A/N: Hah, tätäpä ette odottaneet! Kirjoitin jatkoa vihdoinkin! Mua hävettää miten kauan lykkäsin tätä. Eka piti pitää kirjjotustaukoa viikko, sitte kaksi, kolme jne. Ja sitten koko ficci olikin jo unhotunut. Nyt löysin kuitenkin jostain uutta innostusta ja kirjoitin tokan osan. Nauttikaa!
Luku 2.”Tämä onkin hyvin tärkeä tunti, sillä suoritus saattaa vaikuttaa numeroonne jopa 4,6%!” professori Verso toistaa luokalle sanat, jotka Neville lausui minulle hetki sitten. En oikein pysty keskittymään tuntiin, vaan katseeni harhailee luokassa. Vieressäni Neville mutisee itsekseen kaikkea, mitä on kerrannut tuntia varten. Hmm, hän taitaa todella välittää numerostaan, mietin.
Näen luokan toisella puolella Harryn, Ronin ja Lavenderin. Kaksi viimeksi mainittua ovat tietysti liimaantuneet toisiinsa ja Harry seisoskelee vieressä vaivaantuneen näköisenä. Ajattelen sen olevan ihan oikein hänelle, ovathan hän ja Ron monesti kohdelleet minua samoin. Kohdatessani Harryn katseen hän pyöräyttää minulle silmiään. Käännän katseeni pois kuin en olisi huomannut mitään. Miten hän voi pyöräytellä minulle silmiään noin, kun itse on Ginnyn lähettyvillä juuri samanlainen? Pojat ovat tosiaan typeriä. Ei, eivät kaikki pojat, korjaan itseäni tiukasti. Nevillekään ei ole typerä. Nytkin hän keskittyy tuntiin täydellisesti. Paljon paremmin kuin minä.
”Hienoa, Neville! 10 pistettä Rohkelikolle!”, Verso kuuluttaa ja Neville hymyilee leveästi. Hän katsoo minuun silmät ilosta loistaen. Hän on jokaisesta pienestäkin saavutuksesta ylpeä, myös minun saavutuksistani. Tunnen pienen syyllisyyden piston, kun tajuan, etten ikinä iloitse samalla tavoin hänen puolestaan. Niinpä tekaisen jostain kasvoilleni rohkaisevan hymyn. Nevillen hymy levenee entisestään. Olen tavallaan iloinen, ettei hän loista muissa aineissa kuin yrttitiedossa, poskilihakseni kipeytyisivät. Tosin muilla tunneilla joudun neuvomaan häntä aivan kaikessa, ajattelen huokaisten. Taikajuomatunti on kaikkein pahin. Se on yksi harvoista yhteisistä tunneistamme luihuisten kanssa ja käyttäisin sen mieluusti katselemalla Häntä. Kuitenkin joudun yleensä käyttämään sen Nevillen juoman pelastamiseen, minkä takia Kalkaros mulkoilee minua usein pahasti ja heittelee ”hauskoja” kommenttejaan. Valitettavasti minulla ei ole vaihtoehtoja, poikarukkahan pelkää professoria kuollakseen. Tavallaan ymmärrän sen, tämähän piinaa häntä jatkuvasti. Toivoisin kuitenkin, että Neville olisi hieman vahvempi, enemmän Dracon kaltainen… Ja tietysti inhoan itseäni, kun ajattelen näin. Koska todella
haluaisin rakastaa Nevilleä. Mutten kai voi tunteilleni mitään, sydämeni kuuluu toiselle.
Kun vihdoin havahdun ajatuksistani huomaan, että olemme jakaantuneet pareiksi. Neville seisoo vieressäni valmiina aloittamaan. Minulla taas ei ole aavistustakaan, mitä olisi tarkoitus tehdä. Pitäisi kai keskittyä tunneilla
pikkuisen paremmin. Katson Nevilleä kysyvästi, hieman nolona. Tämä hymyilee minulle hyväntahtoisesti mutta toruvasti.
