, tämän suupielellä sen sijaan kapea kuolavana. Jacen poski painoi mustelman sohvaan eilisen vierelle, Jace käpertyi kerälle kuopalle painuneelle sohvalle, jolla pojan varjo nukkui silloinkin, kun Jace eksyi matkalla Magnuksen kylpyankankeltaiseen kaakelitaivaaseen. Jace haukotteli suu apposen ammollaan, oli pujauttaa peukun suuhunsa, muisti pahan pojan maineensa, päätti peukalonsa sijasta maistella keskisormea. Alec huokaisi, unohti hymyillä katsellessaan Jacen pokeri-ilmettä, joka oli liian pinttynyt pikkuveikan kasvoille haalistuakseen edes tämän ollessa puoliunessa.
Alec työnsi kätensä farkuntaskuun, kiersi sormensa steelen ympärille, tunsi kylmän metallin painuvan vasten kämmentään. Alec kääri villapaitansa hihan aina kyynärtaipeeseen saakka, katseli pilvenpaisteessa hiljalleen kalpenevaa ihoa, sinisia viivoja, mustia riimukuvioita. Alec painoi steelen kärjen ranteelleen, piirsi kaaren, vasten valkoista ihoa tummuvia ääriviivoja. Kieli keskellä suuta Alec alkoi piirtää luonnoksia riimuista, joita Isabelle joskus oli pitänyt kauniina. Vasta rinta ruvella pikkusisko oli tajunnut kaiken kauniin katoavan aikaan, mustien palasten enkelten sanoja ei milloinkaan. Alec kuljetti steeleä pitkin paljasta ihoaan, piirsi merkki merkiltä itsestään näkymättömän.
Vasta Magnuksen livahtaessa olohuoneeseen ovenraosta kannoillaan kapea valokeila Alec havahtui, nosti katseensa käsivartensa mustasta labyrintista. Magnuksen suupielet kaartuivat kohti korvia, Alec hymyili varovaisesti. Steele lipsahti, poltti juomun Alecin ranteen poikki, Alec kirosi, eikä Magnus hymyillyt enää aivan niin leveästi. ”Vahinko”, Alec kuiskasi, eikä silmäkulmaan kohottut kyyneltä. Alec puristi kätensä nyrkkiin, kivusta huolimatta esitti hymyilevänsä. Olihan Alec ennenkin osunut hutiin tuherrellessaan käsivarteensa kuvioita katseilta katoavista askelista. Ei kivussa ollut mitään uutta sellaiselle, josta oli tehty varjometsästäjä vastoin tahtoaan, ehkäpä.
Sillä he olivat enää enkelin verestä veistettetyjä kuvia ihmisistä, metsästivät niitä, jotka vain leikkivät elävänsä. He olivat työorjentoituneempia kuin Brooklynin päävelho konsanaan, päävelho, joka parhaansa mukaan repi liikoja sivuja kalenteristaan, joka toimi tämän omantunnon ohella myös bisnesvaistona. Varjometsästäjillä oli sanomattomia sääntöjä, sellaisia, jotka olivat opettanet Alecin olemaan hymyilemättä. Vaan enää ei Alec tahtonut olla sellainen, olihan Alec löytänyt rakkauden, jonka joskus oli luullut nähneensä katsoessaan Jaceen. Alec katsoi Magnusta, painoi steelen vasten ranteensa palanutta ihoa. Magnus puri huuleensa, piteli kahvoistaan kahvikuppeja. ”Eikö tuo satu?” Magnus kysyi siristäen kissansilmiään.
Alec irvisti, korjasi kaaren, josta oli piirtänyt rikkonaisen. Riimut olivat kuin ihmisiä, niin helppoja rikkoa, särkeä liikkeellä, joka sai viivat valumaan pitkin kämmenselkää. Riimut olivat kuin ihmisiä, niin vaikeita korjata, virheitä paljaalle iholle piirrettyjä. Riimut haalistuivat hiljalleen, kalpenivat valkeiksi arviksi, lopulta katosivat. Riimut opettivat hengittämään silloin, kun pää painui pinnan alle, kannattelivat varjometsästäjää tämän luullessa lentävänsä, saivat heräämään silloin, kun tahtoi potkaista tyhjää. Ja kuitenkaan sirpaleet enkelin sanoista eivät olleet tehneet varjometsästäjistä onnellisia. ”Kirvelee vain,” Alec vastasi varovasti, vältteli Magnuksen katsetta.
