A/N:*joudutte kuuntelemaan kiitoksiani.
Kiitos kiitos kiitos kauheasti jokaiselle kommentoijalle
Jos voisin, antaisin jokaiselle ison virtuaalihalin! Olen niin iloinen että joku jaksaa tätä lukea
Kiitos myös rakkaalle betalleni
SuEmSalle, ilman häntä en pysyisi nahoissani
Kiitos.
Kiitos
Ja nyt seuraavaan lukuun.
4.luku
Bella
"Miksi lähtisin?" kysyin. Äänestäni kuulsi viha.
"Voi Bella rakkaani", Dan huokaisi. Hetkeen en edes huomannut tuossa lauseessa mitään kummallista.
"Miten tiedät nimeni?" nyt olin aidosti raivoissani. Dan nielaisi. Hänen kulmakarvansa nousivat lähes hiusrajaan saakka.
"Minä-..."
"Selitäpä vaan lisää", sanoin.
"Jos kuuntelet minua nyt loppuun saakka, niin voin selittää sinulle koko tämän monimutkaisen asian", raskas huokaisu karkasi Danin huulilta,"ja voisit ymmärtää minua. Minä olen seurannut sinua, en mitään kamalaa 'agentti toimintaa', ennemmin pientä 'vahtimista'. Tiedän, että sinä tiedät meistä vampyyreista ja että meillä on kykyjä", Dan sanoi. Tiesin kyllä kyvyistä, mutten koskaan ollut uskonut niihin. Nyökkäsin vastaukseksi.
"Minulla on kyky vaistota vaaroja. Vaistoan paljon ihmissusia, nehän ovat, tai siis te olette, meidän pahimpia 'vihollisia',"Dan sanoi. Vaikka hän myönsi meidän yhteisen suhteemme, niin se ei tuntunut missään. Asia oli kummallekin päivänselvää.
"Muutettuamme tänne Forksiin sain vähän väliä 'ilmestyksiä' ihmissusista. Ne olivat ennemmin lyhyitä vilauksia, en saanut tietoon muuta kuin henkilön susimuodot. Se kertoi, etteivät ihmissudet olleet kovin lähellä meitä. Pari viikkoa sitten sain melko selvän ilmestyksen, nimittäin sinusta.
Saatan hetkessä tietää jonkun olennon nimen, iän ja luonteen piirteet. Sinusta sain selkeän näyn. Tiesin heti, missä asut ja lähdin hakemaan kotiasi. Ja niin kuin jo sanoin, aloin vahtimaan sinua. Aloin oppimaan tuntemaan sinut, tunnen sinut varmaan nyt paremmin kuin sinä itse. Jaksoin puhua sinusta vaikka ikuisuuden perheelleni, Cullenit eivät aina jaksaneet kuunnella. Lukuun ottamatta Alicea. Varsinkin Edwardille se oli tuskallista, hän sai kuunnella ajatuksiani aina uudelleen ja uudelleen", Dan selitti.
"Miksi hän?", kysyin nyt kiinnostuneena.
"Hänelläkin on kyky. Edward lukee ajatuksia", Dan kertoi minulle, aivan kuin se olisi ollut päivänselvää. Minä järkytyin hiukan, oliko Edward päässyt perille minunkin ajatuksista?
"Kuitenkin", Dan sanoi ennen kun ajatukseni vei mukanaan, "tiesin meidän kohtaavan jossain vaiheessa ja pelkäsin sen laukaisevan jotain,"hän piti pienen tauon", hankalampaa. Yritin kai saada tilannetta lievemmäksi seuraamalla sinua. Ja kun eilen kohtasitte, he tiesivät sinut, mutta silti vanhat tutut tunteet saivat vallan. Viha sai vallan. Pelkäsin niin kamalasti, että kertoisit Jacobille. Jos hän olisi tiennyt, niin hän olisi tullut tänne. Jos olisimme kohdanneet niin erilaisen muodonmuuttajan, kuin sinä, välillemme olisi varmasti puhjennut tappelu", Dan sanoi ja nosti katseensa minuun.
"Olen kulkenut Carlislen, Culleneitten perheen johtajan, kanssa aina. En halunnut vaarantaa perhettäni tai sinua. Te olette todella voimakkaita ja mekin voimme satuttaa teitä. Halusin pehmentää välejä. Siksi toivoisin että lähdet mukaani nyt ja tutustut perheeseeni. Tästä ei tarvitsisi kertoa kenellekään, tutustuttaisiin vain. Minusta kyllä tuntuu vain siltä että tunnen sinut aivan liian hyvin!" Dan nauroi. Minäkin hymyilin. Hänen seurassaan oli helppo olla. Dan sai hymyn huulille helposti. Pelkästään tavalla jolla hän puhui tai katsoi minua. Ystävällisellä ja rauhallisella tavalla.
