Ficin nimi: Enkä nähnyt enää edes taivasta
Kirjoittaja: Iiko-Chan
Fandom: Pikku Prinssi
Tyylilaji/Genre: Slice of life.
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Pikku prinssi-kirjasta tuttu kertoja, ja Pikku Prinssi. Hienoista paritusta luvassa.
Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Huomasin että Pikku prinssi-nimisestä kirjasta, jonka on kirjoittanut siis ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry (joka on myös tässä tarinassa siis minäkertojan roolissa
) Tarinan juoni lyhykäisyydessään on, että on kulunut jo muutama vuosikymmen siitä kun tämä kaksikko viimeksi tapasi, ja kertoja haikeudella muistelee 'Pikkumiestä'.
A/N: Heiheimoitervekaikille. Päätin pitkästä aikaa tehdä paluuta tänne toisen ulottuvuuden puolelle, ja kyllä, jälleen kerran olen
höttöisen satutyyppisen kerronnan jalolla asialla. Teksti on osittain parodisoidulla meiningillä väsätty, enkä tehnyt tätä tekstiä mitenkään liian vakavissa mielentiloissa. Ihastuin kuitenkin itse kirjaan niin polttavasti menneenä syksynä, että halusin sen innoittamana kirjoittaa jotain söpöä.
Ja en omista hahmoja tai mitään, tapahtumapaikka kuuluu ihan itsellensä ja nämä hahmot Antoine de Saint-Exupérylle. Kommenttia vastaanotan enemmän kuin mielelläni! Ja teksti on sitten näillä näkymin jakautuva kahteen osaan.
_____________________________
Sinä iltana tähdet näyttivät kirkkaimmilta moneen kuukauteen. Nojasin rottinkisen, miltei puhki-istutun suosikkinojatuolini karheaan selkänojaan silmät täydellisen virkeinä ja ajatukset niin valppaina kuin kello kahdeltatoista yöllä vain oli mahdollista. Katseeni oli unohtunut kiinteästi tummansiniselle taivaalle jonka sadattuhannet tähdet olivat piirittäneet. Näky oli yksi kauneimmista mitä olin pitkän elämäni aikana nähnyt.
Oli leppeä, hailakan tuulen vallitsema keväinen ilta ja kaiken päälle syntymäpäiväni aatto. Ikuisena erakkoluonteena olin kuitenkin päätynyt merkkipäiväni lähestyessä matkustamaan yksin Pariisiin, kaupunkiin jota suurimman osan elämästäni olin vihannut mutta vasta keski-iän kolkutellessa ovelle oppinut miltei rakastamaan. Kaupungin tunnuslause tuntui nimittäin olevan ”löydä tänään elämäsi rakkaus”, mikä ei jäänyt huomaamatta tuon tunteita pursuavan historiallisen kaupungin kaduilla. Nuoremmalla iälläni olin tuntenut vastustamatonta halua kakoa kaikki sisäelimeni lähimpään siisteistä metalliroskiksista (joita rakkauden kaupungista löytyi yhtä paljon kuin toisiinsa kiinniliimautuneita pareja) aina, kun olin nähnyt jonkunnäköisen pariskunnan lepertelevän toisilleen joka paikassa. Tosin nyt, kun olin nähnyt Pariisin useamman kerran ja olin vanhentunut kymmenisen vuotta ja sitä myöten kasvattanut silmien alle muutaman vuosirenkaan lisää, osasin enemmän ymmärtää kaupungin romanttisuutta ja kykenin myös nauttimaan siitä, kun kahvilassa tuntemattomat tarjoilijat ottivat tilaukseni vastaan niin suurella lämmöllä.
Itse rakkauden mysteeriä en ollut kuitenkaan ollut ratkaissut, mikä toisinaan ärsytti aivojani enemmän kuin mikään muu. Vaikka olin nähnyt aiheesta useita kymmeniä elokuvia, katsellut satojen ihmisten tunnustavan rakkauttaan läheisilleen ja yrittänyt metsästää kyseisen sanan määritelmää tietosanokirjoista ja isoilta ihmisiltä, en ollut pitkän elämäni aikana päässyt jyvälle kyseisen tunnetilan logiikasta. Olin yrittänyt toki lähestyä aihetta myös käytännön kautta. Hullunhauskan ja vaihtelevan elämäni aikana olin useammin kuin kerran luullut kokeneeni oikeita romansseja, vuosisadan rakkaustarinoita joiden oireina olivat loogisen ajattelun osittainen tai täysipäiväinen katoaminen, pää pilvissä kulkeminen ja jalkojen veteläksi käyminen. Oireita olin elinikäni aikana listannut pieneen muistilehtiööni niin paljon, että niistä olisi varmaan saanut aikaiseksi kokonaisen kirjan, mutta omaan elämääni en vielä varsinaisesti ollut teoriaa kyennyt soveltamaan.