Magnus laski kaksi kahvikuppia lasipöydälle, läpinäkyvään lasiin huurtui renkaita kuin vedenpintaan putoavasta pisarasta. Alecin vatsassa lepatti parvi perhosia – ei Magnus olisi Jacen takia viitsinyt vaivautua kahlaamaan läpi kahvinkeittimen käyttöohjeita, särkemään pannua lasinsiruiksi lattiaan, tilaamaan päiväkahvia kahdelle sormiaan napsauttamalla. Ei Magnus olisi Jacen takia leikkinyt huomaavaista, kammannut tummaa tukkansa, maalannut huuliaan punaisella. Magnus tiesi Alecin rakastuneen vahingossa. ”Paketti panadolia apteekin hyllyltä, ehkäpä?” Magnus ehdotti, kuten tavallista väänsi kasvoilleen hymyn vaikka väkisin.
Alec pudisti päätään, siirsi steelen vasempaan käteensä, alkoi piirtää kieli keskellä suuta riimukuvioita. Magnus vilkaisi sohvanlaidalla retkottavaa Jacea, istahti lattialle ristien pitkät jalkansa. Magnuksella oli yllään sininen pyjama, vaikka kello näytti kahta iltapäivällä. Alec avasi suunsa, sulki sen sanaa sanomatta. Olihan Magnus loppuviimeksi kaunis pyjamassa. ”Jace sanoo, että varjomestästäjässä täytyy olla masokistin vikaa”, Alec sanoi, kuljetti steeleä pitkin käsivartensa kalpeaa ihoa. Alec vavahti Magnuksen sormien kulkiessa säärellään, pujahtaessa sisään farkunlahkeesta. Alec uskotteli kätensä tärisevän kahvikuppisyndroomasta, kumartui koppaamaan punaisen kupin pöydänkulmalta.
Magnus noudatti Alecin esimerkkiä, kiersi sormensa kuppi kakkosen ympärille, hengitti sokerintuoksuista höyryä kissansilmät kahvin maitoraidoissa. Magnus oli unohtanut sekoittaa, kai hukannut lusikan, unohtanut, kuinka tiskikone avataan. ”Se poika onkin masokisti teidän molempien edestä”, Magnus huomautti, kallisti kupin huulilleen, poltti kielensä. ”Sekä kaikesta päätellen sadisti siihen kaupanpäälle” Magnus lisäsi mietteliäänä, painoi päänsä Alecin syliin, tarttui tätä kädestä. Magnukselle ei ollut vaikeaa koskettaa Alecia, ei sanoa rakastavansa. Ja Alec tahtoi heidän olevan totta. Alec puhalsi kuppiin välttyäkseen vastaamasta, haaveili kahvinmakuisesta suudelmasta.
Alec ajatteli: ei vielä. Vaan vielä jonakin päivänä he kävelisivät käsi kädessä, vielä jonakin päivänä Alec särkisi salaisuuden, jota ei tarvitsisi enää, ei heidän ollessaan yhdessä. Kaikki on mahdollista, jos vain uskaltaa, kaikki mahdollista kun oppii rakastamaan. Vielä jonakin päivänä he eivät välittäisi Alecin vanhemmista, eivät Jacesta. He eivät välittäisi Inkvisiittorin sanoista, eivät Klaavista, joka saisi tietää heidän suhteestaan lopulta, Alecin rikkonaisesta salaisuudesta. Vielä jonakin päivänä Alec uskaltaisi vastata: minäkin rakastan sinua. Mutta ei tänään, ehkei vielä huomenna. Vaan Magnus oli sanonut odottavansa. ”Jace ei ole sadistia nähnytkään”, Alec sanoi, silitti Magnuksen tummaa tukkaa, joka valahti verhoksi velhon kasvoille.
”Onhan se isänsä”, Magnus huomautti, värähti Alecin koskettaessa tämän niskaa. ”Sitä setää jos jotakuta minä kutsuisin sadistiseksi.” Magnus kiersi kätensä Alecin vyötäisille, kallisti päätään omahyväisesti hymyillen. Luuli kai sutkaustaan fiksuksi tai veikeäksi ellei sitten sekä että. Ja Alec pidätteli hymyään. Ei Jacen isästä puhuttu, ei etenkään velhoseurassa. Valentine oli varjometsästäjien häpeäpilkku, se, josta ei ollut tullut paha poika puolivahingossa. Valentine oli päästään vialla, muuta diagnoosiksi eivät liituraitamihet olleet osanneet sanoa. Ja Valentine oli Alecin edeltäjä Inkvisiittorin mustalla listalla siihen saakka, kun Magnus vihdoin keksisi haluavansa lähetellä hääkutsuja. Vaikka ei Alec tahtonut puhua hääkutsuista sen kummemmin kuin Valentinestakaan.
