// Alaotsikko: S, angst, Lavender/Ron
Ficin nimi: Auringon polttamia lumihiutaleita
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji/Genre: Angst
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Lavender/Ron, (Ron/Hermione)
A/N: Shuffle II-haaste. En yhtään tiedä miksi rupesin yhtäkkiä kirjoittamaan Lavenderin tuntemuksista, mutta ei kai tarvitsekaan. Tässä nämä pätkät nyt kuitenkin ovat (;
Secondhand Serenade: Stay Close, Don't Go
”Voiko ihminen rakastaa liian paljon?”
Lavenderin itkuinen kysymys jäi leijailemaan ilmaan, kun ystävän kädet kietoivat hänet syliin. Parvati rutisti Lavenderia hellästi, lujastikin välillä, silloin kun rinnasta kumpuavat nyyhkäykset voimistuivat ja kyynelten virta poskilla valui alas kaulalle.
Kunpa joku olisi tullut aikaisemmin kertomaan, millaista se oli – olla niin toiveikas, luottaa maailmaan niin paljon, ettei valmistautunut ottamaan iskua. Lavender oli ollut juuri sellainen tyttö, siniset silmät, hyvä sydän – juuri sellainen ihminen, jotka aina satuttivat itsensä kaikkein pahiten.
Fergie: Big Girls Don't Cry
Mahtaako jossakin olla mittari, joka kertoo, kuinka paljon sanat voivat satuttaa? Olikohan kukaan koskaan miettinyt, sanoessaan toiselle pahoja asioita, kuinka paljon ne saattoivat syövyttää sydäntä, viedä elämänhalua ja uskoa itseen? Tahtoiko kukaan, joka loukkasi toista, satuttaa niin pahasti?
Lavenderin silmät kiersivät oleskeluhuoneen punaisia seiniä ja niiden vierellä istuvia ihmisiä. Hän keräsi katseita puoleensa, tummat silmänaluset ja punaisina ja turvonneina leiskuvat luomet olivat loistouutisia ihmisille, jotka olivat kyllästyneitä omaan elämäänsä ja tahtoivat päästä juoruamaan. Lavender Brown jätettiin. Taas kerran yksi tyttö, joka tuhlasi elämästään päiviä viattomiin päiväunelmiin ja haaveisiin, sai iskun vasten kasvojaan. Taas kerran kaikki muut olivat olleet viisaampia, pitäneet tunteensa itsellään ja hallinnassaan.
Olihan siis vähintäänkin tarpeellista, että särkynytsydämiselle tytölle naurettiin, kunnes kyyneleet olivat kuivuneet hänen poskilleen.
The Script: The End Where I Begin
Lumihiutaleita. Miten jotakin niin kaunista ja hentoa saattoi yhä olla maailmassa?
Yhtäkkiä Lavenderin sisällä kuohahti puhdas viha. Tulisiko vielä päivä, jolloin ihmisistä tulisi niin ilkeitä, niin tunteettomia, että he sulattaisivat lumihiutaleet ennen kuin ne ehtisivät koskettaa maanpintaa, jotta eivät joutuisi näkemään niiden hentoutta? Heikkoushan oli pahe, vain kova ulkokuori oli se, mihin rakastuttiin.
Hermionen takkuisissa hiuksissa oli lumihiutaleita. Hän näytti väsyneeltä, epäilemättä tyttö oli istunut koko yön kirjastossa lukemassa. Ja miksi Ronin silmät silti katsoivat häntä ihaillen?
Juuri niin. Koska Hermione ei koskaan kertonut Ronille, että hän välitti.
Happoradio: Anna anteeksi
Niin kaunista päivää ei ollut nähty Tylypahkassa moneen vuoteen. Aurinko paistoi, järvenpinta oli täydellisen tyyni, kaikkialla kaikui ihmisten nauru. Lavenderin korviin se kuulosti suloiselta, mutta se ei tehnyt häntä onnelliseksi. Se sai hänen sydämensä hypähtämään, ja sitten rintaan syntyi tuttu, puristava tunne. Hän ei osannut enää nauraa, kuten toiset.
Maailma ei ollutkaan se, johon hän oli uskonut. Ihmiset eivät olleet hyviä, rakkaus ei merkinnyt kaikkea kaikessa. Hyvyys oli vain heikkoutta, todellinen onni saavutettiin lävistämättömyydellä. Jopa aurinko, onnen symboli, poltti, jos meni liian lähelle. Aivan kuten luottavaiset ja rehelliset ihmiset paloivat, jos he menivät liian lähelle onnea.
Suurin saavutus maailmassa olisi kai rakentaa niin kova kuori tunteiden päälle, etteivät edes auringonsäteet tavoittaisi sitä tyttöä, joka Lavender oli joskus ollut.