// Alaotsikko: K-11, one-shot
Nimi: Rust and Dust
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Lievää väkivaltaa
Yhteenveto: Mestarivaras Shiwonyka ei ole montaa kertaa elämänsä aikana joutunut pakenemaan henkensä edestä. Eräänä iltana kuitenkin kävi näin. Vastustajia ei pidä aliarvioida. Mitenkähän tämä takaa-ajo mahtaa päättyä...
Tekijänoikeudet: Kaikki tässä (myös nimet) 0vat minun päästäni tempaistuja.
A/N: Olinkin joskus laittanut tämän tänne esille, mutta minkä-lie ajatushäiriön seurauksena poistin sen. Noh, postaan tämän nyt uudestaan.
Joskus tuli kuunneltua vatusti Rockman Zerosta ja Rockman ZX:stä musiikkeja - remiksattuja versioita, tosin. Joistakin musiikeista sain hyvin inspiksen johonkin novelliin - ja tämä on yksi niistä. Idea tähän siis lähti Remastered Tracks Rockman Zero - Physis -albumin kappaleesta
Rust and Dust, jonka mukaan tämä tarinakin tuli nimettyä. (Toi kappale on melko karmiva, jos sitä kuuntelee yksin pimeässä :'D)
Tästä ei loppujen lopuksi tullut sellainen kuin alun perin ajattelin... No, ihan kelvollinen tämä näinkin on. (Lopetus vain tuntuu hiukan sössityltä XD)
Rust and DustShiwonyka oli varastanut lukemattomia esineitä sekä jujuttanut monia henkilöitä. Hän oli muun muassa ryöstänyt Tronoghiman kreivin hopeisen kettupatsaan, koko Dlokonin valtakunnan rikkaimman kauppiaan kaksi hyvin arvokasta posliinivaasia ja arkkimaagi Nemakun loitsukirjan. Tehokas vartiointi tai monimutkaisimmatkaan lukot eivät pysäyttäisi häntä, kyllä hän aina jonkin keinon keksisi. Hän oli Dlokonin valtakunnan mestarivaras, joka aina pääsi livahtamaan pakoon. Silti, Shiwonyka oli vain ihminen. Hän ei ollut täydellinen. Kaikki tekevät virheitä – jopa mestarit – ja tämän mies tuli huomanneeksi yritettyään narrata Dlokonin kuninkaan susivartijoita.
Hän oli haukannut liian suuren palan. Oli ollut virhe koettaa varastaa Yön ametisti. Nyt hän sai maksaa erheestään juoksemalla henkensä edestä pakoon susivartijoita. Mitäs siitä jos ne olisivat vain typeriä kahdella koivella kulkevia elukoita, mutta valitettavasti asia ei ollut näin. Ne olivat älykkäitä ja osasivat käyttää magiaa. Shiwonyka oli varma, että vielä jonain päivänä nuo kieroutuneet otukset koituisivat kuninkaan kohtaloksi. No, mitäs sen väliä, eipähän ollut hänen päänsärkynsä. Mutta juuri nyt hänen piti miettiä, kuinka päästä niitä pakoon ehjin nahoin.
Pari päivää sitten varas oli saanut pyynnön joltain hämärältä hepulta. Tämä halusi kuninkaan hallussa olevan Yön ametistin ja oli pyytänyt Shiwonykaa hankkimaan sen – maksua vastaan tietenkin. Ilomielin Shiwonyka oli suostunut tehtävään, liekö syynä suuri itsevarmuus, houkutus kunniasta, jonka saisi varastettuaan jotakin arvokasta itse kuninkaalta vai rahasumma, jonka hän saisi muukalaiselta tehtävän onnistuttua. Hänhän oli vain ihminen, ahne olento. Kaikki eivät rahaa himoitse, mutta jotain kuitenkin. Eikä hän ollut poikkeus.