”Tutkimme persiljan, jonkinlaisen jästiyrtin, ja alruunan risteytystä. Se on vasta kehittelyvaiheessa, mutta siitä uskotaan tulevan eräänlainen ennaltaehkäisevä lääke kangistumiseen. Se on aika monimutkaista, mutta tällä kertaa vain tutustumme kasviin. Sen viljeleminen on melko haastavaa, sillä kasvien tarpeet ovat niin erilaiset. Meidän pitäisikin täyttää ne kaikki. Jos kasvi on vielä tunnin lopussa elossa, se vaikuttaa varmasti arvosanaamme! Tiesitkös, että -” Neville supattaa korvaani, kunnes professori Verso keskeyttää.
”No niin, pulinat pois! Teidän on paras ottaa kuulosuojaimet käyttöön. Muistatte varmaan vielä alruunan ominaisuudet toiselta luokalta?” professori huutelee samalla, kun jakaa kaikille kuulosuojaimet. Hymyilen huomatessani, että ne ovat ne samat pinkit ja pörröiset, joita käytimme toisena vuotena. Muistan, kuinka silloin olin Harryn ja Ronin parina. Nyt näen Ronin luokan toisella puolella asettamassa hellästi kuulosuojaimia kikattavan Lavenderin päähän. Harryn pari on yksi erityisen isokokoinen tyttö Puuskupuhista, nimeä en saa päähäni. Ja minä olen Nevillen kanssa. Asiat ovat tosiaan muuttuneet, ajattelen haikeana. Neville vieressäni korjailee jatkuvasti kuulosuojaimiensa asentoa. Hymyilen hieman, kun muistan hänen pienen välikohtauksensa alruunoiden kanssa, myöskin toisena vuotena. Asetan omat suojaimenikin päähän.
”Aloitetaanpas!” Verson kova huuto kuuluu vain vaimeasti kuulosuojainten läpi. ”Tarkoituksenne on siis selvittää kasvin tarpeet ja täyttää ne. Harkitkaa tarkoin tekemisiänne, sillä kasvin on tarkoitus pysyä elossa tunnin loppuun asti. Älkää kuitenkaan kuvitelko, että selviätte tästä vain jättämällä kasvin omiin oloihinsa! Minä vahdin teitä!”
Neville alkaa tutkia huolellisesti, otsa rypyssä edessämme olevaa kasvia ja minä seuraan esimerkkiä. Se muistuttaa kovasti alruunaa, mutta lehdiltään enemmänkin persiljaa. Yritän kaivaa muististani alruunan hoito-ohjeita ja yhdistää ne jotenkin toiseen kasviin. Neville taas tutkiskelee huolellisesti kasvin lehtiä. Hän viittoo minua ottamaan kuulosuojaimet pois, sillä melu on vaiennut.
”Luuletko, että se tarvitsee valoa?” Neville kysäisee minulta tutkimustensa keskeltä. ”Vai pimeää? Kuivaa vai kosteaa?” Kohautan olkapäitäni.
”Hei kuule, Neville, en oikein tiedä”, sanon värittömällä äänellä. Olen nimittäin juuri huomannut ulkona Dracon. Hän kävelee ystäviensä kanssa huispauskentälle päin. Pojalla on päällään tuttu myrkynvihreä pelikaapu. Kun he ohittavat kasvihuoneen, Dracon katse eksyy sisälle. Hän ei kuitenkaan katso minuun päinkään, vaan mulkaisee Harrya ylimielisesti. Sitten hän vilkaisee Roniin (joka nuolee juuri Lavenderin naamaa) ja tokaisee kavereilleen jotain hauskaa. En tietenkään kuule mitään lasin läpi, mutta arvelen, että siihen liittyy jotenkin sana ’verenpetturi’. Jopa Dracon suusta kuultuna sana saa vereni kiehumaan. Tällaisina hetkinä en tajua, mistä oikein pidän hänestä. Draco luo vielä viimeisen silmäyksen sisälle ja sydämeni on pysähtyä. Hän nimittäin katsoo hetken ajan suoraan minuun. Näen vain hänen taivaalliset harmaat silmänsä. Pojan kasvot ovat ilmeettömät, mutta hetken ajan olen näkevinäni silmissä lämpöä. Vai kuvittelenko vain? Aivan liian pian katsekontaktimme rikkoutuu, enkä ehdi varmistua asiasta. Olen jälleen sulaa vahaa.
