Nimi: Kuolleen suden soturin tie
Kirjoittaja: Furoxrea
Fandom: Perfect World
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Jonkinasteista väkivaltaa, puhetta kuolemasta
Yhteenveto: Nuori barbaari lyötiin jo ennen kuin hänen taistonsa kunnolla alkoikaan. Hän haluaa uuden mahdollisuuden, hinnalla millä hyvänsä.
Vastuuvapaus: En omista Perfect Worldia
A/N: Ensimmäinen ficcini pitkään aikaan... Ja ensimmäinen ficcini Perfect Worldista. Joskin pipariksi mennyt sellainen... En ole kovinkaan tyytyväinen tähän.
Mietinpähän vain, millainen tausta Death's Undeadilla olisi. En kuitenkaan nyt osannut päättää, millä nimellä sitä heppua kutsuisin, kun en ollut varma, haluaisinko ficissä käyttää tuota Death's Undead -nimeä... Joten, hahmosta puhutaan nimettömänä tässä. (Pakko kyllä tämä nimi asia ratkaista jossain vaiheessa, iso D ansaitsee parempaa kuin tämän räpellyksen...) Ja ei, se ei ole virhe, että tuolla mainitaan tällä barbaarilla olevan vihreät silmät, vaikkei sillä pelissä ole. Ajattelin vain, että hyypän silmät olisivat olleet erilaiset ennen kuin jannusta tuli zombi (no, joku epäkuollut kuitenkin).
Kuolleen suden soturin tieHän tiesi aina olleensa heikohko. Se ei ollut kuitenkaan estänyt häntä harjoittelemasta ahkerasti, jotta hänkin vielä jonain päivänä ansaitsisi paikkansa kesyyntymättömien soturina. Kuten eivät monet muutkaan, hänkään ei voinut sallia Haamujen pyrkimystä turmella heidän maailmansa. Siksi, vaikkei erityisen lahjakas barbaari ollutkaan, hän teki parhaansa vahvistaakseen itseään.
Tosin, kaikki se raataminen oli ollut turhaa.
Hänen oli ollut määrä tavata muuan opastaja illan suussa Pohjoissolassa. Matkallaan sinne, nuori vasta-alkaja oli kuitenkin joutunut kamppailuun. Ei suinkaan väijytykseen ollut päätynyt, syy oli aivan toinen. Ruumiskynttilät, ne viheliäiset otukset, olivat käyneet erään kesyyntymättömän neitosen kimppuun, eikä hän rehtinä nuorena miehenä voinut jättää toista pulaan. Barbaari oli jäänyt pidättelemään olioita, jotta tyttö pääsisi pakoon. Hän tiesi, ettei pärjäisi yksin joukolle hirviöitä, ja aikoikin viivästyttää olentoja vain sen verran, että neito pääsisi turvallisen välimatkan päähän. Mutta entä sitten? Luikkisiko hän pakoon kuin mikäkin pelkuri? Se oli vasten hänen luontoaan, mutta mikäli mieli hengissä säilyä, ei hänellä ollut vaihtoehtoja.
Jokin oli kuitenkin mennyt pieleen. Oliko nuori barbaari jäänyt taistelemaan turhan pitkäksi aikaa ja väsähtänyt kamppailun aikana liian paljon, joku joukon olennoista saanut kohtalokkaan iskun perille vai mikä syy ikinä olikaan, hän kaatui maahan, kykenemättä liikkumaan. Ruumiskynttilät olivat murjoneet häntä vielä hetken ennen kuin olivat poistuneet, jättäen hänet yksin maahan makaamaan, verisenä ja tuskissaan. Hän yritti nousta ylös, mutta keho ei totellut. Kaikki, mitä hän pystyi tekemään, oli odottaa ja tehdä kuolemaa.
Aurinko oli painumassa mailleen. Barbaari katseli pian hälveneviä säteitä, tietäen, ettei näkisi niitä enää. Hänen kehonsa tuntui turralta, mikä toisaalta oli ihan hyvä asia. Ainakin kipu oli poissa. Nuorukainen sulki vihreät silmänsä. Miten huono onni hänellä olikaan ollut… Jos joku vain olisi löytänyt hänet aiemmin, hän olisi voinut selvitäkin. Mutta ketään ei ollut näkynyt lähimainkaan. Sinänsä omituista, sillä hän kuitenkin makasi lähellä Pohjoissolan ja Arpisen laakson rajoja. Pohjoissolaan kaikki uudet kesyyntymättömien soturit matkasivat, ja siellä hänkin voisi olla juuri nyt…
Loppu oli lähellä, hän tunsi sen. Siitä hän oli raivoissaan. Hän oli mennyt kuolemaan ennen kuin oli päässytkään taistelemaan maailmansa puolesta! Barbaari toivoi, että voisi nousta. Nousta ja taistella, hinnalla millä hyvänsä.
Kun viimeinen kultainen säde katosi horisontin taa, samaan aikaan nuorukainen veti viimeisen, heikon henkäyksensä. Hiljalleen kuu kipusi taivaalle ottamaan auringon paikan ja valaisi omilla kalpeilla säteillään barbaarin harmaan turkin peittämän ruumiin. Hänen suden kasvoilleen oli jäänyt tyytymätön ilme.