Valmistelut tehtyään, kahden päivän jälkeen illalla varas ryhtyi töihin. Taitavasti hän oli välttänyt laiskat ihmisvartijat, kiivennyt muurien yli ja hiipinyt huomaamattomasti linnan uumeniin. Vaikeudet alkoivat aarrekammiota lähestyttäessä, sillä muutama susivartija oli sijoitettu kammion lähettyville vahtiin. Olennoilla oli mainio hajuaisti, mutta ne myös kuulivat erittäin hyvin. Lisäksi niillä
täytyi olla vielä jokin muu erityisen hyvä aisti, koska miten muuten ne olisivat voineet huomata hänet niin äkkiä? Mies oli tarkkaillut olentojen liikkeitä pihamaalla katselemalla muutamien metrien päästä sen käytävän ikkunoista sisään, jolla olennot vaeltelivat. Ennen kuin hän kerkisi edes aloittaa suunnitelman kehittelemisen, yksi niistä susiotuksista oli ilmestynyt hänen taakseen. Aivan huomaamattomasti! Shiwonykan onneksi tämä kyseinen olento oli joko laiskempaa sorttia tai väsynyt, siksi mies onnistui tappamaan sen yhdellä iskulla: sivaltamalla veitsellään sen kurkun auki. Juuri kun kuollut otus oli kaatunut maahan, pian niitä pirulaisia oli ilmestynyt paikalle enemmänkin. Miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka susivartijat olivat ilmaantuneet paikalle niin nopeasti, mutta eipä siinä tilanteessa ollut pahemmin aikaa miettiä asiaa.
Oli ollut suuri ihme, että hän oli päässyt edes linnasta pois. Siinä oli auttanut kaksi asiaa: ihmisvartijoiden velttoilu ja se, että susivartijat olivat aliarvioineet hänen kykynsä. Otukset kuitenkin oppivat nopeasti, ja nyt ne jahtasivat varasta suurena joukkona. Ne olivat ajaneet häntä takaa jo Usvametsään asti, joka sijaitsi lähellä valtakunnan itärajaa. Varas pohti, kuinka kauan ne vielä aikoivat jatkaa ajojahtiaan. Toivottavasti ei pitkään, sillä hänen omat voimansa alkoivat olla lopussa.
Nyt oli uudenkuun yö. Yleensä kuuttomasta yöstä oli ollut hyötyä varkaalle, mutta nyt tällä kertaa siitä oli enemmän haittaa. Hän näki huonosti pimeässä, niin kuin hänen jahtaajansakin. Kuten aiemmin tuli mainittuakin, susivartijoilla oli hyvä haju- ja kuuloaisti. Toisin kuin Shiwonykalla. Todennäköisesti otukset olivat myös kestävämpiä kuin hän. Ei tarvinnut olla nero ymmärtääkseen, että miehellä oli hengenlähtö lähellä, ellei hän onnistuisi keksimään keinoa karistaa otukset kannoiltaan.
Usvametsän nimessä ei juuri ollut mitään perää. Toki paikka oli metsä, mutta usvainen se ei ollut. Aivan tavallinen metsä täynnä aivan tavallisia elikoita ja kasveja. Kukahan senkin paikan oli nimennyt? Vieläpä niin hölmösti. Jos Shiwonyka saisi antaa tälle metsälle nimen, se olisi Tuhansien murhaajajuurien metsä. Ei häävi nimi, mutta ainakin osuvampi kuin Usvametsä. Maa oli täynnä järkyttävän suuria puiden ja pensaiden juuria, joihin pimeässä kulkeva matkalainen oli vähällä kompastua useita kertoja. Eikä Shiwonykalla nyt ollut pahemmin varaa kompastua niihin ja lentää rähmälleen, sillä siinä menisi pari arvokasta sekuntia hukkaan. Varas pystyi vain toivomaan, että onnistuisi olla kaatuilematta ja että susivartijat sen sijaan kompastelisivat juuriin.
Toivominen kuitenkin vaikutti turhalta. Kertaakaan varas ei kuullut takaansa ulvahduksia, vihaisia ärähdyksiä tai mitään muutakaan, mikä viittaisi otusten kompasteluun. Sen verran kookkaiksi köriläiksi ne kuitenkin liikkuivat hankalassa maastossa varsin ketterästi – Shiwonykan harmiksi. Olennot juoksivat metsässä vaivattomasti kuin… kuin… no, sudet. Taas yksi asia lisää, jota inhota susivartijoissa.
