A/N: Kiitos
Raven kivasta kommentista, toivottavasti uusi luku miellyttää
* * *
XXXVIJossakin vaiheessa minun on myönnettävä, ettei illasta olekaan tullut ihan
niin kamala kuin olin etukäteen pelännyt. Se saa minut pelkäämään entistä enemmän, odottamaan vihan julmaa loppuhyökyä, joka hukuttaa alleen kaiken tai ainakin minut. Aina jonkun nauraessa minä värähdän hermostuneena, ei meillä pitäisi olla hauskaa. Kun joku sanoo jotain, minä kauhistun, ei meidän pitänyt pystyä puhumaan. Ei ainakaan näin luontevasti. Kun joku kutsuu toista nimeltä, minä jähmetyn, ei meidän pitänyt olla näin tuttavallisia.
”Haluaako joku lisää makkaraa?” Harry kysyy. Hän seisoo grillin luona valkoinen essu yllään, grillipihdit kädessään. Hymyilee ja katsoo suoraan vieraisiin, ei väistä katseellaan edes Dracoa.
”Kyllä kiitos, ne ovat kerrassaan herkullisia”, Lizan mies Burt sanoo, ojentaa lautasensa, saa Harryn myhäilemään tyytyväisenä kehuista. Hän lastaa makkaraa lautaselle, ojentaa takaisin, katsoo meitä naisia kysyvästi. Liza tahtoo vielä yhden makkaran, ei kuulemma jaksa pelätä lihomista lauantaisin. Minä ja Astoria pudistamme päätämme, ei meihin mahdu enempää.
”Draco?” Harry kysyy sitten vielä, katsoo häntä suoraan silmiin vailla merkkiäkään vaivautuneisuudesta kasvoilla. Draco nyökkää, haluaa lisää makkaraa ja saa sitä.
Minä mietin, missä vaiheessa se hiljainen vihamielisyys on vaihtunut sanattomaan sopeutumiseen. Missä vaiheessa Harry ja Draco lopettivat toistensa epäluuloisen kyräilyn, lakkasivat supisemasta minulle ja Astorialle hiljaisia solvauksia toisistaan? Voiko hyvä ruoka todella tuoda näin hyvän mielen, vai oppivatko ne kaksi vain yllättäen näyttelemään? Onko sen edes väliä? Pääasianhan pitäisi olla, että ilta etenee hyvin. Etenee tasaisesti ilman piikittelyä, ilman nyrkkitappeluita. Ollaan asiallisia ja näytetään hyvää esimerkkiä lapsille, jotka syövät sormin pikkunakkeja ja lihapullia.
Mutta… Tämä on liian kevyttä. Liian helppoa ja mutkatonta, niin mukavaa suorastaan, että muuttuu piinaksi mielessäni. Draco, Harry ja Burt keskustelevat asioista kuin parhaat ystävät, kenenkään kasvoilla ei näy inhoa, ei kaunaa, ei ennakkoluuloja. Vain viinilasien ja olutpullojen kilistelyä, hymyjä ja remahtavaa naurua, kun joku rohkaistuu kertomaan hieman härskimmän vitsin. Burt puhuu paljon, tahtoo tietää kaiken Harrysta ja Dracosta. Harry vastaa kysymyksiin ensin, ei hänen ole vaikeaa puhua. Meidän kaksoiselämämme perustana ovat alusta asti olleet jästisovellettavat peitetarinat, Harrykin osaa omansa jo vaivatta ulkoa.
Minä tietenkin tunnen koko tarinan jo, olen ollut mukana kehittämässä sitä. En jaksa hymyillä, kun hän kertoo Burtille kuvitteellisesta työstään ison lääkefirman konsulttina. En jaksa huvittua, kun hän selittää sillä ainaiset työmatkansa, pakenee muutaman hyvin harjoitellun kemiallisen termin taa ja saa itsensä vaikuttamaan niin pätevältä, ettei toista samanlaista valehtelijaa olekaan. Paitsi minä itse tietenkin, ja minua harmittaa, että hän on niin hyvä. Melkein yhtä taitava kuin minä. Tekisi mieli itse vesittää koko juttu, kysyä jotain jostain lääkkeestä – seurata hihitellen vierestä, kuinka Harry siitä onnistuisi rimpuilemaan irti.
En kuitenkaan sano mitään. Ei se olisi reilua, ja sitä paitsi Burt kysyy nyt samoja asioita Dracolta, tahtoo tietää, mitä tämä tekee työkseen. Nyt minua hymyilyttää, naurattaa jo etukäteen, mitä hän aikoo sanoa. Tajuaa varmaan itsekin, ettei voi sanoa työskentelevänsä taikaministeriössä. Verenhimo kielellä tuijotan miestä, tahdon kuulla, kuinka tuo läpikypsynyt velho tilanteen hoitaa. Petyn, kun hän vastaa epäröimättä:
”Mä olen Devonin alueen verolaitoksen Torquayn virastopäällikkönä, ehkä maailman tylsin työ – ei jaksaisi puhua siitä.”