”Herm, kaikki hyvin?” Neville kysyy rikkoen kuplani. Hänen äänensä vetää minut taas maan pinnalle. ”Näytät jotenkin oudolta.”
”Kaikki on hyvin”, vakuutan typerän hymyn levitessä kasvoilleni. ”Ihan oikeasti.”
”Okei”, hän katsoo minua rypistäen otsaansa ja osoittaa sitten kasvia. ”Mitä jos keskityttäisiinkin välillä tähän?”
”Ai, tietysti”, sanon hieman nolona. Olen jo ehtinyt unohtaa koko asian. ”Katsotaanpas.” Kumarrun tutkimaan kasvia tarkemmin. ”Luuletko, että se tarvitsisi hieman ravinteita?” ehdotan varovasti.
”Se selviää kokeilemalla”, Neville hymyilee ja lähtee hakemaan niitä luokan edestä. Minä annan katseeni kiertää luokassa. Pareja on vähän yli kymmenen. Muutamat ovat jo onnistuneet tappamaan kasvinsa ja tuskailevat nyt vieressä. Osa tutkiskelee yhä ruukkua yrittäen selvittää kasvin ominaisuuksia. Lähden paremman tekemisen puutteessa kuljeksimaan luokassa. Ehkä voisin mennä juttelemaan Harrylle, joka näyttää aika eksyneeltä jättimäisen parinsa rinnalla.
”Hei”, hän hymyilee minulle väsyneesti ja vetää kuulosuojaimensa pois. ”Mitenkäs sujuu?”
”Ihan hyvin, luulisin ainakin. Kasvi näyttää olevan vielä elossa. Entä teillä?”
”Siinä ja siinä. Äsken melkein onnistuin murhaamaan sen liialla vedellä, mutta… No joo, tuskin tämä ainakaan numeroa parantaa.” Harry naurahtaa kuivasti. ”Teillä tietysti menee loistavasti. Hei haloo, sinä ja Neville. Te kaksi olette jotain yrttitiedon messiaita.” Hän pyörittää silmiään. Tuhahdan.
”Niin kuin tämä siitä olisi kiinni. Onnea siinä vain tarvitaan.”
”Sitten taidan olla tosi epäonninen. Meillä menee ihan surkeasti”, Harry sanoo ärtyneesti. Hänen parinsa, joka heiluu ruukun vieressä kädessään sellainen kukkalapio, mulkaisee meitä pahasti. Tukahdutan tirskahduksen.
”Herm! Tule tänne!” Neville huutaa oman ruukkumme luota. Hymyilen Harrylle anteeksipyytävästi ja lähden nopeasti sinnepäin. En katso eteeni, joten en huomaa Harryn paria edessäni. Varoitushuuto tulee liian myöhään, vahinko on ehtinyt jo tapahtua. Kuuluu vain inhottava kumahdus, kun metallinen lapio osuu päähäni. Silmissäni sumenee ja jalkani pettävät. Joku huutaa nimeäni, mutten voi vastata, sillä menetän tajuntani.
****
Päässäni jyskyttää. Yritän avata silmäni, mutta kehoni ei tottele. Huokaisen mielessäni ja yritän hetken kuluttua uudestaan. Tällä kertaa onnistun, mutta näen joka puolella vain valkoista. Missä oikein olen? Vilkaisen uudestaan. Sairaalasiipi, niinpä tietysti. Voi hiton hitto! Kiroan Harryn parin ja oman kömpelyyteni. Yritän nousta, mutta joka paikkaa särkee. No, sentään yritykseni on huomattu. Kuulen askeleita.
