// Alaotsikko: Faith, Drama, onshot, K-11
Kirjoittaja: Börje
Henkilöt: Faith, Helen
Genret: Angst, Drama, Oneshot
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Everything is mine.
Yhteenveto:
"Kolari ysi tiellä! Toistan, kolari ysi tiellä. Yksiköitä pyydetään paikalle välittömästi!"A/N: Osallistuu Siunattu hulluus-haasteeseen
Kommentit otan mielelläni vastaan. Ja mie tierän, se on -sekava, mutta toivottavasti siitä saa jotain tolkkua
Sisareni on hullu28.1.1973
"Kolari ysi tiellä! Toistan, kolari ysi tiellä. Yksiköitä pyydetään paikalle välittömästi!"
"Hakekaa neiti Lockmind mukaan. Hänen siskonsa oli mukana kolarissa."
"Etelään vievällä ysi tiellä on ollut vakava kolari. Autoilijoita pyydetään välttämään ajamista siellä. Omalta kaistaltaan suistunut rekka törmäsi vastaan tulleeseen henkilöautoon. Kuolonuhreja ei ole, mutta henkilöautonkuljettaja on vakavasti loukkaantunut, ja kiidätetty Lontoon sairaalaan."***
28.1.1983
Kymmenen vuotta sitten tapahtuneet asiat tulevat mieleeni, kun ajan ysi tietä kohti Lontoon lähellä sijaitsevaan mielisairaalaan. Faith, siskoni joutui kymmenen vuotta sitten kolariin. Ja kolarin jälkeinen aika, se oli täyttä helvettiä perheellemme.
***
13.5.1973
Tulen kotiin ja keittiöstä kuului kauheaa meteliä.
"Faith kiltti! Laita se veitsi jo pois!"
"EN! Keitä te edes olette?! Mitä teette kodissani?!"
Kun tulen oviaukkoon, näin Faithin heilumassa iso leikkuuveitsi kädessään. Hänen kasvonsa ovat pelokkaat ja selvästi epäuskoiset. Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun hän ei muista meitä, ollenkaan.
Käytimme häntä lääkärissä tapauksen jälkeen, ja siellä selvisi, että se on Alzheimerin tauti. Niin, miten se on mahdollista? Eihän Alzheimeriä tavata alle 65-vuotiailla tai ainakaan se ei ole tavallista. Faith oli kuitenkin vain 32-vuotias. Faithin tila huononi nopeasti, ja usein, hän unohti meidät välillä kokonaan. Hän ei päästänyt meitä enää lähelleen. ***
Niin, Faith on ollut nyt mielisairaalassa yhdeksänvuotta. Minä olen ainoa joka käy katsomassa häntä. Muut sisaruksen, äidin ja isän tavoin eivät kestä nähdä häntä semmoisena. Faith on kuitenkin siskoni, velvollisuuteni on käydä katsomassa häntä. Vaikka se olisikin vain kerran kolmessa kuukaudessa.
***
6.9.1973
"IIÄÄHK!!"
Herään siihen, että Faith huutaa huoneessaan. Pakko nousta, pakko juosta ylös katsomaan mikä hänellä on!
Faithin huoneen ovella minua pelottaa, mikä hänellä on. Hän huutaa tai karjuu pikemminkin, itkun kuulee hänen äänestään. Huoneeseen astuttuani minua kohtaa näky, Faith tosiaan itkee kyyryssä lattialla ja huutaa. Hän repii hiuksiaan, käsissäkin on raapimisen jälkiä. Ne ovat verillä, mattoonkin on jo tullut veritahroja.***
Niiden tapahtumien jälkeen lääkärissä todettiin, että hän kärsi pahoista painajaisista. Mikä kylläkin on yleistä, mutta Faithin aivot kehittivät unista vielä kamalampia kuin pystyisi kuvittelemaan. Shokissa hän kertoi usein mitä niissä tapahtui, alitajunnassaan hän ei edes tajunnut kertovansa. Seuraavana aamuna kun kysyi mitä hän tarkoitti jollain asialla unessaan, hän ei muistanut mitään.
Se on kamalinta, hän ei muistanut.
Parkkeeraan auton parkkiin. Uusi musta Fordini kehrää ihanasti ennen kuin sammuu kokonaan. Joskus se kuulostaa ihan kuin Faith olisi pitänyt jotain ääntä. Kaipaan lapsuuttamme. Faith oli mahtava matkimaan ääniä, ja osasikin matkia melkein aidosti pöllöä tai lokkia. Myös muut eläimet menivät.
