Nimi: Ja me vain näyttelemme
Kirjoittaja: *Glup* Minä, aleneist
Genre: Drama
Rating S
A/N: Noniin. Tässä se tulee. Ensimmäinen ikinä julkaisemani kirjoitus. Haukkukaa kiltisti (jos edes viitsitte jätää merkkiä). Ainiin, tässä on tasan 500 sanaa.
Avaan koulun oven ja huomaan liimaavani kasvoilleni sen tutun hymyn, johon ihmiset olivat tottuneet. On helppoa vetää roolia jonka oli aikoinaan vetänyt päälleen. Kävelen muutamat portaat ja näen ne tutut ihmiset, jotka odottivat minulta tiettyä panosta päivään, roolia, jota vedin. Tuntuu kuin olisimme kaikki näyttelijöitä tässä näytelmässä, jota myös elämäksi kutsutaan. Kaikki tietävät että näyttelemme, mutta yleisö ei ole katsomossa. Yleisö on me. Näyttelemme toisillemme. Ja kun tähän näytelmään joutuu, ei siitä pääse eron kuin vasta kuollessa.
Selviydyin läpi sokkeloisten käytävien ja vedän päälleni rooleja. Ne limittyivät ja sulautuivat toisiinsa, kunnes en enää itsekään tiennyt missä yksi rooli alkoi ja toinen loppui. Ne kuitenkin muodostivat ehjän kokonaisuuden, minut, jonka olin luonut suojellakseni sisimpääni tältä näytelmältä.
Joskus joku saattoi iskeä särön johonkin suojakuoristani. Silloin säikähdän. Mitä pitäisi tehdä? Joskus totean hyökkäyksen olevan paras puolustus. Hyökkään ja saan kenties toisen kuoren hajotettua. Näin voin sankarina perääntyä korjaamaan omaa itseäni.
Joskus taas peräännyn suosiolla saman tien ja koetan näytellä että kaikki on kunnossa, kunnes saan naamioni korjattua, jotta voin taas näytellä.
Joskus harvoin joku iskee kovaa ja koko muurini hajoaa. Silloin koetan kerätä lattialla olevista sirpaleista selviytymiskehän johon piiloutua ja toivoa että hän ei iske uudestaan. Koska jos hän iskee, yltää hän suoraan sisimpääni ja haavoittaa sitä. Ja sisintä on paljon vaikeampi korjata kuin kuorta. Sen voi sitoa, mutta vain aika parantaa sen täydellisesti. Ja silloinkin siitä jää arpi. Myöhemmin joudun kasaamaan itseni kokoon yksin ja kovettamaan suojauksiani, sekä vahventamaan hyökkäystäni. En voi yksinkertaisesti pärjätä tässä maailmassa, ellen opi jokaisesta kolhusta jotain. Se on kova läksy, jonka jokaisen näyttelijän tässä näytelmässä on opittava.
Ja kun koulu loppuu ja lähden kotiin, vaihdan rooleja kuin sukkia. Bussikuski näkee yhden rooleista, ohikulkeva hyvänpäiväntuttu toisen. Kotona saatan kenties vähän laskea naamiotani, mutta vain vähän. Olen valmis vetämään sen päälleni.
Eihän näytelmämme voi loppua. Se saattaa ehkä vähän aikaa pysähtyä, vetää henkeä, mutta sitten se jatkuu taas. Kaverini soittaa. Tottakai voin tulla, vaikka syvällä sisimmässäni huudan taukoa tästä jatkuvasta kuoresta joka peittää minut täysin. Ulkoisesti hymyilen yhä. Näytän siltä ettei minuun satu. Luon itselleni naamion jonka taakse piiloudun ja sieltä on helppo katsella maailmaa.
Ja kun ystäväni kiusoittelee minua viattomasti, en voi kuin miettiä: ”Sinäkin olet tietyn mallin alainen, muotissa jonka olet luonut itsellesi. Tarkoitatko todella tuota? Haluatko todella sitä mitä sanoit? Vai johtuuko se roolistasi, johon kaikki ovat tottuneet ja jota sinun odotetaan vetävän?”
Ja vastaan mitä rooliini kuuluu. En enempää, en vähempää. Välillä tarkoitan todella mitä sanon, välillä sanon roolini mukaisia sanoja. Valmiita käsikirjoituksia ei ole, mutta silti jokainen tietää omat vuorosanansa. Ei ole mitään voisi turvata, vaan pitää luotaa itseensä ja kuoreen minkä on luonut. Joskus se ei riitä.
Ja kun illalla palaan kotiin, kuuluu siellä roolini tiettyjä asioita. En voi ilman niitä asioita osoittaa olevani sama henkilö, sama näyttelijä. Ja vaikka kuinka koettaisin riisua näytelmävaatteita, en voi. Roolini on kasvanut minuun niin syvästi kiinni, etten pääse siitä eroon muuten kuin nukkuessani. Ja silloin siitä ei ole mitään hyötyä. Joskus yön pimeinä tunteina toivon että osaisin päästää irti ja antaa mennä. Mutta siihen asti näyttelen.