”Hienoa, olet herännyt. Taisitkin saada aikamoisen tällin”, kuuluu matami Pomfreyn ääni yläpuoleltani. Avaan taas silmäni ja yritä hymyillä. Se sattuu. ”Muistatko mitä tapahtui?”
”Luulisin niin. Kuinka pahasti kävi?” kysyn voimattomalla äänellä. Yritän uudestaan nousta, mutta Pomfrey painaa minut takaisin sänkyyn.
”Sinun on paras levätä. Sait kunnon aivotärähdyksen, mutta luultavasti pääset jaloillesi jo huomenna. Päähäsi tuli myös aika ikävä haava.” Vasta nyt huomaan pääni ympärille käärityn siteen. ”Pidän sinut täällä yön yli ja tarkkailen tilannetta”, hän kertoo. Nyökkään pienesti; se ei satu kovinkaan paljon. Matami hymyilee hieman. ”Ystäväsi olivat muuten tosi huolissaan sinusta. He eivät olisi millään halunneet lähteä, minun täytyi melkein raahata heidät ulos! Ja se tyttö Puuskupuhista on muuten todella pahoillaan. Hän käski minua kertomaan, ettei tarkoittanut sitä. Hänkin oli täällä, mutta joutui lähtemään tunnille kuten kaikki muutkin. He olisivat halunneet tulla vielä koulun loputtuakin, mutta olit yhä tajuttomana ja tarvitsit lepoa, joten en päästänyt heitä sisään.”
”Kiitos. Nyt ei todellakaan ole kovin puhelias olo”, hymyilen pienesti ja suljen silmäni. Matami ymmärtää vihjeen.
”Haluaisitko suklaata? Se auttaa yleensä kaikkeen”, hän hymyilee vielä ennen lähtöään.
”Se olisi ihanaa”, vastaan kiitollisena. Pomfrey poistuu hetkeksi ja palaa mukanaan suuri levyllinen. Hän murtaa siitä palasen minua varten. ”Kiitos”, mutisen ja haukkaan vähän. Minusta tuntuu heti hieman paremmalta. Matami Pomfrey jättää minut mutustamaan suklaata ja lähtee omiin puuhiinsa. Suljen silmäni tyytyväisenä. Olen iloinen, ettei minun tarvitse vielä tänään kestää sitä anteeksipyyntöjen ja huolestuneiden kysymysten tulvaa, joka on odotettavissa. Painan pääni tyynyyn ja päätän nukkua hieman. Herätessä olo on varmaan jo parempi.
***
En ehdi nukkua varmaan tuntiakaan, sillä yhtäkkiä Sairaalasiiven täyttää kova meteli. Avaan silmäni ärtyneenä herätyksestä ja näen vihreäkaapuisen poikajoukon marssivan sisään. He raahaavat perässään Dracoa. Hieraisen silmiäni miettien, onko tämä sittenkin unta. Nipistän itseäni. Ei vaikutusta. Nousen varovasti istumaan nähdäkseni pojan paremmin. Hetken ajan pelkään, että Dracolle on tapahtunut jotain kamalaa. Ainakin hän on tajuissaan, ajattelen huojentuneena, kun kuulen pojan kiroavan raskaasti. Tosin hän näyttää surkealta. Ystävät joutuvat kantamaan häntä. Matami Pomfrey kiiruhtaa heidän luokseen.
”Vähän pienempää ääntä, pojat, täällä on muitakin”, hän sanoo ensin ankarasti metelöiville luihuisille, jotka ohittavat sanat silmien pyöräytyksellä, ja kääntää sitten katseensa Dracoon. ”Mitäs hänelle on tapahtunut?”
”Putosi luudan selästä huispausharjoituksissa. Jalka meni sököksi”, Blaise selittää muiden puolesta.
”Varjelkoon. Kuinka korkealta?”
”Siinä 10 jalkaa.”