"Sinun ei tarvitse pelätä heitä. Carlisle ja hänen vaimonsa Esme ovat ainakin innokkaita tapaamaan sinut", Dan sanoi hymyillen.
"Ai", kuiskasin tuon jylhän valkoisen talon portailla. Olin päässyt Danin selkään matkaamaan vampyyrin nopeudella. En ollut viitsinyt riisua itseäni hänen edessään muuttuakseni sudeksi, Dan olisi tahtonut juoksukilpailun. Äskeinen nolo hetki sai punan kohoamaan kasvoilleni uudelleen.
"Voit sinä Bella riisua itsesi, en minä katso", Dan oli huokaissut. Hetken kummastelun jälkeen Dan ehdotti että nousisin hänen selkäänsä. Suostuin, ja me ampaisimme juoksuun. Ja onneksi nousin. Se oli yksi elämäni parhaimmista kokemuksista. Juokseminen ja vauhti näytti niin erilaiselta vampyyrin selässä kuin suden muodossa.
"Sisään vaan!" Dan nauroi kun huomasi ujouteni. Purin huultani jännityksestä. Hetken olin jo miettinyt että tämähän voisi olla ansa ja minä tohelona olin juuri kävelemässä suoraan helvetin kitaan. Dan esitti sisällä herrasmiestä ja otti takin harteiltani ja ripusti sen naulakkoon oman takkinsa viereen. Kuulin pientä keskustelun ääntä salista peremmältä huoneista. Dan piti kättään lantiollani, hiukan omistavan haluisesti, mutta kai vain kuvittelin niin. Hän vain johdatti minua oikeaan suuntaan."Odota tässä, käyn tuolla", hän sanoi ja siirtyi toiseen huoneeseen ilman minua. Samassa hän vetäisi seinien välistä ovet kiinni ja sulki minut ulos. Jäin pelokkaana odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuisikaan.
Pian Dan tuli takaisin mukanaan pariskunta. Aluksi sanon, että he olivat yhtä kauniita ja täydellisiä kuin Dan ja ne Cullenit jotka olin tavannut silloin koulun ruokalassa. Nainen oli myös lyhyt, samoin kuin minä ja Dan. Hänellä oli toffeenruskeat hiukset, jotka laskeutuivat sopusuhtaisesti olkapäille ja niskaan. Naisen kasvoilla ei ollut rypyn ryppyä, vaikka hän näytti yhtä aikaa vanhalta ja nuorelta. Minut valtasi kuitenkin aivan uusi tunne. Tiesin kyllä mistä tämä tunne oli peräisin, olinhan kokenut sen ikuisuuksia sitten. Minulla ei ollut ollut äitiä moneen vuoteen, mutta kun tuo nainen katsoi minua, tunsin turvallisen ja vakaan luottamuksen häntä kohtaan. Pystyin kuvittelemaan itseni hänen vierelleen itkemään teiniajan sydänsuruista tai nauramaan hänen kanssaan jonkin vaatekaupan törkeille hinnoille.
Naisen vierellä seisoi hänen rinnalleen sopiva lumoavan komea mies. Miehellä oli kultaiset hiukset jotka olivat kammattu siististi taakse. Hän vaikutti joltain elokuvatähdeltä. Minun elämästäni olisi kyllä saanut mahtavan elokuvan.
"Hei, olen Carlisle ja tässä on vaimoni Esme", lumoava elokuvatähti mies sanoi. Esme hänen vierellään ojensi kätensä. Kättelin häntä, ja kun kosketin naista tunsin ensimmäistä kertaa kunnolla vampyyrin ihon kylmyyden. Aivan kuin olisi hivellyt jääpuikkoa. Nyt kun muistelin sitä kun Dan oli peittänyt kädellään suuni, en ollut huomannut kylmyyttä koska olin niin säikähtänyt. Pystyin kuitenkin piirtämään mielessäni kuvan tilanteesta. Se sai minut hätkähtämään.
"Hauska tutustua", vastasin.
"Menisimmekö tuonne sivummalle keskustelemaan lisää", Dan ehdotti.
"Sopii", sanoin.
Yht'äkkiä joku huusi kauhean kovaa suljettujen ovien takaa viereisestä huoneesta: "Eii!!! Huijari!"
Kuulin Danin huokaisevan syvään vierelläni.
He vain jaksoivat puhua ja puhua. Välillä Carlisle esitti jonkun kysymyksen minulle ja kun vastasin hän alkoi puhumaan niin nopeaan tahtiin etten ymmärtänyt puoliakaan. Nimeni toistettiin monia kertoja samoissa lauseissa. Silloin se kuulosti koomiselta. Huomasin vasta myöhemmin että Alice oli saapunut huoneeseen. Hän pysytteli hiljaa nurkassa ja katseli meitä. Kerran kun vilkaisin häntä, tyttö hymyili minulle.