Itse asiassa olennoilla oli hienompikin nimitys olemassa. Shiwonyka tosin ei muistanut, mikä se oli. Toisaalta hän olisi halunnut muistaa sen, jotta olisi voinut kirota otukset. ”Kirotut susivartijat!” ei kuulostanut lainkaan hienolta. Jokaisen ottamansa askeleen aikana varas kirosi mielessään aina yhden kirosanan. Jos hän olisi tehnyt niin koko matkan ajan, niillä kaikilla sanoilla olisi voitu täyttää kokonainen kirja. Varmaan kaksikin. Kenties kolmaskin. No, kolmas täyttyisi aivan varmasti pian, jos susivartijat ajattelivat vielä kauan jatkaa jahtiaan. Shiwonyka juoksi eteenpäin mielessään kiroten, mutta hän oli lopen uupunut. Ainoastaan pelko auttoi häntä jaksamaan juosta yhä. Hänen rintaansa pisteli, mutta hän yritti unohtaa sen ja pakotti rasittuneen kehonsa jatkamaan samaa vauhtia. Oli vain ajan kysymys, milloin hänen voimansa pettäisivät.
Hyppy, hyppy, hyppy… Shiwonyka loikki juurien yli läähättäen ja sydän kiivaasti tykyttäen. Takaansa hän kuuli, kuinka susiotusten raskaat askeleet tömisyttivät maata. Eivätkö ne ollenkaan meinanneet väsähtää? Varas puuskutti ja vaikka hänen kehonsa melkein huusi rasituksen aiheuttamasta tuskasta, hän jatkoi juoksemista. Hän yritti miettiä suunnitelmaa, jolla voisi karistaa pedot kannoiltaan, mutta hänen päänsä oli kuin tyhjää täynnä. Oli vain yritettävä jatkaa juoksemista. Ehkä hän löytäisi jonkin kohdan, rotkon, suonsilmän tai minkä vaan, jonka yli vain hän pääsisi ja voisi siten jättää itsepintaiset sudet taakseen.
Yllättäen varas pääsi siihen kohtaan metsästä, jossa puiden rivistö äkkiä loppui. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että tämä olisi metsän reuna. Hän oli tullut kalliolle. Jos vilkaisi sen reunalta alas, huomasi, että kallio oli aivan pystysuora ja maahan olisi pitkä pudotus. Alempana kasvoi taas puita, mutta edes korkeimpien latvat eivät ylettäneet kuin vajaaseen puoleen väliin kallion seinämää. Shiwonyka kääntyi vasemmalle. Jonkun matkan päästä alkaisi polku, joka veisi alas. Sitä oli ennen muinoin käytetty kulkureittinä itään tai sieltä pois mentäessä, mutta nykyisin sitä ei käyttänyt kukaan. Ja koska sitä ei myöskään tarvinnut enää huoltaa, se oli varsin kehnossa kunnossa ja siksi vaarallinen kulkea. Varas toivoi, että vartijasudet jättäisivät leikin sikseen tässä vaiheessa, mutta alkoi jo pikku hiljaa uskoa, että olennot menisivät minne vain.
Shiwonykalla ei mennyt kauaa aikaa löytää polku – olihan hän kulkenut sitä pitkin ennenkin. Vauhtiaan hidastamatta hän juoksi kivistä tietä alas. Hän tiesi, että se oli vaarallista, mutta ei hänellä ollut vaihtoehtoja. Eipä kulunut kauaakaan kun mies kuuli yläpuoleltaan kynsien raapivan kivistä pintaa vasten, kun susivartija juoksi kalliolla. Varas oli hiukan hämmentynyt, sillä hän oli aivan varma, että kuuli yläpuoleltaan vain yhden suden askeleet. Mihin ne muut olivat jääneet?
