Kirjoittaja Aihe: I, 0 Your Fellow K11  (Luettu 1994 kertaa)

Furoxrea

  • Vieras
I, 0 Your Fellow K11
« : 18.07.2010 03:29:21 »
// Alaotsikko: K-11, one-shot

Nimi: I, 0 Your Fellow
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Kiroilua sekä jonkin asteista väkivaltaa
Yhteenveto: Ensimmäistä kertaa matkansa aikana Zero kohtaa demoninmetsästäjiä - ja tietenkin hölmö demoni Oboro onnistuu joutumaan pulaan. Tilannetta mutkistaa entisestään se, että yksi näistä metsästäjistä on tunnettu Blackghost. Zeron on pakko tehdä jotakin tai muuten hän voi sanoa hyvästit sekä Oborolle että tilaisuudelleen palata normaaliin elämäänsä.
Tekijänoikeudet: Zero on Chileiran omaisuutta, kaikki muu on minun päästäni.
A/N: Melkein vuosi sitten kirjoittamani one-shot, jonka tein ystävälleni Chileiralle syntymäpäivälahjaksi. Aluksi pidin tätä aika kehnona, enkä sen takia julkaissutkaan heti missään. Myöhemmin tämän luettuani totesin vain, että on tämä ihan kelpo pätkä.
Tämä tarina on (myös) extra jatkotarinaani Hell Plant.
Inspiraatio tähän lähti kappaleesta I, 0 Your Fellow.



I, 0 Your Fellow

Zero heräsi syvästä unestaan yhtäkkiä kuuluneeseen raivokkaaseen karjaisuun. Yllättyneenä ja unenpöpperöisenä pentu nosti päänsä ylös vilkuillen ympärilleen saadakseen selville häiriön aiheuttajan. Mutta kaikki mitä hän näki, oli metsää, ja kaikki äänet, jotka hänen korviinsa kantautuivat, olivat erilaisten lintujen viserrykset.
Hetkinen…
Kaikki hänen näköpiirissään oli metsää…
Missä Oboro oli?

Akitalla oli paha aavistus asiasta. Hän nousi seisomaan ja tepasteli siihen kohtaan, jossa oli kahelin demonin nähnyt ennen kuin oli matkannut höyhensaarille. Hän laski hieman päätään ja haisteli maata. Jostakin kumman syystä Zero ei kuitenkaan haistanut Oboron tuoksua. Kumma juttu… Vaikka olihan hänellä vielä toinen konsti jäljellä, jolla voisi jäljittää kahelin demonin. Se oli Helvetinkasvin ansiota. Zero sulki silmänsä ja keskittyi. Hän ei osannut vielä kovin hyvin hallita uusia kykyjään, mutta kyllä hän pystyisi jotain vihiä saamaan siitä, mihin suuntaan hänen matkakumppaninsa oli lähtenyt.

Yllättäen hän näki mielessään kalpean kuvan itsestään ja Oborosta nukkumassa. Yhtäkkiä Oboro kuitenkin nousi ylös. Hän näytti todella pelokkaalta. Pienen hetken demoni vain istui paikallaan – ihan kuin olisi kuulostellut jotakin - mutta kohta hän nousi seisomaan. Hän vilkaisi nukkuvaa pentua kerran ennen kuin lähti juoksemaan poispäin. Seuraavaksi näky näytti, kuinka demoni juoksi metsän läpi vievälle maantielle ja jäi seisomaan sinne, odottaen jännittynyt ilme kasvoillaan. Kohta hän kuitenkin lähti kävelemään tietä pitkin. Kun näköpiiriin osui muutama hahmo, tarkalleen ottaen kolme miestä, kolme hevosta ja yksi koira, Oboro otti kasvoilleen tyypillisen ääliömäisen virneensä. Demoni käveli ryhmän luokse tervehtien heitä – siltä se ainakin vaikutti. Pienen hetken he juttelivat. Ei ollut vaikea päätellä, että Oboron höpinät kävivät miesten hermoille. Yhtäkkiä koira alkoi haukkua raivokkaasti demonille käymättä kuitenkaan tämän kimppuun. Yksi miehistä loi vihaisen – lähes murhanhimoisen – katsahduksen Oboroon, ja demoni lähti juoksemaan pakoon, pois maantieltä. Miehet karauttivat ratsunsa laukkaan ja lähtivät seuraamaan häntä, koira etunenässä juosten. Sitten näky päättyi.