Sain selville muutaman mielenkiintoisen asian. Danin sielunkumppani oli liittynyt Voltureihin ja Carlisle mietti asiaa samalla kun minusta puhuttiin. En aluksi tiennyt keitä Volturit olivat, mutta ystävällisenä Esme selitti minulle heidän olevan Vampyyrien 'johtajia', jotka vahtivat heidän maailmansa järjestystä. Kuitenkin puheenaiheemme tyssäsi siihen, sillä Carlislen ja Danin kiivas puhe oli muuttunut melkein väittelyksi.
Huomasin pian että Alice oli siirtynyt viereeni istumaan. Hetken istuimme kiusallisena vierekkäin. Kumpikin esitti, että kuuntelisi Carlislen ja Danin puhetta.
"Olen pahoillani että annoin itsestäni niin huonon kuvan silloin siellä ruokalassa. En tarkoittanut tuijottaa sinua sillä tavoin, olin vain niin säikähtänyt", Alice selitti kuiskaten.
"Minäkin pyydän anteeksi. Ylireagoin, enhän tiennyt teidän olevan niin paljon erilaisia mitä olin odottanut", sanoin. Annoin myös pienen hymyn Alicelle. Hänkin hymyili minulle. Olin aina luullut vampyyreita tunteettomiksi, mutta näiden viime hetkien aikana käsitykseni oli muuttunut paljon.
"Voisimme mennä katselemaan taloa. Haluatko tulla mukaan?" Alice kysyi innoissaan.
"Miksipä ei", sanoin.
"Voisit tulla arvioimaan vaatekaappini kokoa", Alice sanoi ja selvästi riemastui silmiin nähden.
"Rakastan vaatteita", se oli pieni valhe, kyllä minä katsoin mitä päälleni laitoin, mutten ollut erityisen kiinnostunut muodista.
Alice oli värikkäin persoona, jonka olin koskaan tavannut. Välillä hän nauroi katketakseen ja välillä surkutteli joidenkin kenkiensä katkennut korkoa. Hän oli juoksuttanut minua läpi talon ja välillä ihmettelin etten nähnyt ketään muita. Ihmetelin myös sitä, miten luontevalta minun tuntui olla heidän seurassaan. Alicenkin kanssa pystyin olemaan aivan kuin olisimme tunteneet jo kauan.
"Tuon ruukun Rosalie voitti kerran kun.." Alice höpisi. Olin jättäytynyt muutaman askeleen hänen perästään. Olimme taas eteisessä, Alice jatkoi portaita pitkin toisiin yläkerran huoneisiin. Hän ei saanut näyttää muiden perheenjäseniensä huoneita, mutta kertoi aina kenen huone oli kyseessä kun menimme sen oven ohitse.
Huomasin niiden liukuovien olevan auki, jotka Carlisle oli vetänyt sivuun tullessaan sieltä Esmen kanssa. Annoin itselleni luvan että saisin vilkaista huoneeseen. Kuulin sieltä samaa puhetta kuin aieminkin.
"Ei,ei,ei, tuo ei käy päinsä", ääni sanoi.
"Miksei kävisi?", toinen ääni nauroi.
"Sinä huijaat!", ääni valitti.
"Sinun kanssa on kivempaa pelata kuin Alicen", iloisempi ääni sanoi.
"Ehkä siksi kun minun kanssa voitat niin helpolla", masentunut vastaus totesi.
Nyt katsoin huoneeseen. Muistin heidän nimet ulkoa. Se toinen, masentuneempi tyyppi jonka katse viilsi shakkilautaa oli muistaakseni Jasper. Alicen puoliso. Alice oli äskettäin kehunut Jasperin hyvää pukeutumistyyliä.
Jasperia vastaan pelasi Edward, hän, joka kuulemma osasi lukea ajatuksia. Säpsähdin ja astuin taakse päin. He huomasivat minut kun henkäisin syvään.
"Bella?" kuului Alicen ääni kauempaa.
Minä tuijotin vuoronperää Jasperia ja Edwardia. Jasper vain kohautti harteitaan ja katsoi taas pelilautaa. Ehkä Dan oli antanut neuvoksi etteivät he tuijottaisi minua. Minuthan oli kutsuttu tänne. Huomasin samassa etteivät hekään olleet tänään koulussa. Hyvä, jo toinen päivä lintsaamassa. Edwardin katse viipyi taas pitempään minussa. Se kulki pitkin ruumistani lukittautumalla kasvoihini, silmiini. Nielaisin.
A/N2: No, miltä kuulosti?