Pian varas ei kuullut mitään ylhäältä. Susi oli varmaankin pysähtynyt. Se sai Shiwonykan hiukan huolestuneeksi. Olikohan niillä mielessä jotakin? Vai olivatko ne vain luovuttaneet? Mies todella toivoi, että kyse olisi ollut jälkimmäisestä. Hänen pohdintansa kuitenkin katkesivat yhtäkkiä. Aivan hänen eteensä putosi äkkiä kirkkaanoranssina räiskyvä tulipallo – tai jokin sitä muistuttava – eikä varas kerinnyt lainkaan väistää sitä. Se ei osunut häneen täydellisesti, mutta onnistui kuitenkin haavoittamaan hänen vasenta käsivarttaan. Lisäksi liekkipallon maahan törmäyksestä syntynyt paine lennätti miehen ilmaan, pois polulta. Sitten hän alkoi pudota kohti maata… Viimeinen asia, jonka mies näki, oli kalliolla yksin seisoskeleva, voitonriemuisesti ulvova tumma hahmo.
Pimeys oli saartanut hänet. Miehestä tuntui, kuin se olisi tunkeutunut hänen sisälleenkin. Olo oli turta, eikä hän kyennyt kuulemaankaan mitään. Pienen hetken hän vain maata retkotti hievahtamatta. Jopa hänen ajatuksensakin olivat lähes kokonaan jumissa. Oliko hän nyt tuonpuoleisessa? Se oli ainoa asia, jota varas kykeni ajattelemaan.
Yllättäen Shiwonyka kuuli sittenkin jotain. Lintujen laulua? Ne kuitenkin kuuluivat kovin etäältä… Ja vaikka hän miten pinnisteli kuullakseen paremmin, lintujen huoleton viserrys ei vain kuulunut selkeämmin. Hän kuitenkin unohti koko touhun, kun vähitellen hänen muutkin aistinsa alkoivat palailla. Ummehtunut haju kutitti hänen nenäänsä ja sai hänet aivastamaan. Samalla mies tuli tietoiseksi käsivarttaan polttelevasta kivusta, jonka susivartijan loitsu oli aiheuttanut. Omituista… Hän oli aina kuvitellut, etteivät kuolleet tunteneet kipua. Oliko hän sittenkin vielä hengissä?
Hitaasti hän avasi silmänsä. Ja sulki ne saman tien valon sokaistua ne. Varas nosti terveen kätensä silmiensä suojaksi ja avasi ne uudelleen. Hän näki pölyhiukkasten tanssivan ilmassa ja että jokin kirkas valo loisti suoraan hänen yläpuolellaan. Mies kurkisti ylöspäin kätensä takaa yrittäen häikäisevästä valosta huolimatta pitää silmänsä auki. Hänen yllään oli aukko, joka näytti ihan siltä, että se oli syntynyt jonkin pudottua katon läpi. Aukon tuolla puolen näkyi kirkas, sininen taivas sekä aurinko. Auringonvalo loisti suoraan sisään sinne, minne Shiwonyka ikinä olikaan joutunut, ja häikäisi miehen. Nytpä löytyi selitys myös sille, miksi hän kuuli lintujen laulua.
”Putosinko minä tuosta läpi… ja päädyin tänne?” Shiwonyka kysyi itseltään. ”Kuinka voin olla edelleen hengissä?”
Mies kampesi itsensä istumaan ja arvioi katseellaan välimatkaa aukon ja hänen välillään. Eikä se ollut aivan pieni. Niin, ja lisäksi vielä pudotus kalliolta… Kaiken järjen mukaan hän ei olisi mitenkään voinut selvitä pudotuksesta. Mistä siis oikein oli kyse?
”En taida päästä samaa reittiä takaisin”, Shiwonyka totesi huokaisten. Aukko oli liian korkealla. Hänellä toki oli köysi mukana, se roikkui hänen vyöllään, mutta ei hän ikinä saisi heitettyä sen päätä noin ylös. Ylhäältä saattaisi kuitenkin löytyä vastaus siihen, miksi hän oli selvinnyt ehjänä. Ei auttanut kuin etsiä toinen reitti.