* * * * *
Barbaari avasi silmänsä, joskin hän ei nähnyt muuta kuin mustaa. Kesti tovin ennen kuin nuorukainen tiedosti, että hänhän pystyi liikkumaan. Hän räpäytti silmiään muutaman kerran, mutta ei hänen näkökenttäänsä osunut yhtään mitään. Hän nousi istumaan ja tiiraili ympärilleen. Pelkkä musta tyhjyys ympäröi häntä. Tämäkö oli tuonpuoleinen? Eipä hääviltä vaikuttanut.
”Poika… Et ole tyytyväinen kuoleman suomaan rauhaan. Haluat takaisin elämäntaipaleelle… Miksi?” Nuorukainen hypähti varuillaan pystyyn kuullessaan jonkun puhuvan lähettyvillä. Hänen katseensa haki puhujaa mustasta avaruudesta, mutta hän ei nähnyt ketään.
”Kuka sinä olet?” susibarbaari kysyi epäluuloisesti. Tuntui kuluvan pieni ikuisuus ennen kuin ääni kuului taas: ”Olen vain henkilö, joka haluaa tietää, miksi haluat takaisin kärsimään sodan riepottelemaan maailmaan, vaikka voisit jättää kaiken sen tuskan taaksesi.”
”Ihan juuri siksi, että voisin auttaa sen sodan päättämisessä”, nuorukainen ärähti. Mitä sitä turhaan peittelemään totuutta, kun kerta tuolla henkilöllä oli jotain hajua siitä, mitä hän ajatteli. Pitäisikö hänen muka jäädä köllöttelemään vailla huolen häivää samalla, kun tuhannet kärsivät Haamujen takia? Ei, se ei tuntunut oikealta.
”Vai niin. Samaa monet muutkin nuoret julistavat”, ääni sanoi, kuulostaen hivenen huvittuneelta. ”Mutta ymmärräthän, aikasi maan päällä on ohi. Sinun on siirryttävä kuoleman jälkeiseen elämään.”
”Ei, en suostu. En ehtinyt vielä liittyä mukaan taisteluun maailmamme puolesta, siksi minun on palattava.”
”On tuhansia, tuhansia muitakin, jotka eivät ole saaneet päätökseen kaikkea haluamaansa elämänsä aikana.”
”Entä sitten? Minun on palattava, maailmamme tähden!”
”Sinua ei voi enää palauttaa täysin elämään, eivät edes papit.”
”Ei täysin? Mutta se olisi kuitenkin mahdollista?”
”Kyllä, vaikkakin minua on kielletty tekemästä sitä… Mutta tiedä, ettet olisi elävä, etkä kuollut. Et myöskään voisi enää nauttia kaikista asioista niin kuin eläessäsi.”
Nuorukainen seisoi hetken hiljaa keskellä tyhjyyttä. Hän oli jo valmiiksi kokolailla sitä mieltä, että hän ottaisi tilaisuudesta kiinni, mutta harkitsi asiaa kuitenkin. Hän ei olisi elävä, eikä kuollut… Sittenhän hän olisi melkein kuin Haamut. Ironista. Joskin, mitäs sen väliä. Hän ei palaisi elävien kirjoihin itsensä takia, joten ihan sama, kuinka ankeaa elävän kuolleen elämä olisi. Hän halusi uuden mahdollisuuden ja tehdä parhaansa auttaakseen maailmaansa selviämään Haamujen uhasta. Barbaari nosti määrätietoisin mielin päänsä ja lausui tyhjyyteen: ”En tahdo palata elämään itseni vuoksi. Haluan tuhota Haamut, jotta maailmamme selviytyisi.”
”Ja sen vuoksi olet valmis heittämään hyvästit sille, mitä olit?” ääni kysyi.
”Niin”, toinen vastasi.
”Kai minun on sitten vietävä sinut takaisin… Mutta lupaa minulle, nuori soturi, että siirryt tuonpuoleiseen heti, kun rauha palaa maailmaan.”
”Sen teen.”
* * * * *
Kuu loisti edelleen taivaalla nuoren barbaarin noustessa jaloilleen. Hänellä oli hiukan outo tunne… Huolimatta siitä, että hän oli kauttaaltaan monenmoisten ruhjeiden peitossa, ei hän tuntenut kolotusta. Hän tuijotti käsiään mietteliäänä. Se, ettei hän tuntenut enää kipua, ei mitenkään haitannut häntä. Mutta mitä muita asioita hän ei kykenisi tuntemaan? Mistä kaikesta hän ei voisi enää nauttia? Barbaari laski kätensä ja nosti suden kasvonsa yötaivasta kohti. Ainakaan hänen ulkonäkönsä ei ollut muuttunut, näin äkkiseltään tarkastettuna. Tosin, mitäpä väliä sillä olisi ollut, vaikka hän olisi jonkin rajumman muutoksen kokenut. Pääasia oli, että hän oli palannut takaisin elämään taistelemaan Haamuja vastaan. Tämä olisi nyt hänen soturin tiensä.