”Hmm. Katsotaanpas sitten”, Pomfrey sanoo rauhallisesti ja kääntyy Dracon puoleen. ”Voisitteko ystävällisesti asettaa hänet tuohon sänkyyn?” Muut pojat kantavat yhä kiroilevan Dracon osoitettuun vuoteeseen, joka on parin sängyn päässä omastani. ”Voitte nyt poistua, pojat”, matami kehottaa kumartuen tutkimaan pojan jalkaa. Tämä vaikertaa kivusta.
Kun muut luihuiset ohittavat sänkyni, Blaise murahtaa: ”Saastainen kuraverinen.” Teeskentelen kuuroa, mutta sanat satuttavat pikkuisen. Yritän olla näyttämättä sitä. Joku kuitenkin huomaa loukkaantumiseni.
”Hei Zabini, tosi kypsää”, Draco sihahtaa hampaidensa välistä. Sydämeni jättää yhden lyönnin väliin ja käännyn tuijottamaan häntä silmät suurina. Poika ei kuitenkaan katso minuun päinkään.
”Siistikäähän suunne siellä!” Pomfrey huikkaa Dracon vierestä. Luihuispojat laahustavat pois törkeyksiä mutisten.
Yritän rauhoitella kiivaasti sykkivää sydäntäni, mutten onnistu. Kummastelen kovasti Dracon viimeaikaista käytöstä. Miten kohtelias hän oli silloin junassa… lämpö hänen katseessaan… ja nyt tämä. Voisiko hän todella olla ihastunut minuun? Ei, mahdotonta. Minä olen kuraverinen, rohkelikko ja Harryn paras kaveri. Ja minulla sitä paitsi on jo poikaystävä! Neville, ajattele Nevilleä. Minusta tuntuu kauhealta, kun kohtelen häntä näin. Hän on niin uskollinen, kiltti, rakastava… Miksen voi vain rakastaa häntä? Tämä on kauhean monimutkaista.
”No niin, eiköhän se ole siinä. Pysyt täällä yön yli ja huomenna olet jo terve”, matami Pomfrey opastaa vielä Dracoa ja tulee sitten minun luokseni. ”Miten pääsi voi?” hän kysyy melkein äidillisesti.
”Paremmin jo”, vakuutan hymyillen. Hän katsoo minua tutkivasti.
”Taisit herätä tuohon meteliin, vai mitä? Sinun on paras jatkaa unia, jotta olosi paranee”, matami neuvoo. Nyökkään, vaikken uskokaan voivani nukkua Dracon läsnäollessa. Pomfreykin nyökäyttää päätään ja jättää minut yksikseni. Suljen silmäni vastuuntuntoisena, sillä tiedän naisen katsovan minua. Uskallan avata ne vasta, kun askelten äänet ovat kaikonneet.
Tulen äkkiä miettineeksi, mitä kello on. Kauankohan olin tajuttomana? Matami Pomfrey on sulkenut verhot nukkuessani, joten en näe, onko jo pimeää. Vilkaisen Dracoa, joka makaa sängyllään tylsistyneenä.
”Malfoy?” kuiskaan varoen käyttämästä etunimeä.
”Niin, Granger?” hän kuiskaa takaisin yllättyneenä.
”Mitä kello on?”
”Ai. Ööh… en oikein tiedä. Se oli jotain viisi, kun viimeksi tarkistin.”
”Okei. Kuule… kiitos”, sanon hiljaa. Tällä kertaa katson häntä silmiin ja hymyilen hieman. Hän ei vastaa hymyyni.
”Mistä hyvästä?” Se kuulostaa melkein epäluuloiselta.
”Sinä puolustit minua. Etkä ole pitkään aikaan sanonut minua kuraveriseksi.”
”Anteeksi, olisiko pitänyt?” Draco kysyy pilkallisesti ja minä punastun.
”Ei, en tarkoittanut…” kuiskaan hiljaa ja vaikenen. Vähään aikaan kumpikaan ei sano mitään.