Varas nousi jaloilleen ja pudisti vaatteisiinsa tarttuneet tomut pois. Koko lattia oli kauttaaltaan paksun pölykerroksen peittämä, mutta kohdassa, jossa hän oli maannut, oli nyt komea ihmisen muotoinen, lähes kokonaan pölytön jälki. Siinä samalla varas huomasi jotakin kummallista: hänen vasemman käsivartensa haava oli siististi sidottu. Täällä siis oli joku muukin! Mies vilkuili ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Eikä lattiassakaan näkynyt yhtään jalanjälkeä. Tästä päivästä olikin kehkeytymässä varsin kummallinen…
Mies katseli tarkemmin ympärilleen. Häntä ympäröivät korkeat rusehtavat seinät. Shiwonyka käveli lähemmäs tarkastellakseen seiniä paremmin. Ne olivat ruosteen peitossa ja täynnä lommoja. Harvakseltaan seiniin oli myös tehty syviä viiltoja – ihan kuin jokin peto olisi raapinut ne kynsillään. Mahtoi olla iso, voimakas ja pitkäkyntinen peto. Kenties joskus nämä seinät olivat olleet vaikuttavan näköiset ja upeat, mutta nyt ne olivat rumat ja näyttivät melko haurailta. Ne näyttivät siltä kuin voisivat luhistua milloin tahansa. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan miehen selkäpiissä. Hän ei todellakaan haluaisi olla täällä kun koko paikka romahtaisi. Ehkä se kuitenkin oli turha huoli. Hän oli pudonnut katon läpi – luultavasti – ja paikka oli edelleen pystyssä. Shiwonyka astui muutaman askeleen taaksepäin ja vilkuili jälleen ympärilleen. Hän oli neljän käytävän risteyskohdassa. Mihin suuntaan hän lähtisi?
”On vain koetettava onnea”, Shiwonyka mutisi ja lähti kävelemään oikealle kääntyvää käytävää pitkin.
Vain pienen hetken tutkiskelun jälkeen Shiwonyka osasi jo nimittää tätä paikkaa labyrintiksi. Käytävät olivat pimeitä, haarautuivat monia kertoja ja lisäksi ne vieläpä mutkittelivat paljon. Kuinka ihmeessä tämä paikka oli saatu rakennettua? Mies olisi voinut melkein vannoa, että muutama rakentaja oli eksynyt useita kertoja täällä työtä tehdessään. Ja jos täällä oli joku asunutkin joskus, miten hän osasi liikkua täällä? Ehkä sokkeloisuus olikin syy paikan autioitumiselle. Tai ainakin oletettavasti paikka oli autio…
Oli hankalaa määrittää aikaa, kun aurinko ei ollut näkyvissä, mutta mies osasi sen verran sanoa, että hän oli harhaillut jo kauan näillä hämärillä käytävillä. Nälkä alkoi kurnia vatsassa ja janokin pääsi yllättämään. Minkäänlaista uloskäyntiä ei vielä näkynyt missään. Jalkoihinkin sattui, osa syynä siihen oli edellisen yön takaa-ajo. Shiwonyka huokaisi ja istahti alas, selkä seinää vasten nojaten. Hän pitäisi hetken paussin ja jatkaisi sitten harhailuaan. Melko toivottomalta touhulta tämä kuitenkin alkoi pikku hiljaa tuntua. Mutta jos piti jotakin hyvää löytää sen hetkisestä tilanteesta, niin ainakin hän oli päässyt pakoon niitä riivatun susivartijoita. Tosin sillä ei juuri olisi merkitystä, jos hän ei löytäisi ulos tästä oudosta paikasta.
Aivan yhtäkkiä muutaman metrin välein seiniin asetetut soihdut syttyivät kuin taikaiskusta. Shiwonyka ei ollut edes huomannut, että seinissä oli soihtujen pidikkeet ja älähti ihmetyksestä, kun tulet syttyivät aivan itsestään. Mies ponkaisi pystyyn ja tuijotti seiniä kummastuneena. Kaikki käytävän soihdut eivät olleet roihahtaneet liekkeihin, ainoastaan hänen ympärillään olevat ja muutama edestäpäin. Varas vilkuili eteen ja taakse yrittäen saada selityksen tälle oudolle ilmiölle. Ehkä asialla oli sama henkilö – tai jokin aivan muu – joka oli hänen kätensä haavankin sitonut. Ketään tai mitään ei kuitenkaan näkynyt. Eikö nämä kummallisuudet jo riittänyt tälle päivälle? Shiwonyka oli yrittänyt olla miettimättä liikaa, miksi hänen tänään kokemansa asiat olivat näin tai noin, mutta hän oli aivan varma, että jos tämä meno jatkuisi pitkäänkin, hän kilahtaisi.
