K A T U M U S
”Eikö sen pitäisi olla ihan selvää, että meillä on jotain keskeneräisiä asioita, jos olemme täällä?” Hermione kysyy, kun he ovat ensin olleet hiljaa pitkään, katsoneet toisiaan lyhyesti silmiin ja pidemmän aikaa toisistaan sivuun, kävelleet hieman edestakaisin tyhjyydessä ja kierrelleet toisiaan tietämättä, pitäisikö heidän seistä vieretysten vai vastatusten vai kävellä eri suuntiin.
”Mikä on sinun keskeneräinen asiasi, nei– rouva Weasley?”
Hermione naurahtaa. ”Ole kiltti ja kutsu minua Hermioneksi. Sitä paitsi nimi on Granger-Weasley.”
Severus Kalkaros nyökkää hitaasti. ”Harry ei maininnut. Kaipa sinäkin voit kutsua Severukseksi.”
Silloin Hermione tajuaa, mikä on outoa. Hän on ollut liian tottunut kuulemaan nimeä Severus, onhan Harry antanut sen pojalleen, mutta tietenkään he eivät ikinä puhuneet tästä miehestä Severuksena, eikä hän taatusti ainakaan puhunut Harrysta.
”Mistä lähtien olet puhunut Harrysta Harryna?”
”Täällä sukunimet ja tittelit tuntuvat pian merkityksettömiltä.”
Sen Hermione uskoo helposti. Kun ei ole olemassa mitään muuta kuin he kaksi, miten he voisivat olla täysin etäisiä toisilleen? Hermionea ahdistaa, ettei ole edes aikaa, ei mitään mitattavaa – ei mitään kontrollia.
”Et vielä vastannut”, Severus sanoo. ”Mikä on sinun keskeneräinen asiasi, jos me kerran olemme täällä sen takia? Ja miten se liittyy minuun?”
”Miksi kuvittelet, että se liittyisi sinuun?”
”Olen ollut täällä pitkään yksin. Sitten Harry tuli tänne – koska hänen piti keskustella kanssani, ennen kuin hän pystyi jatkamaan matkaa. Täältä ei pääse mihinkään, täällä ei ole muita, ja nyt sinä olet täällä. Minä muistelin, että sinulla oli jonkin verran järkeä päässäsi. Oletus on ilmiselvä.”
Hermione katsoo Severusta kiukkuisena. Hän ei edes tiedä, mihin tarttuisi, ja päättää olla tarttumatta mihinkään, koska hän ei tosiaan ollut ajatellut, että hänen asiansa liittyisi jollain tavalla Severukseen – ellei sitten –
”Ehkä sinun keskeneräinen asiasi liittyy minuun, ja siksi minut on tyrkätty tänne. Vähän kuin sinut Harrya varten.”
Severus katsoo Hermionea häiritsevän pitkään täysin ilmeettömänä. Sitten hän sanoo äänellä, josta Hermione kuulee heti, ettei hän usko siihen: ”Ehkä.”
**
Kun hiljaisuutta on kestänyt niin kauan, että se on muuttunut vaivautuneesta vain pelkäksi hiljaisuudeksi, ja kun he ovat molemmat istuutuneet tahoilleen niin, että he eivät katso aivan vastakkaisiin suuntiin mutta melkein, Hermione sanoo välittämättä siitä, kuunteleeko toinen vai ei:
”Minun ihannepoikaystäväni opiskeli Oxfordissa. Siis sellainen kuviteltu, tiedäthän. Hänellä piti olla ruskeat silmät ja tasaiset hampaat, kapeat huulet ja mielellään silmälasit. Ja hänen piti olla Oxfordissa vuosikurssinsa paras, mutta minua vanhempi, jotta emme olisi kilpailleet. Hänen piti jäädä akateemiselle uralle, saada hyvät ja joustavat työajat, jotta minä voisin tehdä jotain muuta. Järjestötyötä, sellaista.”
”Sinähän teit jotain järjestötyötä.”
”Ron ei edes tiennyt, mikä Oxford oli. Eikä hän todellakaan ollut vuosikurssinsa paras.”
”Sitäkö sinä sitten kadut?”
Hermione pudistaa päätään. ”Minä rakastan Ronia. Häntä uskollisempaa ystävää ja kumppania ei löydy. Hän on uskomattoman lojaali perheelleen, loistava isä lapsilleen. Vaikka minä en pääsisi takaisin, Hugo ja Rose ovat hyvissä käsissä. Se ihanne oli vain… kuvitelma. Jotain mitä kuvittelin, että olisin voinut haluta.”
Hiljaisuus venyy taas hetken ja toisenkin, mutta sitten Severus sanoo hitaasti: ”Minulla ei koskaan ollut ihannetta. Oli vain yksi.”
Hermione odottaa hetken, mutta kun Severus ei jatka, hän sanoo: ”Lily. Harryn äiti.”
Kun Severus on taas hiljaa, Hermione kääntyy katsomaan tätä. Severus istuu polvet koukussa edessään, se näyttää hämmentävältä, ja tuijottaa tiiviisti eteensä. Hermione ei erota kasvojen ilmettä.
”Lily oli minulle kaikkein merkityksellisin asia.”
”On varmasti kamalaa, ettei hän tiennyt sitä… että ette voineet olla yhdessä.”
”Ehkä… mutta ehkä niin oli parempi. Ehkä se ei olisikaan ollut niin upeaa kuin olin kuvitellut.”
