Sano, että rakastat
Author: Neriah
Beta: Ei.
Disclaimer: Mahtava JKR omistaa hahmot, minä leikin niillä. En saa tästä rahaa.
Genre: Angst, het, one-shot, OTP, Angst25 +muita
Pairing: DM / HG
Rating: k-11
Words: 633
Summary: I cry myself to sleep / It's my lullaby //Avril Lavigne
A/N: Ylitsevuotavaa angstia, varoitus. Tämä fic osallistuu hyyvin moneen haasteeseen.
OTP
Angst25: sana 15. Kipu
FF100: sana 061. Talvi
Kerää kaikki hahmot: Hermione Granger
Genrehaaste: Angst
Perspektiiviä parittamiseen: Viholliset.
Iloiset kasvot peittivät joka päivä kaiken, mikä paraikaa kuoli pinnan alla. Harry, Ron tai edes Ginny eivät ikinä aavistaneet, mitä Hermione tarkoitti sanoessaan “Kaikki on hyvin”.
Kuulisit minut. Sano, että kuulet. Sano, että rakastat.
Hermione ei kertaakaan vuodattanut kyyneliä heidän nähtensä, sillä se olisi ollut väärin. Ei heidän saanut murehtia hänen ongelmistaan. Ronin yrittäessä viestiä tytölle tunteistaan, noita saattoi vain hymyillä kauniisti kuin vastatakseen huolettomasti “Tiedän”. Hymy oli kuitenkin joka kerta kivun pakottama. Oli kuin se pitelisi asetta hymyn selässä kiinni, pakottaen sen tekemään mitä halusi. Hermionen kasvot olivat ulkoa kauniit ja hymyilevät, mutta säteily niistä puuttui. Se oli kuori. Naamio peitti pahan alleen säästääkseen hänen ystävänsä murheelta. Sisältäpäin kasvot olivat surun vääristämät, eikä Hermione siksi ikinä katsonut itseään yksin peilistä.
Vanno, että sanasi olivat vain vitsi.
Tyttö ei olisi uskonut, miten niin lyhyet, pienet sanat voisivat ikinä riipiä niin syviä jälkiä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan, millainen voima niissä piili, ja miten nopeasti ne osasivat kuihduttaa tulipunaisen, vahvan rakkauden. Tarpeen ja halun, joista hän oli hetken aikaa elänyt. Yksin sanat eivät olisi siihen pystyneet, mutta yhdessä ne olivat miltei kuolettavat.
Hänestä tuntui kuin hän olisi narkkari ilman huumettaan, ruusu ilman aurinkoaan, kala ilman jokeaan. Hän tarvitsi poikaa voidakseen elää elämää, joka jaksoi ravita aina seuraavaan päivään.
Ole kiltti.
Hermione pakeni kerta toisensa jälkeen kirjastoon, jossa sai olla rauhassa. Joskus hän lukittautui tyttöjen hylättyyn vessaan, jolloin hänen omien kyyneleidensä seurana oli vain tyttökummituksen lohduton ulina.
Joskus hän ei edes itkenyt. Hän saattoi vain istua tuntikausia kopissa yksinään. Suru ehti joskus ylittää kyynelet, kipu nieli ne ahnaasta kurkustaan alas ennen kuin tyttö ehti vuodattaa yhtäkään.
Hän oli tiennyt, mihin oli nenänsä pistänyt. Ei vihollisen kanssa veljeilystä voi ikinä koitua mitään hyvää.
Hermione silti muisti, miltä onni oli joskus tuntunut.
Se syksyinen keskiyö oli hukuttanut hänet ensimmäisen kerran siihen syliin, josta hän ei ollut ikinä uskonut löytävänsä turvaa. Se yksi yö oli polttanut jälkensä ikuisiksi ajoiksi hänen sydämeensä. Ne jäljet olivat kuitenkin repeytyneet keskeltä kipeästi halki, kun Sanat olivat jättäneet syvät railonsa kaiken kauniin päälle.
Se yö oli Hermionen rakkaimpien muistojen sekaan piilotettu. Kukaan ei saisi sitä ikinä tietää. Mitä muutkin sanoisivat. Hermione Granger muka rakastunut johonkuhun sellaiseen, mikä vitsi. Hän tunsi olevansa hirvittävän heikko langetessaan viholliseensa.
Poika ei ollut koskaan ollut hyvä. Hermione oli naiivisti luullut, että pojasta löytyisi kauniskin puoli. Kaikessa oli oltava jotain, joka sai hymyilemään. Kauneutta hän ei ollut löytänyt, mutta hän oli jäänyt koukkuun julmaan, puhkipolttavaan rakkauteen, joka oli ainoa mitä poika oli osannut hänelle antaa. Hän olisi voinut kuolla tämän syliin. Poika olisi ollut viimeinen, mitä hän olisi nähnyt, eikä Hermione olisi ikinä ymmärtänyt toivoa muuta.
Yöt, jotka he keskenään jakoivat, olivat heidän salaisuutensa. Kosketukset, suudelmat ja kipu. Kaikki oli heidän yhteistään, eikä mitään annettu turhaan. Hermione odotti joka ainoa päivä pääsevänsä jälleen maistamaan tunnetta, jota ei hänelle ollut ikinä kukaan muu suvainnut antaa. Rakkautta hän oli ennenkin kokenut, mutta se oli ollut erilaista. Heidän jakamansa tunne oli ollut kahta makeampaa. Se oli ollut rakkautta, jossa maistui himo, tuoksui halu ja tuntui kohtalo. Se oli hänen viininsä, joka oli loppunut liian pian.
Hermione saattoi joskus naureskella itselleen. Idiootti. Rakkautta ei ollut tarkoitettu pojalle, ei ainakaan sellaista, joka osaisi jättää toisen henkiin sen loputtuakin. Sinulle elämä oli kaikki tai ei mitään.
Pojalle rakkaus ei ollut maistunut suupaloina. Kaikki oli saatava heti, eikä tunteista lopulta jäänyt talteen muuta kuin korventavia muistoja, jotka oli painettu Hermionen mieleen tulikuumalla polttoraudalla.
Talvi oli tuonut mukanaan kylmän myös hänen sisimpäänsä. Odottamatta hän siirsi sen omaani.
“Draco, hei!”
Käännyttyäsi minua kohden, katseesi viilsi vatsaani haavan. Se läimäisi kasvojani sellaisella voimalla, että polveni kieltäytyivät pitämästä minua pystyssä. Niiden vastalause iski minut maahan, mutta se ei sattunut läheskään niin paljon, kuin sanasi, jotka janoamiltani huulilta hitaasti lausuit.
Tunnenko sinut?
Tunnenko sinut. Kuka ikinä sanoisi rakastetulleen niin?
Hermione tiesi. Ainoa asia, mitä hän ei ikinä olisi halunnut tietää.