"Päivää", sanon tiskin takana valvovalle hoitajalle. Luen nimeksi nimikortista Hanna Parkson.
"Päivää. Jota kuta tulossa tapaamaan?" Hän kysyy ystävällisellä äänellä. Onkohan se helppoa olla töissä hullujenhuoneelle tai kuten sivistyneet sanovat; mielisairaalassa.
"Kyllä. Faith Lockmind", siskon nimen sanominen ääneen tuottaa pientä tuskaa sisälläni. Miksi juuri hänen täytyy täällä olla?
Tiedän, tiedän. Alzheimer, hermoromahdus, loppuun palaminen, painajaisunet, psykopatia ja hysteeriset sokeus -kohtaukset.
"Ja nimenne on?" Hoitaja kysyy.
"Helen Lockmind, hänen siskonsa", vastaan tiettyä surua äänessäni. Hanna hymyilee lohduttavasti ja neuvoo minulle tien Faithin huoneelle.
Ennen sisään menemistä hengitän syvään. Se on aina yhtä vaikeaa nähdä Faith sellaisena.
***
"Miksi?! Miksi Faith on sellainen?" Huudan päin Faithin lääkärin kasvoja. Äiti itkee vieressä ja pyytää minua rauhoittumaan. Miksi minun täytyisi rauhoittua? Enhän minä ole mitään tehnyt.
"Siskonnehan oli siinä pahassa ysi tien kolarissa vuosi sitten", lääkäri toteaa, ja nyökkää. "Faithin aivoissa on luultavasti tapahtunut niin suuri täräys, että se on vaikuttanut mieltä hallitseviin osiin. Myös unet ovat saattaneet laukausta traumoja. Ja traumat ovat saattaneet vaikuttaa taas samoihin mieltä hallitseviin osiin.
"... Te ette siis voi olla varmoja? Koskaan?" Ääneni vapisee. Haluan vain siskoni takaisin!
"Ei, emme pysty. Mielisairaus on hyvin usein parantumaton ja siskonne tapauksessa se tulee olemaan pysyvää. Tiedän, Helen, että tämä on vaikeaa, mutta sinun vain täytyy hyväksyä se tosi asia, että siskosi on hullu, eikä muuksi tule muuttumaan."***
Pehmustettu valkoinen huone, vihaan valkoista, ja Faith istumassa pakkopaidassa, nojaten seinään. Yritän niellä kyyneleeni ja hymyillä, mutta hymystäkin tulee vain väkinäinen irvistys. Hän vain istuu hiljaa paikallaan ja tuijottaa vastakkaista seinää.
Faith huononee silminnähtävästi, hän on enää pelkkä muisto siitä siskosta, minkä minä tunsin. Hän kuihtuu pois elämästä, ja vaikka yrittäisin pelastaa häntä, hän katoaa koko ajan vain enemmän rajan taakse.
Kyykistyn hänen viereensä, en tiedä mitä sanoa, enkä uskalla koskea häneen. Tiedän, että ovella seisoo koko ajan joku valvomassa, ettei minulle satu mitään. Menisi pois ei minulle mitään tapahdu, kyllä minä osaan isosiskoani käsitellä!
***
Tuo nainen on taas täällä. Hän on ainoa joka täällä käy noiden valkopukuisten ihmisten lisäksi. Jollain tavalla tunnen jotain tärkeää tuota ihmistä kohtaan, mutta en vain muista mitä se tärkeä on. Käännän varovasti katseeni häneen voihan se olla, että en näe häntä enää. Tai mikäs siinä, saisin olla vierailta ihmisiltä rauhassa. Hän sanoo jotain, mutta en ole enää pitkään aikaan ymmärtänyt puhetta. Eikä minua kiinnosta enää mikään. Haluaisin vain päästä tästä tylsästä huoneesta pois, ja tästä paidasta eroon. Silmät sumentuvat taas. En näe mitään! Paniikki, haluaisin huutaa, mutta en osaa!
Se nainen lähti. Nini voisi tulla takaisin, hän on ainoa jolle voi puhua. Tai ei me puhuta, Nini lukee mun ajatuksia. Hän ei pelkää minua, toisin kun kaikki muut tuntuvat pelkäävän. Olenko minä muitten mielestä muka niin hirveä?
En halua nukkua. Ne kammottavat hirviöt tulevat taas ja yrittävät tappaa minut. Niin kuin se iso musta koira viimeksi. Jotain märkää valuu pitkin kaulaani. Paita päälläni estää sen pyyhkimisen pois. Haluan pois pelkään. Täällä on pimeää, pelkään.