Varas huokaisi raskaasti ja nojautui seinää vasten välittämättä siitä, että seinästä tarttuisi hänen vaatteisiinsa likaa. Mihin hän olikaan onnistunut joutumaan? Oli todellakin ollut virhe yrittää varastaa Yön ametisti. Nyt kun hän oli pystyynkin noussut, hän voisi ihan yhtä hyvin jatkaa matkaansa. Mies otti pari askelta loitommaksi seinästä ja lähti kulkemaan eteenpäin pää painuksissa. Hän ei kuitenkaan montaa askelta kerinnyt ottaa ennen kuin pysähtyi äkisti. Heti kun varas oli nostanut katseensa pois lattiasta, hän oli huomannut sen. Jokin tuntematon olento seisoi hänen edessään. Sillä oli käärmemäinen ruumis, mutta oli sillä raajatkin. Se seisoi kahdella jalalla ja eturaajat roikkuivat veltosti sivuilla. Niitä kaiketi voisi sanoa ihan käsiksi, sillä luultavasti se käytti niitä kuin ihminen. Toisin kuin jalkojen, käsien kynnet olivat hirmuisen pitkät. Koko olennon ruumista peitti suomupeite, joka oli tummansininen kuin öinen taivas. Sen kaula oli pitkä ja kasvot kuin pitkäkuonoisella liskolla. Pelottavan näköiset, mutta älykäskatseiset oranssit silmät katsoivat suoraan Shiwonykaan. Lisäksi olento heilutteli hitaasti puolelta toiselle pitkää, ruoskanomaista häntäänsä. Tämä oli juuri sellainen otus, johon et haluaisi törmätä tällaisessa paikassa.
”Mitä…? Mikä sinä olet?!” Shiwonyka kysyi ääni väristen ja hänen kätensä hakeutui itsestään vyöllään kantamansa veitsen kahvalle. Olento ei äännähtänytkään, ainoastaan tuijotti häntä. Mahtoikohan se edes ymmärtää ihmispuhetta? Pienen hetken mies katsoi otusta silmiin, mutta pikku hiljaa hänen katseensa kiinnittyi enemmän sen pitkiin kynsiin. Tämäkö oli tehnyt ne kaikki viillot seiniin? Ilmeisesti tämä otus oli ainakin saanut soihdut syttymään. Shiwonyka säpsähti, kun otus keikautti päätään oikealle ja lopetti häntänsä heiluttelemisen. Varasta mietitytti, mahtoiko se olla aikeissa hyökätä. Se kuitenkin vain tuijotti häntä. Kohta olento nosti hieman toista kättään ja alkoi osoittaa miestä yhdellä kynnellään niin kuin ihminen osoittaa etusormellaan. Vaistomaisesti varas veti veitsensä esiin. Otus ei kuitenkaan ollut aikeissa hyökätä, päinvastoin. Se käänsi selkänsä miehelle, heilautti kättään pari kertaa kuin kertoakseen, että miehen pitäisi seurata sitä ja lähti kävelemään poispäin. Mies jäi tuijottamaan sen perään ihmetellen. Oikeasti, kuinka moni hirviö helpon saaliin kohdatessaan ei kuitenkaan käytä tilaisuuttaan hyväkseen, vaan lähtee tallustamaan pois? Shiwonyka asetti veitsensä takaisin koteloonsa ja katseli otuksen menoa. Ehkä se ei ollutkaan verenhimoinen peto. Katsellessaan otuksen menoa mies pani merkille, että sitä mukaan kun otus eteni, soihtuja sammui sen takaa ja vastaavasti edessäpäin olevia syttyi. Eikä aikaakaan kun pimeys taas ympäröi häntä.