Täytyy sanoa, ettei mikään ole yllättänyt minua pitkään aikaan yhtä lahjakkaasti kuin Dracon vastaus. Se on täydellinen vale, sillä niin tylsä työpaikka kuin verotoimisto ei herätä minkäänlaista mielenkiintoa jatkokysymyksiin. Mietin, miten Draco on voinut keksiä mitään niin nerokasta, niin toimivaa, niin täydellisen valheen. Ihaillen katson, kuinka Burt nyrpistää nenäänsä, palaa kehumaan Harryn grillimakkaroita, ei tahdo kysyä enempää verottaja-Dracon työstä.
Sama jatkuu pitkin iltaa. Liza tai Burt kysyy, joku meistä vastaa, poikkeuksetta valehtelee. Astorian ja minun on helpointa, olemme kotiäitejä molemmat, aivan samanlaisia kuin Liza. Meidän ei tarvitse valehdella, riittää, kun emme mainitse lohikäärmerokkoja ja menninkäisenpuremia. Harry ja Draco ovat illan tähdet. Kumpikaan ei epäröi vastata, ovat molemmat kehittäneet peitetarinan kuulostaakseen normaaleilta. Hyvin he myös roolejaan vetävät, en oikein tiedä, kummalle kuuluu palkinto parhaasta miespääosasta. Kylmät väreet ravistelevat selkää, kun miehet taas nauravat kaikki kolme – ei tämä voi edetä näin hyvin!
Viinipullo kiertää pöydässä, minulle ei ole katettu viinilasia. Tiedän, mihin se vihjaa – eivät imettävät äidit saisi juoda. Minä vain en imetä. Lily ei huoli rintaa, on syntymästään asti sylkenyt nännin, ei tahdo syödä minusta. Ja vaikka tahtoisikin, ei minusta ole missään vaiheessa juuri maitoa tullut. Koko maitojuttu on yksi niistä todisteista, jotka osoittavat surkeuteni äitinä. Oma kehoni kieltäytyy olemasta äiti lapselle, joka vihaa minua, ei koskaan kelpuuta mitään tekemääni. Olen kelvoton äiti niin perin pohjin, että voin aivan hyvin juoda lasillisen viiniä päälle.
Hassua kyllä, Draco on ainoa, joka huomaa. Katsoo minua, kun otan pullon ja kaadan vesilasini täyteen punaviiniä. Kasvoilla välähdys ivaa, silmissä arvoituksellinen katse.
”En mä imetä”, muotoilen hänelle äänettömän puolustuksen, en kyllä tiedä, miksi vaivaudun selittämään itseäni. Uhmakkaasti nostan lasin huulilleni ja juon. Juon samalla kertaa koko lasin tyhjäksi. Kurkkua lämmittää erikoisesti, siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi olen saanut viiniä. Kun viimeksi olen saanut mitään. Hän tarkkailee minua, kun kaadan lasin uudelleen täyteen, hymähtää, kun tällä kertaa otan vain kulauksen.
Ilta matelee eteenpäin samalla kaavalla. Ihmiset nauravat, lapset leikkivät pimeässä puutarhassa, kunnes väsyvät, nukahtavat olohuoneen sohville. Miehet kantavat heidät poikien huoneeseen nukkumaan, nyt vasta aikuisten juhlat alkavatkin. Harry hakee sisältä pullon konjakkia, Burt kaivaa taskustaan rasian minisikareita Lizan katsoessa paheksuvasti. Keskustelut jakaantuvat, miehet alkavat puhua omista jutuistaan, harrastuksistaan lähinnä. Me naiset puhumme lapsistamme, mistä muustakaan?
Mietin, miksi se menee aina näin. Aina jossakin vaiheessa iltaa sukupuoliroolit ottavat vallan, miehet vaihtavat vapaalle ja naiset alkavat korjata astioita pöydästä samalla kun keskustelevat näennäisen iloisesti uhmaikäisistä lapsistaan. Tarjoilen jälkiruoan terassille, myöhäinen kesäyö on lämmin. Otan lautaselle ohuen palan kakkua, paljon ohuemman kuin kukaan muu. Siinä on limettimehua. Kirpeä maku kipristelee kielellä, yllättää – antaa sävyn tälle illalle, saa juomaan enemmän viiniä.