Zero avasi silmänsä, ja siinä samassa hän lähti juoksemaan niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi siihen suuntaan, mihin Oboro oli lähtenyt hänen näyssään. Oli selvää, että demoni oli pulassa. Pahassa pulassa, mikäli ne kolme miestä olivat olleet demoninmetsästäjiä. Hänen olisi pidettävä kiirettä, jos haluaisi vielä muuttua ennalleen ja päästä takaisin omaan maailmaansa – jos Oboro kuolisi, kuka häntä sitten auttaisi?

Pentu syöksähti puiden välistä ja tuli leveälle maantielle. Sitten hän säntäsi siihen suuntaan, johon näky oli näyttänyt demonin lähtevän. Valtavien ja ikivanhojen puiden reunustama maantie näytti jatkuvan useita kilometrejä. Zero kuitenkin vähät välitti siitä – nyt hänen ainoa mietteensä oli, kuinka hän pystyisi auttamaan Oboroa, mikäli ne miehet todellakin olivat olleet demoninmetsästäjiä.

Kohta Zero huomasi maassa kavionjälkiä ja pysähtyi. Nämä olivat varmasti niiden miesten ratsujen jäljet. Pentu katsoi mihin jäljet johtivat ja jatkoi sitten juoksemista. Ne kääntyivät oikealle, suoraan metsän syvyyksiin. Joukon jälkiä ei ollut hankala seurata, sillä metsän kasvillisuus oli runneltu täysin. Pentua hiukan ihmetytti, kuinka miehet pysyivät hevosten selässä laukatessaan näin tiheässä metsässä. He varmaan olivat todella taitavia ratsastajia sekä takaa-ajajia.
Voi ei…

Hetken päästä Zero kuuli ääniä – saaden samalla selville myös hänet herättäneen karjaisun aiheuttajan. Akita hidasti vauhtiaan ja eteni niitä kohti niin äänettömästi kuin suinkin pystyi. Mitä lähemmäs ääniä hän kulki, sitä enemmän hän hidasti vauhtiaan. Kun äänet kuuluivat todella selkeinä, Zero piiloutui erään pensaan taakse ja kurkki sieltä aukiolle, josta ne kuuluivat. Hän näki siellä kolme hevosta, kimon, tiikerinkirjavan sekä hiilenmusta, seisovan tottelevaisesti rivissä kuin hyvin koulutetut vartiokoirat, vaikka ohjakset roikkuivat maassa. Lisäksi siellä oli valtava harmaa koira, joka muistutti kovasti sutta. Se vain näytti pienemmältä. Koira murisi matalasti, niskakarvat pystyssä ja kuola suupielistä valuen. Hurtta seisoi kolmen miehen takana. Jokainen mies oli pukeutunut arkisiin, kuluneisiin vaatteisiin, mutta heitä ei voinut sekoittaa tavallisiin ihmisiin, sillä jokainen kantoi jotakin asetta. Vasemmalla seisova punatukkainen mies, ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen, piteli toisessa kädessään kapeaa miekkaa ja toisessa veistä. Keskimmäinen ja vanhimman näköinen mies, jolla oli pitkä musta tukka ja parta, piteli kaksin käsin kiinni taistelukirveen pitkästä varresta. Oikealla seisova, suurin piirtein neljänkymmenen vuoden ikäinen, tummanruskeat hiukset omaava mies piteli käsissään varsijousta. Kaikki aseet oli suunnattu kohti erään puun runkoa vasten istuvaa hahmoa: Oboroa. Kauhukseen Zero huomasi, että demonin vasemmassa olkapäässä törrötti nuoli. Nuo kolme pelottavaa miestä todella olivat demoninmetsästäjiä! Ja näyttivät taitavilta sellaisilta.