Yllättäen olento pysähtyi. Se vilkaisi taakseen ja jäi katselemaan suoraan Shiwonykan suuntaan. Tämä sai miehen olon vaivautuneeksi. Halusiko otus oikeasti, että hän seuraisi sitä? Miksi, minne? Ehkä sillä oli sittenkin pahat mielessä. Jos se aikoi johdattaa hänet paikkaan, jossa näitä hirviöitä olisi enemmänkin, sitten ne silppuaisivat hänet porukalla ja söisivät hänen sisuksensa? Tai, ehkä tuo meni jo villien kuvitelmien puolelle. Otus seistä nökötti paikoillaan hievahtamatta, odottavasti. Sillä ei vaikuttanut olevan kiire minnekään. Tiesiköhän otus uloskäynnin? Halusiko se todella auttaa häntä? Tottahan se on, ettei se miltään hyvältä haltialta näyttänyt, mutta vaikka miehen kokemukset erikoisista otuksista eivät olleetkaan niin miellyttäviä, kyllähän sitä olemassa oli hyvääkin tarkoittavia olentoja, jotka auttavat ihmisiä ilman erityistä syytä.
”Tiedätkö, mistä täältä pääsee ulos?” Shiwonyka kysyi hiukan epäröiden. Vaikka oli aivan päivän selvää, ettei tuo ollut mikään tavallinen elikko, mies hämmästyi silti, kun otus nyökkäsi vastaukseksi. Sitten otus siirsi katseensa jälleen eteen. Se ilmeisesti odotti häntä. Varas kuitenkin epäröi edelleen. Toisaalta, miksei hän seuraisi olentoa? Jos se olisi halunnut listiä hänet, se olisi varmaan tehnyt jo tehnyt niin sillä välin, kun hän makasi tajuttomana. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin seuraisi sitä turvallisen välimatkan päästä. Kun hän otti muutaman askeleen eteenpäin, olento lähti taas liikkeelle ja mies seurasi sitä.
Kaksikon vaeltaessa pitkin käytäviä soihdut syttyivät ja sammuivat sitä tahtia, kun he etenivät. Siinä kulkiessaan olennon takana, Shiwonyka huomasi, ettei olento jättänyt lainkaan jälkiä pölyn peittämään lattiaan. Ja kun hän vilkaisi taakseen, hänen omat jalanjälkensä kuitenkin näkyivät. Se saikin varkaan pohtimaan, oliko mahdollisesti tuo otus hoitanut hänen haavansa. Oliko se tuon olennon ansiota, että hän oli selvinnyt pudotuksesta? Ehkä, ehkä ei. Mutta oli otus kuinka hyvä tahansa, Shiwonykaa silti häiritsi, että olennon häntä näytti isolta luikertelevalta käärmeeltä otuksen laahatessa sitä lattiaa vasten.
He kävelivät niin monien risteyksien ohi, että jonkun ajan kuluttua varas ei osannut lainkaan sanoa, mistä suunnasta he olivat tulleet. Mutta ihme ja kumma, ei siinä kovinkaan kauaa mennyt, kun kaksikko jo käveli suuria ovia kohti. Mies ihmetteli suuresti, kuinka olento osasi liikkua tässä sokkelossa, mutta oli kiitollinen siitä. Sen ansiosta hän ei joutuisi päättämään päiviään täällä. No, kaipa täällä osasi liikkua kun asusti paikassa muutaman vuoden. Ovet olisivat hyvinkin voineet sopia mahtavan linnan sisäänkäynniksi. Sääli vain, että nekin olivat seinien tapaan lommoiset ja ruosteen peittämät. Ovet näyttivät sen verran raskailta, että varas hiukan hämmästeli, miten ne saisi auki. Eipä hänen kuitenkaan tarvinnut pahemmin päätään vaivata sillä huolella, koska heti kun he olivat kävelleet niiden luokse, ne avautuivat aivan itsestään kovaan ääneen narahdellen ja kirskuen. Ovien auettua ulkoa tunkeutui hämärään käytävään sen verran kirkasta valoa, että Shiwonykan piti nostaa kätensä silmien suojaksi. Pian hänen silmänsä tottuivat valoon. Varas vilkuili ympärilleen etsien katseellaan avuliasta otusta, mutta sitä ei näkynyt. Se oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Shiwonyka raapi päätään mietteliäänä katsellen synkkään käytävään. Millä välin se otus oli häipynyt? Hän ei ollut ehtinyt kiittää sitä, niin omituiselta kuin se tuntuikin. No jaa, antoi asian sitten olla. Hän ei lähtisi takaisin tuohon sokkeloon vain sanoakseen kiitos jollekin otukselle. Mies kohautti olkapäitään ja astui ulos ruosteisesta loukusta.