Alec laski kahvikuppinsa lasipöydälle, ”Ei Valentine ole sadisti, se on sadomasokistinen mielipuoli” Alec sanoi kietaisten kätensä Magnuksen kaulaan, vain vilkaisi Jacea, joka veti sikeitä peukalo poskessa. Alec antoi Magnuksen kiivetä syliinsä lattialta, koskettaa varovaisesti poskeaan, hipaista huulillaan alahuultaan. Magnus pujotti sormensa Alecin leuan alle, kohotti tämän kasvoja, ja heiden suudelman maistui kahvilta. Ja kun Alec nojautui kauemmas, ei Magnus sanonut sanaakaan, vain hymyili varovasti, kuin sanoisi rakastavansa. Enää Alec ei punastellut Magnuksen kuiskiessa kauniita sanoja, Alecin olevan kaunis, komea. Enää Alec ei tahtonut itkeä Magnuksen haaksirikkoutuessa sinisiin silmiinsä kerran toisensa jälkeen, heidän katseidensa kohdatessa Alecin mustan otsatukan alta. Sillon Alec sanoi Magnuksen olevan kaunis.
”Eikä ole poika sädekehä päänsä päällä kauaksi isäpapastaan pudonnut”, Magnus mumisi, mulkaisi vaaleatukkaista enkelipoikaa, joka parhaillaan kuolasi lätäkköä siniseen sohvaan, käänsi kylkeä huulillaan huokaus, sanoja pikkusisarestaan. Kai Jace luuli, etteivät he tienneet, miltä tuntui rakastua, miltä näytti sellainen, joka oli antanut sydämensä särkyä. Kai Jace luuli, etteivät he nähneet tämän katselevan Clarya, jolla oli punainen tukka ja kasvoilla pisamia, joiden Jace oli sanonut olevan kuin vesipisaroita. Silloin Alec oli tiennyt, ettei Jace oppisi rakastamaan muista, kuin sisartaan, ei tänään, huomenna. Clary oli Jacella kaikki kaikessa, sekä se ainoa, jota pikkuveli ei voisi koskaan saada.
”Älä sano noin Jacesta”, Alec vavahti, vaikka tiesi, ettei Magnus tarkoittanut satuttaa. Ehkä Magnus oli kerran ollut Jacelle kateellinen, kateellinen Alecista, sinislmäpojasta, jota oli katsellut sillä silmällä aina illasta, jona oli kirjoittanut puhelinnumeronsa tämän käsivarteen Isabellen katsoessa toisaalle. Ehkä Magnus oli ollut kateellinen Jacesta, siitä, että Alec oli luullut rakastavansa Jacea. Oli vaikea sanoa, oliko se koskaan ollut rakkautta, vaiko vain haavekuva heistä kahdesta, jotakin epätodellista. Epätodellista kuten Magnuskin. Alecin oli vaikea uskoa Magnusta tämän sanoessa rakastavansa naama peruslukemilla. Ei Alecin päiväunissa enää vilahdellut Jacen kasvoja, Magnusta Alec rakasti, ei ketään muuta.
”Anteeksi”, Magnus kuiskasi vasten Alecin kaulaa, kuljetti käsiään pitkin Alecin selkää. Alec tunsi Magnuksen lämpimän hengityksen niskassaan, tämän huulien koskettavan paljasta ihoaan. Eikä Alec tahtonut Magnuksen lopettavan, ei, vaikka tiesi Jacen saattavan avata silmänä hetkenä minä hyvänsä. Magnus painoi huulensa vasten Alecin poskea, suuteli suulle Alecin vetäessä tämän syliinsä. Magnus laski päänsä Alecin olalle, eikä Alec enää jaksanut olla vihainen. Ei Jacen takia. Alec oli saanut tarpeekseen Jacesta, joka puhui vain Clarysta, vain unissaan kuiskasi rakastavansa. Ja he olivat hiljaa, sanomatta sanaakaan, kunnes Magnus raotti huuliaan ja kysyi hiljaa: ”Alec?”
Alec huokaisi hiljaa, antoi Magnuksen sormeilla paidankaulustaan. Alec antoi Magnuksen avata paidannappinsa, suudella kaulakuoppaansa pienen mustelman. Sillä Alec tiesi, ettei Magnus tekisi mitään sellaista, mitä tiesi, ettei Alec tahtonut tämän tekevän, koskettaisi Alecia sieltä, mistä kukaan ei ollut koskaan Alecia koskettanutkaan, ei ilman Alecin lupaa. Alec antoi Magnuksen tanssittaa sormiaan paljaalla ihollaan, eikä Magnus avannut suutaan silloinkaan, kun Alec tahtoi jo sulkea silmänsä ja leikkiä nukkuvaa. Ja Alec uskalsi nukahtaa Magnuksen viereen farkut jalassa, nukkua velhon sylissä, tämän kanssa käsi kädessä. Magnus tahtoi vain Alecin olevan onnellinen, he etenivat varovaisesti, kuin vauvanaskelin aina eteenpäin. Eikä Alec pelännyt Magnusta. ”Mitä?”
