Nimi: Taidemielikuvia
Kirjoittaja: Minä, Mustalupiini
Tyylilaji: Draamaficlet
Päähenkilö: Neville
Paritus: Ei ole
Ikäraja: S
Yhteenveto: Neville piirtää taidemielikuvia.
Vastuuvapaus: Pottermaailma on edelleen Rowlingin enkä minä hyödy tästä rahallisesti.
KK: Hyvää syntymäpäivää, Vehka! Tämä on kirjoitettu ihan ex tempore ja siksi tämä on vähän erikoinen ja hassu tapaus, mutta minä olen tyytyväinen. Ja niin, kiitoksia Keijulle mielipiteestä.
Palaute on aina erittäin tervetullutta :3
Taidemielikuvia
Nevillen käsi ja kädessä oleva mustekynä liikkuivat nopein, sulavin liikkein pitkin vaalean paperin pintaa. Hieman pölyisen ikkunan läpi ei siivilöitynyt paljonkaan valoa, mikä teki huoneen hämäräksi, mutta poika oli liian keskittynyt työhönsä noustakseen laittamaan kattovalon päälle. (Ja sitäpaitsi jokainen piirtäjä tiesi, että kuva näytti erilaiselta luonnonvalossa ja keinovalossa. Ei ei, hän ei voisi nyt keskeyttää. Tämä kuva oli saatava valmiiksi.)
Huoneessa oli melkein täysin hiljaista, kynän ja paperin (Neville käytti piirtämiseen yleensä paperia ja mustekynää, ei pergamenttia ja sulkakyniä, sillä ensiksimainitut ajoivat asiansa paremmin) kosketuksen aiheuttama hento rapina oli ainoa ääni jonka ulkopuolinen olisi kuullut. Mutta se ei ollut ainoa ääni jonka Neville kuuli. Hän kuuli laulua, lintujen laulua ja tytön, hän kuuli tuulen humisevan puissa ja ruohonkorsien nauravan kilpaillessaan siitä, kuka kasvaisi nopeimmin. Hän kuuli aaltojen lyövän rantaan kallion juurella ja auringon iloisen hyräilyn sen lämmittäessä lempeästi maailmaa. Ja Neville myös näki kaiken sen minkä äänet hän kuuli. Samaan aikaan kun hän näki oman kätensä ja viivat ja pisteet joita oli paperille piirtänyt, hän näki tytön tanssivan ja laulavan pitkässä ruohikossa ylhäällä kalliolla (ei liian lähellä reunaa kuitenkaan), näki lintujen istuvan tuulessa huojuvien puiden oksilla ja näki meren kimmeltävän auringonvalossa. Ja se sai Nevillen hymyilemään. Hän liittyi tanssiin tytön kanssa, piteli tämän kädestä vasemmalla kädellään samalla kun oikeallaan piirsi kuvaa paperille.
Ei Neville oikeasti osannut piirtää. Ei sellaisia kuvia, joista muut olisivat nähneet mitä hän ajoi takaa. Mutta hän osasi piirtää sellaisia kuvia, joita nähdessään hänen omaan mieleensä ilmestyi kristallinkirkkaana se hetki jota hän oli ajatellut piirtäessään. Sellaisia kuvia, jotka muistuttivat häntä asioista. Sitä varten hän nytkin piirsi: muistuttaakseen itselleen, että kevät ja kesä olivat tulossa vaikka talvi olikin pitkä. Sillä vaikka kuka tahansa muu olisi nähnyt kuvaa katsoessaan vain jotain, jota olisi todennäköisesti kuvaillut abstraktiksi, moderniksi taiteeksi koska ei tajunnut lainkaan mitä se esitti, Neville näki pidemmälle viivojen taakse. Ja siten hän jaksoi pitkät, pimeät kuukaudet; hän tiesi, että kesän tyttö odotti häntä.