Raikas ilma tuntui ihanalta niin pitkän ajan jälkeen, joka tuli vietettyä tunkkaisissa käytävissä. Shiwonyka hengitti syvään tyytyväisenä. Vaikka ryöstöretki olikin mennyt pieleen, hän oli kuitenkin onnistunut välttämään kuoleman. Hänellä olisi uusi mahdollisuus yrittää. Voi kuinka yllättyneitä susivartijat takuulla tulisivat olemaan, kun kohtaisivat hänet jälleen. Mies naurahti ajatukselle. Sitten hän katseli ympärilleen yrittäen määrittää sijaintinsa. Harmaa, laineiden kuluttama kallio ympäröi häntä. Suoraan edessä oli laaja aukko, josta avautui näkymä silmän kantamattomiin yltävälle merelle. Varas käveli eteenpäin aukolle, otti tukea kivisestä seinämästä ja katseli ympärilleen. Aurinko oli edelleen korkealla ja sen säteet saivat veden pinnan kimaltamaan. Oikealle katsottaessa näkyi pelkkää merta. Mutta vasemmalle kallion seinämä jatkui, aina rantaan asti. Mies päätteli olevansa nyt itäisellä rannikolla. Ei täältä olisi iän ja terveyden vievä matka Usvametsään.
Mies säikähdyksissään melkein horjahti mereen, kun yhtäkkiä sisältä alkoi kuulua kylmiä väreitä nostattavaa karmeaa ulinaa. Siinä kaikui sellainen suru ja tuska, että sen kuuleminen jähmetti Shiwonykan täysin. Suuri menetys… Yksinäisyys… Varas melkein pystyi tuntemaan ne itsekin sydämessään kuunnellessaan yhä vain voimistuvaa valitusta. Yllättäen rautaiset ovet alkoivat sulkeutua narahdellen ja niiden kolahtaessa kiinni, ulina vaimeni tyystin. Siitä huolimatta mies jäi hetkeksi hiljaa seisomaan paikoilleen.
Pienen ajan kuluttua hän sai ajatuksensa setvittyä. Varmaankin se sama otus oli ulinan takana. Aivan hirvittävän kuuloista meteliä… Shiwonyka katsahti merelle ja äkkiä hänen mielessään alkoi kummitella yksi tietty nimitys:
RautalinnoitusTarina, jonka hän oli kuullut isoäidiltään vuosia sitten, kun hän oli vielä ollut viaton pieni poika… Mistä se yhtäkkiä hänen mieleensä tuli? Hän oli kuullut sen niin kauan aikaa sitten ja ainoastaan yhden kerran, eikä siksi muistanut sitä kovin tarkasti, mutta jonkin verran kuitenkin. Tarinan mukaan kauan aikaa sitten, ennen kuin koko Dlokonin valtakuntaa oli olemassa, tälle maalle oli pystytetty Rautalinnoitus. Nimensä mukaisesti se oli tehty kokonaan raudasta. Rautalinnoitusta oli pidetty murtumattomana, kunnes eräänä yönä salaperäiset olennot hyökkäsivät sinne, hävittäen linnan ja sen asukkaat täydellisesti, yhtä lukuun ottamatta. Kuningatar oli ainut, joka selvisi tuhosta. Kerrotaan, että kuningattaren murheellinen sielu vaeltaa edelleen paikassa, jossa Rautalinnoitus sijaitsi. Shiwonyka vilkaisi ruosteisten ovien suuntaan. Oliko tämä Rautalinnoitus? Ja… Oliko se olento… kuningattaren sielu?
Varas pudisti päätään, hyppäsi mereen ja lähti uimaan kohti rantaa.
