Murhattu sydän K-11

[coffeeholic]

Kirjoittaja: Shakira
Ikäraja: K-11
Paritus: Lily Luna Potter & Hugo Weasley
Genre: Angst
Varoitukset: Ihmisiä kuolee.

Betana toimi Lomppero, ja hänelle minä tämän omistan. Kiitos avustasi ja ajastasi, olet paras.

Lukekaa ja kommentoikaa!!!



Odotin joskus rakastamaani ihmistä ulkoportailla, viimeinkin valmiina sanomaan totuuden.
Olin odottanut häntä kauan.
Kun näin punatukkaisen hahmon ääriviivat,
ne tuntuivat lähestyvän  hitaasti, mutta liian nopeaa, ääriviivat joista pidin vaikken sitä itselleni enää tunnustanutkaan, ja juostessani vastaan hän avasi sylinsä.
Mutta en juossut hänen syliinsä.
En enää suostunut uskomaan.
Vaan paiskasin totuudella häntä kasvoihin.

”Sinä voit sanoa ettei ole ketään muuta. Voit selitellä, niin kuin aina ennenkin, mutta minä en ole koskaan uskonut selityksiäsi. En koskaan. Olen vain halunnut uskoa. En voi enää. Mikä oikeus sinulla on loukata minua? Mikä? Hugo nyt riittää!!! Minä en kestä. Kuinka sinä kehtaat tulla takaisin aina lähdettyäsi, edes pyytämättä anteeksi? Tajuatko että loukkaat minua?”

”Lily, sinä et ymmärrä, et voi ymmärtää. Rauhoitu, minä selitän”

”Rauhoittua vielä käsket!!! Selitysten aika on ohi!!!”

”Mikä sinua vaivaa? Mikset vain voisi luottaa että tulen takaisin, mikset voisi odottaa ja luottaa?”

”HYVÄ SINUN ON SANOA, TAJUATKO ETTÄ OLEN ODOTTANUT VIIKKOJA KOSKA ET HALUA KERTOA MINUSTA KENELLEKKÄÄN? JA SINÄ KEHTAAT PYYTÄÄ ETTÄ LUOTTAISIN VIELÄ!!! SINÄ PETIT LUOTTAMUKSENI. SINÄ OLET TÖRKEIN IHMINEN JONKA TUNNEN!”


Sitten juoksin pois. En voinut enää jäädä. Pysähdyin junaradan lähelle, ja huusin niin lujaa kuin lähti.


”HELVETIN HUGO!!!”


Se oli ohi.

Vajosin tyhjälle penkille, en pystynyt itkemään.

Valheet olivat ohi, mutta myös kaikki ne hyvät hetket.
Kaikki ne kerrat kun olin käpertynyt hänen kainaloonsa.
Kaikki ne kerrat kun hän oli suudellut minua.
Kaikki kerrat kun hän oli juoksuttanut sormiaan kylkeäni pitkin, ja kuiskaillut nimeäni korvaani.
Niihin ei ollut enää paluuta.
Ne olivat mennyttä
Ikuisesti.
Ja osa oli minun syytäni.
Mennyttä ei voi muuttaa, mutta minä en kestänyt enää.
En kestänyt totuuden painoa harteillani, sillä totuus oli valmis murhaamaan minut.

Silmäilin junarataa.

”Nyt tai ei koskaan,” ajattelin.

Juna oli tulossa, tiesin sen. Jos ei tulisi, minä odottaisin.

Juoksin junaradan viereen että voisin hypätä eteen viime hetkellä.
Näin junan valot.
Odotin vielä.
Näin punaisten hiuksien heilahtavan junan alle.
Silloin astuin raiteille.

”Hugo minä rakastan sinua”

Tiesin että hän kuulisi sen, hänen täytyi.
Silloin juna pyyhkäisi ylitseni.
En tuntenut kipua. Kuinka olisin voinut kun minut oli tapettu jo aiemmin sanoilla ja teoilla? En enää, kun hän tiesi totuuden, oli aina tiennyt.


  Anna tuulen puhdistaa

  nostaa helmoja, heittää hiukset sekaisin

  kevätmyrskyn kastella

  mekko liimata kiinni vartaloosi

  olet kaunis, kaunis, ja maailma on sun.



(Pätkä Tehosekoittimen kappaleesta Maailma on sun)

[Lils]

Heis. : )

Tämä oli yhtä aikaa sekä hyvällä että huonolla tavalla sekava fic. Hyvällä tavalla siksi, että osa oli selvästi tarkoitettu olemaan vaikeaselkoisempaa ja hankalasti hahmotettavaa, mutta niihin oli vaikea tarttua lukijana, kun koko teksti ylipäätänsä hyppi vähän sinne tänne. Ensinnäkään, luulin selvittäneeni kumpi on kertoja, mutta lopussa sekin tuntui hämärältä ja hyvin hämmentävältä. En oikeastaan ollut missään vaiheessa varma, mistä tässä oli kyse; Hugo/Lina kylläkin, traaginen rakkaustarina ja itsemurha, mutta mitä miten miksi mitä häh. En vain oikein pysynyt perässä : D

Tekstin rakenne oli yksi, mikä teki tästä hankalan. Kursiivipätkät sekoittivat, varsinkin, kun Maailma on sun oli ängetty samalla kaavalla sinne, ja niin, olin todella sekaisin että missä mentiin, vaihtuiko krusiivin jälkeen paikka ja aika, vai oliko se perusfontti jotain suurempaa, aina jatkuvaa runkoa – alusta asti samaa kunnes juna, vai jotain muuta.

Junan alle hyppääminen oli kovin mielivaltainen, ja sitä olisi ehkä voinut pohjustaa paremmin. Kävi kyllä selville (hyvä näin), että kertoja oli ollut pitemmän aikaa onneton, mutta se ahdistus ja elämäpakoisuus ei ollut käsinkosketeltavaa, ja itsemurha tuntui lähinnä typerältä päähänpistolta (ja sen sopimisesta hahmolle olisi voinut olla ehkä varmempi, mikäli olisi tiennyt, kumpi hahmoista oli kyseessä, ja jos se oli Hugo, mitä ihmettä punaiset hiukset tekivät junan alla).

Juna oli tulossa, tiesin sen. Jos ei tulisi, minä odottaisin.

Tämä oli ehkä suosikkini koko ficistä, todella mieleen jäävä kohta ja jotenkin pysäyttävä. Tulkitsin tuon yhtä aikaa ja peräkkäin ehkä miljoonalla eri tavalla ja pidin jokaisesta – tämä oli vain upea.

Hämmennyin hieman, mutta kuitenkin, kiitos tästä. : )