Kaikesta huolimatta Oboro ei näyttänyt pelokkaalta.
”Lopeta teeskentely, nulikka!” mustahiuksinen mies huudahti vihaisesti. ”Fenris tunnistaa demonin, vaikka hirviö miten yrittäisi peittää hajunsa.”
Zero kallisti päätään. Oliko Oboro peittänyt tuoksunsa jotenkin? Siksikö hän ei ollut kyennyt saamaan vainua demonista?
”Oi, sinä siis olet se kuuluisa, Blackghost –nimellä kulkeva demoninmetsästäjä? Ja tuo kaveri on Fenris, parhaimpia metsästyskoiria kautta aikain?” Oboro sanoi ja vilkutti harmaalle koiralle. ”Hei, hauska tavata!”
”Turpa tukkoon, demoni, ennen kuin riistän isännältäni ilon repiä sisuskalusi pihalle!” Fenris murisi. Miehet eivät tietenkään koiran sanoja ymmärtäneet, mutta riitti, että demoni ymmärsi.
”Älähän nyt… Tuo ei ollut kivasti sanottu”, Oboro sanoi hivenen loukkaantuneena. Tai ainakin esitti sellaista. Fenris vain murisi hänelle. Mustahiuksinen mies astui askeleen lähemmäs demonia ja painoi kirveen terän tämän kaulaa vasten.
”Ei ole minulle mikään yllätys, että nimeni tunnetaan hyvin teidän hirviöiden keskuudessa”, hän sanoi matalalla äänellä. ”Teidän sietääkin pelätä minua. Yksikään demoni ei ole päässyt minulta karkuun!”
”Älä siinä yhtään mahtaile, pappa! Kerta se on ensimmäinenkin. Enkä muistaakseni ole sinusta pahemmin kuullut puhetta… Tiedän vain sen, että sinä tapoit setäni”, Oboro totesi. ”Saanko muuten nähdä hänet? Tai sen, mitä hänestä on jäljellä? Setä leikki paljon kanssani silloin kun olin pieni. Oi niitä ihania aikoja…”
”Voi, kyllähän sinä saat nähdä hänet pian”, Blackghost sanoi jäätävänkylmällä äänellä painaen aseensa terän kovemmin demonin kaulaa vasten. ”Heti kun näytät minulle todellisen hahmosi. Jos olet tottelevainen, kuolet tuskattomasti. Jos et, saat kärsiä kunnes anelet meitä lopettamaan sinut. Mutta sitähän me emme tee, ennen kuin näytät oikeat kasvosi.”
”Ja pah! Et edes tiedä, kuka setäni on!” Oboro tuhahti. ”Miksi et voi tappaa minua tähän paikkaan? Minähän en sinulle oikeaa ihanaa pärstääni näytä!”