Viini nousee päähän nopeammin kuin ennen. Saa olon kevyeksi, pehmentää yön terävät reunat, tekee kaikesta niin paljon siedettävämpää. Dracon ivallinen katse on enää pelkkä ilme kasvoilla, ei aiheuta minussa tunteita, korkeintaan naurattaa vähän. Tiedän, ettei enempää saa juoda. Muuten kevyt hiprakka kipuaa humalaksi, työntää kehon ja mielen kauas kontrollin ulottumattomiin. Saa tekemään tyhmiä. Puhumaan sanoja, joita ei tarkoittanut lausua ääneen…
Mieli ei kuitenkaan ole tyytyväinen tähän ilon tilaan, jossa maailman kovuus on hieman pehmennyt, muttei kuitenkaan täysin sulanut, ei kadonnut – piilossa vain. Mieli janoaa lisää, kaipaa täydellistä vapautta, täyttä onnea. Se janoaa kokonaisvaltaista humalaa. Humalaa, joka saa leijumaan niin korkealle, ettei yksikään ihmiskäsi voi saavuttaa ja ottaa kiinni. Humalaa, joka kietoo syleilyynsä, saa unohtamaan. Ottaa valtaansa ja hellii sumuisessa sylissään, näyttää, ettei aina tarvitse olla vahva. Näyttää, millaista on olla lapsi jälleen, pelkkä mielihalujaan seuraava vastuusta tietämätön lapsi.
Houkutus kasvattaa otettaan, saa muistelemaan aikaa, jolloin oli vielä nuori ja humala uusi tuttavuus, jännittävä ystävä, jonka seurassa ei koskaan ollut tylsää. Mieli kertaa, kuinka monet kerrat viinipullo on vielä vanhempanakin ollut pelastamassa. Muuttanut ikävät asiat helpommiksi käsitellä, lievittänyt stressin – saanut nauramaan. Minä en ole saanut nauttia pitkään aikaan – lapset ovat menneet edelle, Lily astui lupaa kysymättä tielle. Hieman utuisin silmin katson pöydällä seisovaa valkoviinipulloa. Enempää ei saisi ottaa, mutta mieli pyytää niin kauniisti. Huomauttaa, että nyt on juhlat. Sanoo, että kyllä välillä saa ottaa aivan rennosti. Pyytää vielä kerran…
Voi kuinka kaunis ääni sillä on…Päätän, että vielä yhden lasillisen voi juoda, sitten saa riittää. Tartun pulloon, mutta se on tyhjä. Päätän tulkita sen merkiksi, annan olla. Tyydyn nauttimaan tästä kevyestä hiprakasta, hymyilemään Lizalle ja Astorialle, Burtille ja Harrylle – jopa Dracolle. Liza kertoo amerikkalaisvitsejä, minä nauran. On hauskaa pitkästä aikaa, harmittaa, kun tiedän, että voisi olla hauskempaakin. Nautin tästä ympärillä vallitsevasta pehmeydestä, kaikki on niin
miellyttävää, etten enää jaksa pelätä edes katastrofia.
Itkuhälyttimestä alkaa kuulua Lilyn huutoa. Ihmettelen, kuinka hän on nukkunut näin tavattoman sikeästi näin kauan – normaalitilanteessa hän herää muutaman tunnin välein vaatimaan jotain, mitä minä en osaa antaa. Ajaa minut hulluuteen jatkuvalla itkullaan, saa vihaamaan häntä ja itseäni vielä enemmän... Tänään Lily on kuitenkin ollut kiltisti, nukkunut yksin olohuoneeseen laitetussa babysitterissä välittämättä terassille kantautuvasta melusta. Ja hänen itkunsa… Normaalisti se repisi mieltäni hajalle, mutta nyt hiprakka pehmentää, tekee jopa siitä ulinasta miellyttävämpää kuunnella.
Nousen ylös, pakko kai on lähteä rauhoittamaan lasta.
”Pieni hetki”, sanon, olen pirteä.
”Tuotko tullessasi lisää viiniä?” Harry ehdottaa, saa minut hymyilemään.
”Totta kai, kultaseni”, vastaan mielessä kuva omasta lasista – täynnä. Kerrankin Lilystä on jotakin hyötyä. Matkalla terassin ovelle korko juuttuu kiinni puulavan saumaan, kompuroin. Tiedän punoittavani, kun suoristaudun katsomaan pöydässä istuvia. Nöyryytetty mieleni ymmärtää juoneensa liikaa jo nyt, vaikka pöydässä istuvat laittavatkin kompuroinnin kömpelyyteni piikkiin. Vain Dracon kasvoilla on ivallinen ilme, jota edes hiprakka ei tällä kertaa onnistu pehmentämään.