”Tai ehkä se olisi ollut juuri niin upeaa.”
”Minun olisi pitänyt toimia toisin. Minun olisi pitänyt tehdä hänelle selväksi, mitä oikeasti ajattelin. Mutta minua pelotti liikaa. Pidin mieluummin kiinni siitä vähästä, mitä meillä oli, kuin otin riskin, että hän hylkäisi minut kokonaan.”
”Mutta hänhän hylkäsi.”
Taas hiljaisuus venyy, antaa Hermionelle tilaa huomata, että hänen ei olisi pitänyt sanoa niin. Häntä häiritsee, ettei hän näe Severuksen ilmettä. Hän miettii, pitäisikö hänen pyytää anteeksi, mutta hän päättää olla pyytämättä. Se mikä on sanottu, on sanottu, eikä se ole valhetta.
”Ehkä minäkin olen pelännyt…” Hermione sanoo harkiten. ”Ehkä minä valitsin Ronin, koska halusin jotain pysyvää ja turvallista, jotain mihin olin tottunut. Ehkä minun olisi pitänyt etsiä jotain muuta, mutta en uskaltanut.”
”Miksi?”
Hermione on huojentunut, että Severus ylipäätään puhuu hänelle yhä. ”En tiedä. Sodan takia. Kun niin moni asia oli niin epävarma ja muutoksessa, ja oli vaikea sopeutua ja korjata sodan jälkiä… en vain kestänyt ajatusta, että parisuhdekin olisi epävarma.”
”Sitäkö sinä kadut?”
”Kadutko sinä sitä, että et kertonut Lilylle tunteistasi?”
”Kyllä.”
Hermione huokaa. ”Kyllä.”
**
”On pakko olla joku keino päästä täältä.”
”Täältä pääsee vain eteenpäin.”
”No eteenpäin sitten. Mikä se voi olla, mikä meitä täällä pidättelee? Sinä olit professori, sinun jos kenen pitäisi se keksiä.”
Severus naurahtaa kuivasti. Hermione kurtistaa kulmiaan: hän ei pidä naurunalaisena olemisesta, eikä siitä että hänen ajatuksiaan vähätellään, mutta on selvää että Severus tekee juuri niin.
”Sinä olet aivan liian kärsimätön. Joskus oivalluksille pitää antaa tilaa.”
”Minä en aio jäädä tänne vuosikausiksi niin kuin sinä!”
Severus kohauttaa olkapäitään, ja Hermione tuhahtaa, koska niin, miksi Hermionen kohtalo Severusta kiinnostaisikaan.
”Ehkä sen sijaan, että yrität niin kovasti keksiä jotakin, voisit kertoa minulle jotain.”
”Kuten mitä?”
”Muistoja. Maailmasta. Olen ollut poissa pitkään, ja täällä asiat muuttavat merkitystään. Mistä sinä unelmoit? Mitä sinä jäät kaipaamaan?”
Hermionen ensireaktio on väittää vastaan, sanoa, ettei sillä ole merkitystä. Sitten hän kuitenkin muuttaa mielensä: sillä nimenomaan on merkitystä. Ja hän kertoo. Hän kuvailee työtään, pitkiä iltoja kulahtaneessa toimistorakennuksessa, työpöytää jonka laatikon pohja räsähtää rikki vähintään kerran päivässä, ja siten miten hän rakastaa tehdä jotakin, millä on merkitystä. Kotitonttujen vaivautunutta kiitollisuutta, kun näille ensimmäistä kertaa nimitettiin puolestapuhuja taikaolentojen sääntö- ja valvontaosastolle. Kiivas luonnostelu fyysisen kurituksen kieltävästä pykälästä, joka Hermionen oli viimeisenä iltana muotoiltava uudelleen, sillä kotitontut kokivat sen loukkaavana. Ja kotona odottava perhe: lasten vilpittömät halaukset ja poskipusut, pienten jalkojen läpsyntä lattiaa vasten, helisevä nauru kun Ron roiskii kylvyssä vettä heidän päälleen.
”Mutta unelmat? Mistä sinä unelmoit?”
Hermione on hiljaa, puristaa huulensa tiukasti yhteen ja hämmästyy jälleen kerran sitä, ettei tunne painetta huulissaan. Hänen ilmeensä on merkityksetön, kun kukaan ei ole todistamassa sitä, ei edes hän itse.
”Minä unelmoin”, Severus sanoo hiljaa ja pitää tauon, niin että Hermione aluksi luulee ettei hän jatkakaan. Severus huokaa. ”Minä unelmoin siitä, että pääsisin tekemään kaiken uudelleen. Siitä, että voisin palata ajassa takaisin ja käydä kuiskimassa omaan korvaani, mitä kaikkea pitäisi tehdä toisin.”
Hermione nyökkää, vaikka tuskin Severus sitäkään näkee. Hän tuntee sisällään jotakin lämmintä, ja tiedostaa että tunne on vain hänen päänsä sisällä, ei mitään käsinkosketeltavaa lämpöä. Hän tietää, mitä Severus tarkoittaa, ja hänen tekee mieli mennä Severuksen viereen jakamaan tämä kokemus.
Äkkiä Hermione säpsähtää. Hän ei ollut liikkunut, eikä Severuskaan, mutta yhtäkkiä he istuvat vieretysten, kyljet lähes toisiaan koskettaen.
Severus kääntää päänsä, ja Hermione peilaa kasvoilta omaa yllätystään.