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, syöpyi Zeron mieleen niin, että hän näkisi siitä varmasti seuraavana yönä painajaisia. Blackghost heilautti mahtavaa kirvestään ja sivalsi tuosta noin vaan Oboron oikean käden irti! Hämillään demoni katsahti irronneeseen käteensä – ja kaavusta irronneeseen hihaan – samalla kun kirkkaanpunainen veri tahri hänen kaapuaan.
”Sinä pilasit isäni kaavun!” Oboro huusi syyttävästi. ”Ja sitä et helvetti vieköön saa anteeksi!”
Blackghost heilautti uudelleen kirvestään ja iski sen puun runkoon – vain pari senttiä demonin päälaen yläpuolelle.
”Tiedätkö, olet todella outo – jopa demoniksi. Harmittelet vain vanhaa rääsyä, vaikka menetit juuri yhden raajasi! Sinun pitäisi kiljua tuskasta ja yrittää repiä silmät päästäni”, hän sanoi. ”Jospa nyt säästäisit aikaani ja muuttuisit oikeaan hahmoosi. Haluan säilyttää maineeni yhtenä parhaimmista demoninmetsästäjistä. Kuka uskoisi, että olen vapauttanut Erleywen taas yhdestä hirviöstä, jos en vie todisteeksi sarviasi? Tai päätäsi?”
”No, olet kuuluisa. Totta kai sinua uskotaan!” Oboro sanoi. ”Miksi juuri sarveni tai pääni? Eivätkö varpaankynteni kävisi? Ne ovat parasta laatua! Olen aina pitänyt hyvää huolta kynsistäni!”
”Kylläpä sinä olet vitsikkäällä tuulella, vaikka loppusi seisoo nenäsi edessä”, Blackghost murahti. Demoni hymyili leveästi hänelle.
”Haluan viettää iloiset viimeiset hetket”, pörröpää sanoi pirteästi. ”Vaikkei loppuni tänään koitakaan.”
”Älä ole niin varma, pentu”, demoninmetsästäjä ärähti. Sitten hän kiskaisi kirveensä terän irti rungosta ja tarkasteli katseellaan demonia mietteliäänä.
”Leikkaa sen toinenkin käsi irti”, punatukkainen mies ehdotti häijysti virnistäen. ”Kun molemmat kädet ovat poikki, se ei voi panna vastaan niin paljoa.”
”Ei, ei, ei, ei! Minä pyydän, älkää tuhotko isäni kaapua enää yhtään enempää!” Oboro aneli hätääntyneesti. ”Se on kaikki, mitä minulla on!”

Zero tärisi piilossaan. Hän tiesi, että jos hän ei pian keksisi jotakin, Oboro olisi mennyttä. Mutta mitä hän voisi tehdä? Vastassa olisi kolme demoninmetsästäjää sekä tuo Fenris –niminen koira… Nuorella akitalla kuitenkin oli se etu puolellaan, etteivät miehet ja koira tienneet hänen läsnäolostaan. Hän pystyisi hyvin yllättämään heidät. Paitsi jos tuuli nyt kääntyisi, Fenris haistaisi hänet… Pentu mietti kuumeisesti, miten toimia. Samalla hän katseli aukiolle – vältellen kuitenkin katsomasta demonin maassa lojuvaan käteen. Pennun sydän jätti yhden lyönnin välistä, kun Blackghost kohotti kirveensä uuteen iskuun. Juuri kun hän oli iskemässä demonia, Oboro kuitenkin kierähti sivuun ja pelkoa herättävä terä osuikin puuhun.
”Ette te haltioiden käsiä katko! Miksi minun sitten pitää kärsiä!?” Oboro huudahti tuohtuneesti. Demoninmetsästäjät mulkoilivat häntä, ja ruskeahiuksinen mies piti varsijoustaan laukaisuvalmiudessa. Blackghost hymähti.
”Koska olet hirviö”, hän tokaisi lyhyesti.
”Tämä on rotusyrjintää! Oletatte demonien olevan pahoja pelkkien ikivanhojen uskomusten perusteella! Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt, häh? En ole tehnyt sinuun naarmuakaan, vaikka sinä murhasit setäni! Ettekä te ihmiset mitään hyvyyden esikuvia ole!” Oboro huusi kurkku suorana. ”Me emme sentään ole epäkunnioittavasti kehittäneet ammattia ihmistenmetsästäjät!”
Ruskeahiuksinen mies ampui jousellaan kaksi nuolta salamannopeasti. Ne molemmat osuivat Oboron ainoaan käsivarteen, ja demonin veri tahri kaapua vielä enemmän. Oboro tuijotti nuolia ärsyyntyneesti ja huitoi kädellään miten sattui. Hänen ilmeestään pystyi päättelemään, että hän toivoi oikean kätensä olevan yhä osa häntä jotta hän olisi pystynyt repimään nuolet irti.
”Et ole tavallinen demoni”, Blackghost totesi mietteliäänä. ”En ihmettele sitä, miksi et tappele vastaan. Minua ihmetyttää se, miksi et tunne kipua, miksi kuljet ihan yksin Erleywessä ja miksi sinä piilottelet kaikkia voimiasi.”
”Mutta kuomaseni, en minä ole yksin! Missä ikinä kuljenkin, Akolowon on aina kanssani!” Oboro sanoi.
”’Missä ikinä kuljenkin, Akolowon on aina kanssani’? Olen kuullut kerran aikaisemminkin demonin sanovan noin”, Blackghost sanoi. ”Se sutta muistuttava demoni siis oli setäsi? Hän oli sitkeä pirulainen. Rampautuneenakin häneltä vielä löytyi halua taistella minua ja tovereitani vastaan. Ajatella, että se piru tappoi kaksi toveriani, vaikkei pystynyt edes seisomaan… Hän oli kunnioitettava vastustaja, ja siksi hänen päänsä saikin aivan erityisen paikan seinältä.”
”Hei, pientä kunnioitusta taistelussa kaatunutta soturia kohtaan! Emme mekään tunge ihmisten päitä koristamaan seiniä!” Oboro huudahti. ”Eikä hän sitä paitsi ollut mikään piru! Hän oli huumorintajuinen, rehellinen ja mukava heppu… Paljon sinua parempi!”

