Kirjoittaja: Belsissa
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Angst, Romance
Paritus: Daphne/Theodore
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowille, runon tiedot alhaalta
Kirjoittajan kommentti: Osallistuu Poetry Wheel vol. 1:seen, FF50:neen kohdalla 039. Pimeys ja Kerää kaikki hahmot - haasteeseen Daphne Greengrassilla.
***
Kostealta heinikolta tuoksuva äänetön ilta levittää siipensä yllemme, kun istumme vielä hienoisen jäisellä lammenrannalla. Minä pelkään, sillä sinä olet liian lähellä, mutta siltikin aivan liian kaukana minusta. Pelkään kosketustasi ja kammoan siirappisia sanojasi, joita lasket huuliltasi vesiputouksen tavoin kuin ne olisivat yksinkertaistakin yksinkertaisempia.
Mutta kuinka voit sanoa kaikki nuo rakkaudentunnustukset vaikka et ole tavoittanut kuin murto-osan sisimmästäni? Miten saatat antaa katseesi porautua syvälle silmiini ja luulla saavasi kiinni sen suuren puoliskon minusta, jonka viattomuutta et ole vielä kyennyt turmelemaan? Mikä minussa saa sinut luulemaan, että voisit riuhtoa auki lukitun oven?
Suuntaan katseeni tähtiin, jotka tuikkivat kaukaisina, pieninä timantteina samettisen yönkankaan pinnalta saaden minut kaipaamaan pois tältä kolkolta rannalta. Tahtoisin siirtyä tästä riipivästä hetkestä takaisin kesäiltoihin, joina en ollut vielä voittanut itselleni huomiotasi. Silloin olit minulle vielä kirkkaasti tuikkiva, saavuttamaton tähtönen, jonka loistoa saatoin tutkiskella vaivihkaa varjoistani.
Minä tyhmänä hupsuna en kuitenkaan voinut vastustaa kiusauksiani vaan saavuin luoksesi sinä kirkkaana loppukesän päivänä kysyen arasti, olisiko sinulla ehkä hieman aikaa minulle jonakin iltana. Niin siinä sitten kävi, että anastin tähteni vierelleni kuuntelematta edes omia, sisäisiä neuvojani. Olisihan minun siltikin pitänyt tietää, että valopilkkujen paikka on ulottumattomissa taivaalla, sillä kuka muka voi sanoa nähneensä tuikkivan tähden maan kamaralla?
Sinä sanot rakastavasi, mutta samalla tapat aiemmat unelmani täydellisestä sielunkumppanista, sillä et osaa sahata poikki maailman ympärilleni sitomia köysiä. Kauhukseni olen huomannut, ettet sinä tunne sisintäni, joka niin katkerasti anoo rakkautta ja aitoa hyväksyntää, kun ei sellaista vielä ole kohdannut. Vähäpätöinen ruumiini on ainut koskettamasi, se merkityksetön ja kuolevainen osa minussa, jonka suloista saat nautintosi yksinäisinä iltoina. Sille sinä painat suudelmasi, sitä sinä kosketat rakastaen ja ainoastaan sitä sinä olet oppinut kuuntelemaan. Kehoani pitkin sinä lasket alas halun täyttämän katseesi ja sille sinä osoitat palvontasi.
Jokin minussa huutaa, miksi niin pitää olla. Kolmen vuoden ajan minä olin romantisoivan mieleni kanssa katsellut ja tavoitellut sinua saamatta mitään vastineeksi. Miksi unelmien toteutuessa tuuli ja pimeys nappasivatkin ne saman tien mukaansa?
Tai ehkä minä sittenkin kuvittelin jotakin sellaista sinussa, mitä ei ollutkaan. Ehkä säteilevät silmäsi ja lämmin hymysi tosiaan riittivät vakuudeksi minulle satuprinssistä, joka tulisi pelastamaan minut valkealla ratsullaan tämän teräksisen arkisen maailman kynsistä.
Ja yhä tällaisina iltoina kun toiset tähdet kimmeltävät sinun hiipuvaa valoasi kirkkaammin toivon salaa, etten olisikaan ollut väärässä.
***
Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -
kuu nousee minun elämässäni.
Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.
Sinun kätesi on himo -
minun käteni on kaipaus.
runo: Edith Södergran: Havainto