Magnus kohotti kasvojaan, laski kätensä Alecin lanteille, kissansilmät kiiluivat surullisina, väistivät Alecin sinisten silmien katsetta. ”Sainhan jo anteeksi?” Magnus kuiskasi, vaikka tiesi, ettei Alec jaksanut olla pitkävihainen, harrastanut itkupotkuraivareita toisin kuin Jace silloin, kun luuli, ettei ketään ollut näkemässä tämän kieriskelyä lattialla huuto kurkussa, tuntiessa särkyvänsä. Vahvimmatkin heistä murtuivat joskus, niin Alec kuin Jacekin. Vahvimmatkin heistä tiesivät, miltä tuntuu särkyä. Mutta ei Isabelle. Sillä Isabelle rikkoi ne, jotka tätä rakastivat, rakastelivat. Eikä kukaan rikkonut Isabellea, tehnyt Isabellesta rikkonaista.
”Joo,” Alec sanoi, hymyili painaessaan Magnuksen huulille varovaisen suudelman.
Heidän siinä suudellessaan tuli täyteen Jacen kiintiö päiväunista sun muista haavekuvista. Jace haukotteli suu apposen ammollaan, venytteli käsivarsiaan, tuli huitaisseeksi Magnusta puolivahingossa. Alec katsoi Jacea silmät suurina, sitten Magnusta, ja heidän hetkensä oli jo palasina lattialla. He elivät hetkissä, jotka särkyivät ennemmin tai myöhemmin, kyllä Magnussen tiesi. Heillä oli vain hetki aikaa hymyillä, he hymyilivät hymyjä poispyyhittyjä. Magnus äännähti kyllästyneenä, Alec painoi päänsä. Magnus tuntui painavalta Alecin sylissä, vaikka Alec tahtoi ottaa jalat alleen ja juosta. Alec ei tahtonut Jacen näkevän heitä, Magnusta Alecin sylissä. Ei tänäänkään. ”Näkemisiin, varjometsästäjäni”, Magnus mumisi, sujautti sormensa Alecin farkuntaskuun.
”Anteeksi”, Alec kuiskasi, hapuli steelen käteensä paitansa povitaskusta, piirsi mustasta kaaresta kyynärtaipeellaan kokonaisen. Alec tahtoi kadota Jacen katseelta, olihan Alecilla salaisuutensa. Ei Alec tahtonut vielä kertoa, ketä rakasti, rakastavansa sellaista, joka oli puoliksi demoni ja mies itsekin. Alec katsoi Magnusta, Magnuksen surullisia kasvoja, alassuin kääntyneitä suupieliä. Alec yritti hymyillä, mutta Magnus ei hymyillyt takaisin. Viiva valui pitkin Alecin kalpeaa ihoa, Alec katosi näkyvistä, ja tiesi, että Magnus ymmärsi. Tiesihän Magnus, mitä Alec pelkäsi, vaikkei tämän tahtonutkaan pelkäävän, ei enää.
Jace kohotti kulmiaan, haroi vaaleaa tukkaansa, eikä Alec enää nähnyt tämän sädekehää. ”Sohvaako suukottelet paremman puutteessa?” Jace kysyi ivallisesti, katseli Magnuksen ilmeettömiä kasvoja, tummaa tukkaa, jonka Alec oli työntänyt tämän kasvoilta korvan taa. Magnus ei tahtonut Jacen tietävän tämän olevan surullinen ollenkaan, suutelevan Alecia silloin, kuin Jace leikki nukkuvaa sohvanlaidalla. Magnus ei nähnyt Alecia enää, Alec oli kadonnut näkyvistä, Magnuksen sylistä. Magnus kosketti huuliaan kuin olisi muistellut Alecin suudelmaa, kosketusta ihollaan.
Alec hipsi olohuoneen ovenraosta, kuuli Magnuksen selittävän Jacelle sohvafetisseistä.
Alec lakosi mustalle asvaltille odottamaan hopeainen avain farkuntaskussaan, eivätkä ohikulkijat nähneet vilaustakaan pojasta, joka leikki näkymätöntä.
Vain Magnus oli osannut tarttua läpinäkyvää poikaa kädestä.