Silmänräpäyksen ajan Oboron kasvot näyttivät erilaisilta… eläimellisemmiltä. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan olleet muuttuneet. Zero pohti, että oliko hän vain kuvitellut koko jutun. Vai oliko hän nähnyt häivähdyksen demonin oikeista kasvoista? Mutta nyt ei ollut aikaa miettiä sitä. Pentu ei ollut vieläkään saanut mieleensä ideaa, kuinka voisi auttaa Oboroa. Hänellä oli kuitenkin sellainen kutina, että Oboro tiesi hänen olevan lähettyvillä. Helvetinkasvi oli varmasti antanut jonkin sellaisen ominaisuuden hänelle, jonka ansiosta hän tiesi sen. Olihan tuo mystinen kasvi kuitenkin sitonut heidän kohtalonsa yhteen.
Kasvi…
Äkkiä Zerolla välähti. Hän tarkasteli ympäristön kasveja ja yritti löytää jonkun, joka voisi olla hyödyksi. Häneltä meni kuitenkin hetki tajuta, että vastaus olikin aivan hänen nenänsä edessä: pensaat. Äkkiä Zero painoi molemmat etutassunsa maahan, sulki silmänsä ja keskittyi. Aukiolta kuuluvat tappouhkaukset - jotka eivät olleet pelkkää uhoamista – tekivät keskittymisestä hiukan hankalampaa. Pentu onnistui kuitenkin sulkemaan korvansa niiltä ja keskittymään puuhiinsa. Viimein hän onnistuikin. Aivan tavallisiin pensaisiin ilmestyi yllättäen suuria, tummanvihreitä nuppuja. Ne suurenivat ja suurenivat, kunnes poksahtivat auki ja toivat esille vaaleansinisiä kukkia. Kukista lähti huumaava tuoksu. Lisäksi niiden auettua, ilmoille oli päässyt violettia, kaasumaista ainetta. Demoninmetsästäjien ratsut pillastuivat hetkessä ja säntäsivät vauhkoina metsään unohtaen ratsastajansa aukiolle. Miehet vain vilkaisivat ratsujensa perään ja keskittyivät sitten taas Oboroon. He ehkä luulivat demonin olleen syypää hevosten vauhkoontumiseen. Miehet eivät kuitenkaan olleet huomanneet pensaiden kokemaa muodonmuutosta tai ohutta kaasupilveä, joka levisi uhkaavasti aukiolle. Oboro ilmeisesti oli huomannut sen, mitä demoninmetsästäjät eivät, sillä hän hymyili leveästi. Zero tunsi taas pikaisesti saman tunteen, jonka hän tunsi joka kerta kun demoni käytti magiaa. Tuulen suunta vaihtui, ja pentu oli aivan varma, että se oli Oboron tekosia.