Babysitterissään Lily huutaa kasvot punaisina. Nostan hänet syliin, tuuditan käsivarsilla ja yritän saada hiljenemään. Kaivan jääkaapista tuttipullon, yritän syöttää. Lily on kuitenkin aivan yhtä kiukkuinen kuin aina ennenkin, viini vain tekee tästä iänikuisesta painista miellyttävämpää. Saa hermot kestämään, turhautuneet kyynelet pysymään kanavissaan. Tungen tuttipulloa suuhun sitkeästi, maanittelen sanoin, joista tällä kertaa puuttuvat manaukset. Yritän jopa hyräillä – mitä vain, että saan hänet rauhoittumaan, syömään ja nukahtamaan uudelleen.
”Voi, kuka pieni suloinen tyttö se siellä itkee?” kuulen Astorian enkelinäänen lepertelevän ovelta. Vedän kasvoille urheaa hymyä, yritän näyttää siltä, kuin olisin tilanteen herra.
”Raukalla taitaa olla kova nälkä”, hän toteaa, astelee kevein askelin luokse, kutittelee sätkivän Lilyn mahaa, hymyilee leveästi. Minun sydämeni vajoaa, kun Lily lopettaa huudon saman tien, räpyttelee silmiään. Alkaa tuijottaa kummastuneena Astorian kauniita kasvoja, tavoittelee tämän vaaleita enkelinkiharoita pienillä käsillään. Astoria laittaa kädet silmien peitoksi, vetää ne alas ja nauraa:
”Kukkuu!”
Lily alkaa nauraa. Se on hänen ensimmäinen naurunsa, jokeltavaa kurlutusta, josta ei voi erehtyä. Hiprakka väistyy sivuun, valahtaa maahan kuin joku olisi niin vain huuhtonut sen pois. Lily nauraa – Astorialle. Minun kanssani hän vain huutaa, mutta kun Astoria tulee, hän unohtaa kiukkunsa, unohtaa nälkänsä.
Nauraa. En tiedä, voisiko Lily mitenkään olla julmempi. Minä yritän, siis todella
yritän rakastaa häntä, kaivaa äitiyteni rippeitä esiin hänen vuokseen. Ja näin hän kertoo minulle, kuinka paljon vihaa. Nauraa Astorialle.
”Astoria, olisiko ihan liikaa vaadittu, jos voisit pidellä Lilyä hetken? Minulla on ihan hirveä vessahätä”, takeltelen, sanon mitä vain päästäkseni pois. Astorian kasvoilla on leveä hymy, hän on yhtä aurinkoa, kun työnnän Lilyn hänen syliinsä. Näen, kuinka Lily hymyilee, suostuu saman tien juomaan tuttipullosta, ei edes vikise. On täysin tyytyväinen, ehkä tyytyväisempi kuin koskaan. Minä pakenen yläkerran kylpyhuoneeseen, potkin kiukkuisena korkokengät jalasta, romahdan kylmälle lattialle istumaan.
Tästä ei tule mitään. Viimeistään nyt se on pakko myöntää.
Minä en rakasta Lilyä. En osaa, en halua rakastaa. En usko, että koskaan rakastan. Sen tajuaminen saa onton olon laskeutumaan vatsanpohjalle. Saa häpeän vellomaan hyökynä yli, saa voimaan pahoin. Puristan silmiä yhteen, yritän estää itkua. Ihan kohta on vedettävä vessa näytöksen vuoksi, tungettava liian pienen korkokengät takaisin hiertyneisiin jalkoihin. On kavuttava portaat alas. On kohdattava Astoria ja Lily, kiitettävä palveluksesta. On nukutettava Lily ja palattava terassille. On pidettävä hauskaa ja naurettava jälleen koko väsyneen ja riekaleisen sydämen voimin.
Voipuneena nousen ylös, puserran kengät kipeisiin jalkoihin ja vedän vessan. Vältän katsomasta peiliin ennen kuin avaan oven – mitä katsottavaa kuvajaisessani olisi, se kertoisi vain, ettei mikään ole hyvin. Ja sen minä tiedän jo ihan tarpeeksi hyvin, en kaipaa muistutusta. Porrastasanteella vedän syvään henkeä. Vedän kasvoille säihkyvimmän hymyni, käännyn olohuoneeseen. Tunnen ilman pakenevan keuhkoista ja jähmettyväni paikoilleen. Vain loistava hymy pysyy kasvoilla, se on valettu muottiin, jota mikään järkytys ei voi rikkoa. Katson hiljaa, kuinka Astoria ja Draco istuvat yhdessä sohvalla. Kuinka Lily makaa Dracon sylissä ja nauraa.
Tiesinhän minä, että loppuhyöky tulisi vielä…
* * *