Title: Verinen kyynel
Author: Chocola
Rating: K-11
Genre: Angstiahan tämä.
Disclaimer: Aivan itse keksimäni tuo hahmo on. Vaikutteita otettu eräästä nimeltämainitsemattomasta henkilöstä, mutta joo, itse silti omistan tuon hahmon, haha.
A/N: Noniinköhköh.. Elikkä kirjoitin tämän siis koulussa äikäntunnilla, kun aiheena oli luova kirjoitus, ja meille oli annettu valmis rakenne (jota novellini ei noudattanut läheskään. heh.). Opettaja näemmä kumminkin tykkäsi kun kymppi miinuksen antoi. Eli joo, tahdon saada vähän järkevienkin (tai vähemmän järkevien) otusten kommentteja tästä lyhyestä kakasta. Vähän alustusta tähän vain, että tuo tyyppi on siis vähän niinkun saatananpalvoja. Se oli ajatus, mutta ei tule esille tässä millään lailla. Kai. En tiedä. Eli kommenteista tykkään kovin.
Ainiin, ja sitä vielä, että betaa ei ole, joten pahoittelen kovin jos löytyy kirjoitusvirheitä.
Ja tosiaan, tämä on täynnä kliseitä, enemmän kuin on sallittua. En osaa kirjoittaa kliseettömästi. Niin, ja lyhythän tämä on, muttei anneta sen haitata.
Verinen kyynel
Poika istui yksin pimeässä kopissa. Koko huoneessa oli hyvin hiljaista, välillä kuului vain vuotavan hanan ääni, kun pisara vettä tippui harmaan ja likaisen lavuaarin pohjalle. Poika tuijotti putoavia pisaroita herkeämättä, tummat silmät heijastivat tyhjää, poika ei liikahtanutkaan. Pitkät mustat hiussuortuvat valuivat tämän silmille, mutta pojan katse ei herennyt.
”Kun sadas pisara tipahtaa, kun sadas pisara tipahtaa... Kahdeksankymmentäneljä...” pojan ääni oli hiljainen ja heikko, tämä tuntui tosiaan kohditavan sanansa jollekulle.
Koko huoneeseen lankesi taas kolkko hiljaisuus. Poika istui paikallaan WC-pöntön kannella puristaen jotain kiiltävää hikisessä kädessään. Hän näytti tärisevän, vaikka huoneessa oli melkein sietämättömän lämmin. Poika oli hyvin laiha, hikiset sormet, jotka olivat puristuneet kiiltävän esineen ympärille, olivat hyvin kalpeat ja ohuet. Aivan kuin pianonsoittajan sormet, oli hänen äitinsä sanonut. Poika puristi esinettä yhä lujemmin, kuin tarkistaen, ettei se varmasti lähtisi karkuun. Hänen ilmeensä värähti hieman, ja pojan sormien välistä alkoi hiljalleen valua jotain punaista. Poika ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan vesihanasta. Odotus ei olisi enää pitkä. Vain kymmenen pisaraa jäljellä.
Vessakopin ovi alkoi naristen sulkeutua, aivan kuin joku olisi yrittänyt työntää sitä kiinni. Poika ei irroittanut vieläkään katsettaan vesihanasta. Hän työnsi jalkansa varovasti oven väliin, jottei ovi pamahtaisi kiinni. Pojan katse muuttui yhä intensiivisemmäksi, ja huone muuttui taas kuolemanhiljaiseksi. Vesitipan ääni tuntui kaukuvan kolkossa huoneessa, se tuntui jäävän korviin soimaan, kajahtelu jäi helisemään pojan päähän.
Poikaa alkoi pyörryttää, mutta hän ei antanut tajuntansa herpaantua. Se tapahtui kuitenkin tahtomatta, maailma alkoi pyöriä hänen päässään ja pisaroiden kajahtelu tuntui vievän viimeisetkin järjenrippeet.
En saa pyörtyä nyt! Minun pitää laskea pisaroita! ’Kun sadas pisara tipahtaa’, niin Hän minulle sanoi, niin hän sanoi, poika ajatteli osoittaen vihdoinkin jonkinlaisia inhimillisyyden merkkejä. Hän räpytteli kiivaasti silmiään yrittäen kuitenkin katsoa vesihanaa. Pojan ote herpaantui, ja veitseksi osoittautunut esine putosi kolisten lattialle. Pakokauhu näytti kasvavan pojan sisällä. Hän pyyhki verta vuotavalla kädellään silmiään, joista valui suolaisia kyyneleitä. Ne sekoittuivat yhteen veren kanssa, ja poika näytti siltä, kuin häntä olisi pieksetty pahastikin.
Poika yritti tarkentaa katsettaan vesihanaan. Tuntui aivan siltä, kuin hän olisi tulossa hulluksi. Ehkä hän olikin. Poika unohti taas ajatuksensa ja pakotti itsensä tuijottamaan vesihanaa.
”Yhdeksänkymmentäyhdeksän... sata”, poika pidätti hengitystään. Huoneessa oli taas rikkumattoman hiljaista, vesipisarat olivat vaienneet. Poika ei hengittänyt vieläkään. Hän nousi varovasti seisomaan, tukeutuen saastaisen WC-kopin seinään. Poika otti ensin askeleen, sitten toisen. Hän teki liikkeet harkitusti, kuin olisi pelännyt jonkun hyökkäävän välittömästi oven takaa hänen kimppuunsa. Poika käveli varovasti, mutta lopulta hänen oli pakko astella nopeammin päästäkseen pian lavuaarin luo. Poika katsoi kuvajaistaan pienestä peilinpalasta, joka seinässä oli vielä jäljellä. Poika katsoi tyhjiin silmiin, joista ei tunnistanut itseään. Veriset kasvot tekivät kuvajaisesta vielä lohduttomamman. Rikkinäiseltä hän näytti, aivan kuin peilikin. Viimeinenkin ehjyys särkyi, poika purskahti itkemään hillittömästi, hän rojahti lattialle polvilleen lavuaarin eteen. Olo oli petetty, hajotettu. Pojan kyyneleet valuivat verensekaisena norona pitkin hänen poskiaan. Ne valuivat lattiaa pitkin jääden sitten siihen katkeraksi lammikoksi.
Mikään ei tuntunut pojasta enää tärkeältä. Ei se hetki, ei menneisyys, ei tulevaisuus. Kuin tunteet olisivat valuneet kyynelten mukana pois. Veristen kyynelten.
A/N: Pelottavaa, luin tämän taas pitkästä aikaa uudelleen nyt kun laitoin tämän tänne ja... joo, taidan vaatia itseltäni vähän liikaa. En nyt ala inisemään. Kommentteja toivoisin kovin. ^.^