Violetti kaasupilvi vaikutti ensin Fenrisiin. Koira alkoi pärskiä rajusti, ja pian kaasu vaikutti myös demoninmetsästäjiin, jotka aivastelun sijaan yskivät. Blackghost mulkaisi murhanhimoisesti virnuilevaa Oboroa – johon kaasu ei näyttänyt vaikuttavan ollenkaan.
”Voi miten helposti kuuluisan demoninmetsästäjän voittaakaan!” demoni hihkui.
”Tämä on sinun tekosiasi, eikö olekin?” Blackghost kysyi. Oboro pudisti päätään.
”Ehei, ei ole!” demoni vastasi pirteästi. ”Ystäväni tämän aiheutti. Kyllä nauran pitkän aikaa jo pelkälle ajatukselle, että suuri ja mahtava demoninmetsästäjä saa köniinsä pentukoiralta!”
”Mitä pirua sinä oikein puhut?” Blackghost kysyi raskaasti hengittäen.
”Ei sillä ole niin väliä”, Oboro sanoi. ”Mutta tiedätkös mitä? Taitosi ovat varmaan alkaneet ruostua. Minä olen nyt ensimmäinen demoni, joka pääsee pakoon sinulta. Vähänkö olen ylpeä itsestäni!”
Demonin naureskellessa, Fenris kaatui maahan. Seuraavaksi Blackghostin toverit pökertyivät. Kuuluisa demoninmetsästäjä ei itsekään pysyisi enää kauaa jalkeilla. Iloisesti naurava demoni käveli hänen ohitseen sanoen metsästäjälle: ”Älä huoli, se on vain unikaasua.”
Sitten Blackghost tuupertui maahan.

”Oboro!” Zero huudahti sännätessään pensaikon läpi demonin luokse.
”Hei, pikku kaveri!” demoni tervehti iloisesti ja kyykistyi. ”Oliko ikävä?”
”Pöhkö! Miksi sinä tuolla tavalla kävelit suoraan demoninmetsästäjien käsiin? Sinä melkein kuolit! Menetit kätesi! Ja… ja -”
”Rauhoitu nyt vähän! Ei minulle käynyt kuinkaan lukuun ottamatta tätä olkapäässäni törröttävää nuolta! Katso.”
Zero siirsi katseensa Oboron osoittamaan paikkaan. Hänen kätensä lojui siinä, tosin se ei enää näyttänyt kädeltä. Ainoastaan kasalta lyhyitä köynnöksiä. Oboro käveli sen luokse ja nappasi hihan käteensä.
”Minä en ymmärrä… Sinulta tuli vertakin”, Zero mumisi hämillään. Yhtäkkiä Oboron nuolien lävistämä vasen käsi tippui maahan – nuolet sen mukana, jostakin selittämättömästä syystä ne vain liukuivat hiha läpi - ja näky sai nuoren akitan värisemään inhosta. Pian juuri irronnut käsi muuttui myös kasaksi köynnöksiä. Kun Zero vilkaisi taas demonia, tällä olikin molemmat kädet tallella.
”Olen aika hyvä huijaamaan, vai mitä sanot?” Oboro mahtaili. ”Piilotin oikeat käteni kaapuni alle ja esillä oli pelkät huijauskädet – tein ne käyttäen hyväksi Helvetinkasvin voimaa. En minä muuten tällaiseen pystyisi! Olin aika varma, että Blackghost ja kumppanit halusivat pilkkoa minua. Veri oli yksinkertaista illuusiotaikuutta. Minä en oikeasti vuotanut pisaraakaan verta – taian ansiosta te näitte sen, mitä odotittekin näkevänne.”
Zero loi vilkaisun demonin kaapuun todeten, että veritahroista ei näkynyt enää jälkeäkään – paitsi olkapäässä, jonka haava oli aito.
”Miksi sinä lähdit sanaakaan sanomatta?” Zero kysyi toivuttuaan hämmästyksestään.
”Niin noh… Minä vaistosin heidät vähän matkan päässä, ja olin aivan varma, että jos he tulisivat lähemmäksi, he huomaisivat meidät. Onneksi heräsin. Minä vain en halunnut, että he vahingoittaisivat sinua… Siksi aioin johdattaa heidät pois lähettyviltäsi. Olin kyllä tietoinen asiasta, että kun kyseessä oli Blackghost, saattaisin hyvinkin kuolla. Mutta ainakin sinä saisit pitää henkesi. Joten… Siksi minä tein niin kuin tein”, Oboro kertoi hiukan vaivautuneena. ”Miksi sinä lähdit perääni?”
”Mitä luulisit? Olin huolissani! Olemme tovereita - en minä sinua noin vaan jätä!” Zero sanoi. Oboro naurahti.
”Olisihan se pitänyt arvata”, hän totesi. ”Joka tapauksessa, kiitos Zero. Jos et olisi tullut avukseni, olisin varmasti kuollut. En ole kovin vahva demoni… Lisäksi en pidä ollenkaan ihmisiä vastaan taistelemisesta – vaikka Blackghost murhasikin setäni. Mutta sopisiko sinulle, että lähtisimme täältä? Haluan olla kaukana näistä ukoista – ja tuosta piskistä - sitten kun he heräävät.”