”Sori. Ei pitänyt olla töykeä”, Draco rikkoo vihdoin hiljaisuuden kuulostaen anteeksipyytävältä.
”Ei se mitään.” Uusi hiljaisuus. Draco näyttää mietteliäältä.
”Granger, yksi kysymys. Oletko sinä Longbottomin kanssa?” Kysymys yllättää minut täydellisesti. Katson Dracoa hämilläni, mutta hän näyttää olevan täysin vakavissaan. En oikein tiedä mitä sanoa.
”Olen”, kuiskaan lopulta niin hiljaa, että sitä tuskin kuulee. Taidan kuulostaa apeammalta kuin oli tarkoitus. Vilkaisen poikaa, joka istuu sängyllä ajatuksiinsa vaipuneena. ”Oletko sinä Parkinonin kanssa?” kysyn lopulta, kun hiljaisuus käy sietämättömäksi.
”En, hyi hitto!” hän melkein huutaa. Tukahdutan tirskahduksen, mikä reaktio! Olen iloinen vastauksesta, eipä tarvitse olla mustasukkainen. Dracolla on selvästikin jotain Pansya vastaan, mietin kummastuneena. Mitäköhän? Poika näyttää huomanneen mokansa ja punastuu hieman. Voi taivas, miten hyvännäköinen hän on! Nipistän salaa itseäni palatakseni maan pinnalle.
”Hyvä”, sanon hiljaa. Hän kuitenkin kuulee sen ja katsoo minua tutkivasti. Nolostun. ”Siis sinulle… Hän on hirveä”, yritän paikkailla sanomisiani, mutta Draco näyttää vain entistäkin huvittuneemmalta.
”Niinhän hän taitaa olla…” poika virnistää. Tirskahdan. Hän on paljon hauskempi kuin Neville. Minulle tulee hirveän syyllinen olo, joten yritän karkottaa ajatuksen.
”No mutta, mitäs täällä pulistaan?” kysyy Pomfrey, joka on yhtäkkiä ilmestynyt vierellemme. Olisin varma, että hän oli ilmiintynyt, jollen tietäisi että se on Tylypahkassa mahdotonta. ”Muistaakseni käskin teidän nukkua.” Hän näyttää vihaiselta. Yritän hymyillä enkelimäisesti, mutta melkein repeän nauramaan. Sivusilmällä näen, että Draconkin olkapäät hytkyvät äänettömästä naurusta. Tyhmintä on, ettei tilanteessa oikeastaan ole mitään hauskaa. Tunnen itseni pikkulapseksi.
Pomfrey ei tietenkään näe tilaanteen hauskuutta, vaan vetää verhon minun ja Dracon sänkyjen väliin. Pyöräytän silmiäni. Se sattuu hieman. Muistan vasta nyt aivotärähdyksen. Pomfrey katsoo minua hetken ankarasti ja lähtee sitten taas takahuoneeseen. Mitähän hän siellä edes tekee?
Tuijotan väliverhoa murhaavasti. Jos katse voisi tappaa… Nyt Pomfrey varmasti vahtii meitä kuin haukka. Siksi en uskallakaan vetää verhoa edestä. Huokaisen turhautuneena ja kohottaudun hitaasti istumaan. Nappaan viimeiset suklaapalat pöydältäni ja mutustan niitä hiljaisuuden vallitessa. Dracon puolelta ei kuulu ääntäkään, ehkäpä hän nukkuu. Huomaan nyt, että itseänikin väsyttää melkoisesti. Aivotärähdyksen saaminen on hyvin rasittavaa puuhaa. Kun olen tehnyt selvää lopusta suklaasta, suljen silmäni ja eipä aikaakaan, kun olen jo vaipunut syvään uneen.
A/N2: Tässä tämä nyt oli. Toivottavasti piditte, kirjoittaminen oli ainakin hauskaa
Dramionea ei ole ttässäkään, mutta seuraavassa on, lupaan...
Nyt otan vastaaan risut ja ruusut(?)