Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: Sallittu
Genre; Slash, fluff
Paritus: Ron/Draco
Vastuuvapaus: Sen minkä J.K. Rowlingille tunnistatte kuuluvan kuuluu hänelle.
A/N: Ainoa, minkä tästä ideasta muistan on se, että jollain tavalla Jeremy siihen liittyi. Miten, se on sitten täysi mysteeri, mutta en voi sanoa, etteikö mieltä lämmittäisi kirjoittaa Dronia liian pitkän ajan jälkeen. Joten Jeremy-muru, tää on ehdottomasti sulle, koska osaat valaa uskoo minnuu, vaikka oisin kuinka raisittava tahansa. (ja hyi, arvatkaa pelottaako julkasta, kun oon viimeks 12.9.2012 laittanu uutta matskua ulos...)
Hillerirakkautta
Ron silitti hillerin valkoista turkkia ja hymyili, kun eläimen ruumiinlämpö hohkasi hänen kämmentäään vasten. Turkin sileys helli sodassa arpeutuneen ihon pintaa (erään kuolonsyöjän kirous oli repinyt koko hänen vasemman kätensä ihon syville haavoille, eivätkä arvet tulisi koskaan häviämään – parantajat sanoivat, että oli ihme, että hän oli selvinnyt siitä), ja vain eläimen läsnäolo oli muuten hiljaisessa asunnossa rauhoittavaa.
Tai, jos tarkkoja oltiin, niin Dracon läsnäolohan se oli, mutta pellavapää oli paljon rauhallisempi animaagihahmossaan kuin ihmisenä. Ei Ron koskaan ollut käsittänyt, miksi Draco oli opetellut animaagiksi, eikä hän kyennyt käsittämään, millä muotoa hilleri kuvasi Dracon sisintä olemusta. Mutta ehkä hän ei halunnutkaan tietää. Ei sille pitänyt olla sen suurempaa syytä, koska hän nautti niistä hetkistä, jolloin Draco muuttui hilleriksi ja käpertyi kerän tapaiselle hänen syliinsä.
Sitä paitsi, Draco oli herkästi suuttuva persoona, eikä Ron aina ollut edes varma, miksi tämä raivosi hänelle – ja hän takaisin. Ehkä se oli niin kuin Hermione oli hänelle sanonut. Ehkä hänellä tosiaan oli teelusikan tunneskaala. Ja jos kerta oli, ei ihme, että hänellä ja Dracolla oli vähän väliä jotain riitaa meneillään, mutta Ron epäili, että se oli yksi niistä syistä, miksi hän oli Dracon kanssa yhdessä. Ja ne päivät ja viikot, jotka olivat rauhallisia, kruunasivat kaiken ajan, jonka vietti Dracon kanssa.
Joten oli helpompaa olla hiljaa, ei kysellä, vain nauttia nuoremman rauhallisuudesta.
Käden arpia kihelmöi, ja ulkona jyrähti, mutta äänestä päätellen myräkkä oli vielä kaukana. Eläin hänen sylissään nosti päänsä ja vilkaisi ikkunaa kohden, ennen kuin kohdisti katseen Roniin. Punapään huulille lipui tyytyväinen hymy valkoisen eläimen päästäessä tyytyväisen kuuloisen purinan, kun Ron rapsutti kaulan sivusta. Ja vanhemman miehen huulilta karkasi hymähtävä huokaus, kun hän valui sohvalla puoliksi istuvaan asentoon ja Draco siirtyi hengityksen tahdissa laskevan ja nousevan vatsan päälle tuhisemaan.
Kyllä, ukkosmyrskyt saivat arvet kihelmöimään, eikä sodan jälkeen hiljaisuutta ole helppo sietää – kummankaan miehen mielestä. Mutta silti näinä hiljaisina hetkinä, kun he vain ovat ja kuuntelevat sateen rummutusta peltikattoon, on menneisyyden haamut jollain tavalla helpompi lukita häkkiin.