Zero ja Oboro kävelivät tietä pitkin rauhallista tahtia. Pentua hiukan häiritsi, että nuoli törrötti edelleen demonin olkapäässä, mutta Oboro se vain surkutteli kaapunsa kohtaloa. Lisäksi häntä mietitytti demonin sanat siitä, ettei hän ole kovin vahva. Demoni oli aikamoinen pullistelija, mutta silti hän oli sanonut noin. Ehkä hän tarkoitti, ettei ollut fyysisesti vahva? Silloinhan hänen taikavoimansa voisivat kuitenkin olla miten mahtavat tahansa. Tosin, mitä merkitystä asialla oli taistelussa demoninmetsästäjiä vastaan? Zero ei ollut varma, mitä ajatella. Hänellä oli joko todella paljon oppimista demoneista tai sitten Oboro salasi jotakin…
”ZERO!” Zero havahtui demonin huutoon. Yllättyneenä hän nopeasti siirsi katseensa demonin ärtyneeltä näyttäviin kasvoihin.
”Mitä?” pentu ihmetteli.
”Kysyin sinulta, että mistä sinä keksit käyttää unikaasua?” Oboro vastasi.
”Ööh… En tiedä. Minulle vain tuli yhtäkkiä mieleen ajatus, kuinka saisin pensaat levittämään jotakin kaasua”, pentu sanoi. ”En… En keksinyt muutakaan siinä tilanteessa.”
”Vai niin, vai niin… Toimit silloin siis vaiston varassa? Eipä siinä mitään vikaa ole. Minua kuitenkin vähän ihmetyttää, miksi unikaasu ei vaikuttanut kumpaankaan meistä”, Oboro sanoi.
”Niin… Johtuisiko Helvetinkasvista?”
”Mahdollisesti.”
”Muuten Oboro… Mikä se… se Alo- jotakin oikein on?”
”Siis Akolowon? Tuotaah… Se on hiukan monimutkainen juttu… Kerron sen joskus toiste.”
Demoni näytti siltä, kuin olisi katsonut jonnekin kaukaisuuteen. Hänen kasvoillaan oli oudon lämmin hymy – Zerosta se ainakin näytti oudolta sellaisen henkilön kasvoilla, joka virnuili niin paljon. Tällä Akolowon –jutulla varmaan oli jotakin tekemistä hänen setänsä kanssa. Niin kovasti kuin akita halusikin tietää lisää asiasta, hän katsoi silti parhaaksi vaieta.
”Kuinkahan kauan Blackghost kumppaneineen vetää hirsiä?” Oboro mumisi pohtien, eikä hänen äskeisestä ilmeestään näkynyt jälkeäkään.
”En tiedä”, Zero sanoi hiljaa. ”Mutta… Eikö asiat ole nyt hiukan huonosti? Siis, ehkä he tekevät ilmoituksen ihmisten keskuudessa liikkuvasta demonista… tai jotain?”
”Oho! Tuota en tullutkaan ajatelleeksi!”
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 13:32:49 kirjoittanut Pyry »