Otin luontevamman asennon nojatuolissani, tai itse asiassa olin aikeissa ottaa kun äkkiä yksi sen jaloista otti ja petti. Tuoli ei tietenkään kolmella jalallaan kyennyt minua pitämään enää niillä sijoillani, vaan kaatui näppärästi kumoon ja vei minut siinä sivussa maahan. Rämähdin yllättyneenä kiepautuksesta kyljelleni maahan, mikä taas hälytti alle vartti sitten Ruususen unta nukkuneen kissani paikalle. Makasin maassa rähmälläni ja päätäni pidellen, otsani oli ehtinyt ilkeästi kolahtaa parvekkeen valkeisiin puuoviin. Harmaanvalkea kissa tuijotteli näkyä silmät sirrillään niin viattoman näköisenä kuin pieni eläin vain voi olla, mutta tuomitsi sitten tilanteen tavalliseen tapaansa kohtuullisen turvalliseksi minun kannaltani ja kipitti takaisin lämpöiselle paikalle eteisen patterin läheisyyteen. Taistelin huulta purren uudelleen seisomaan, asetin tuolin lepäämään vasten pienen parvekkeeni betonista seinää ja poistuin sisälle suurta elämänviisautta omaavan kissani kanssa.
Varovaisin tassuin kissa hiipi avaraan, kuunvalossa kylpevään keittiööni ja sai minut nauramaan lempeästi kun marssi pienelle metalliselle kupilleen ruoan toivossa. Sytytin keittiön ainoan valontuojan, vanhanaikaisen hehkulampun jonka isältäni olin perinyt 'pienenä rihkamana' tämän siirryttyä ajasta iäisyyteen. Kaivaessani kissalle, jonka lapsellisesti olin nimenyt turkin värin takia Nokinenäksi, taimenta tinapaperiin kääritystä paketista aloin muistelemaan mitä isäni oli lampusta testamentissaan sanonut. Muistaakseni hän oli kutsunut lamppua hyvän tahdon lampuksi. Isä oli saanut lampun lahjaksi omalta isoisältään päästyään verrattomaan kymmenen vuoden ikään, ja muistin vieläkin elävästi miten isä oli usein kirkkain silmin kertonut isoisältään kuulemaansa tarinaa. Kuulemani mukaan tiesin, että ilmeisesti minne tahansa lamppu olikaan kannettu ja useimmissa tapauksissa myös sytytetty, oli siihen tilaan oitis levinnyt hämmentävän miellyttävä ilmapiiri. Kukaan kyseisessä tilassa ei tuntenut vihaa tai katkeruutta ketään kohtaan, kaikki olivat täydellisiä juuri sellaisina kuin olivat eikä kenellekään ollut tarvetta tehdä itsestään suurta numeroa.
Kunniakkaan, noin satavuotisen historiansa aikana lamppu oli matkannut pitkin poikin maailmaa Perun perukoilta Gran Canarian hiekkarannoille, sieltä pikajunalla Meksikon villeihin karnevaaleihin mistä se oltiin paiskattu villin lännen vankkureihin ja keskelle sisällissotia. Lamppu oli kulkenut ympäri ämpäri villiä ja kaaoksessa elävää Amerikkaa, mutta silti säilynyt lähestulkoon moitteettomassa kunnossa. Tuijottelin lampun luomaa vaimeata valokiilaa hivenen kunnioittavasti, mutta silti melkoisella varauksella. Saattoikohan oikeasti olla totta, että yhdellä ainokaisella lampulla oli mahdollista luoda hyvää tuulta? Vai oliko se vain myytin luoma illuusio, johon ihmiset alitajuisesti uskoivat eivätkä kehdanneet alkaa murtamaan ainutlaatuista legendaa.
”Vai että hyvän tahdon lamppu...” murahdin huvitusta äänessä, ja nojauduin pikkulapsen tavoin likemmäs lamppua kyynärpäihin tukeutuen. Liekin sydän näytti lähempää katsottuna aaltoilevan hiljalleen, sen sinipunakellertävänä hiljalleen liikahteleva keskus vangitsi katseeni ja vei ajatukseni hiljalleen pois todellisuudesta. Tuntui siltä kuin olisin viettänyt koko päivän pysähtyneintä hetkeä - samaan aikaan yhtä vahvasti olemassaoleva kuin maailman karismaattisimmat johtajat mutta silti yhtä mitätön kuin hiekanjyvänen keskellä erämaata.
Päätyessäni miltei jo uppoutumaan syvemmälle syvällistäkin syvällisempiin ajatuksiini hiekanmuruista ja johtajista, ravistin pääni uudelleen hereille. Minne ihmeeseen mieleni oli minut johdattamassa, henkiseen nirvanaanko? Rapsutin päätäni, ravistelin sitä vielä päälle rivakasti uudelleen pudistellakseni mokomat tekofilosofiset ajatukset pääkopastani ja ihmeen kaupalla ne onnistuinkin potkimaan keittiön paperikoriin.
Kumarruin kuitenkin uudelleen lampun ääreen, ja sattumalta mieleeni palasivat ajatukset mitättömistä hiekanjyvistä. Lampun hehkuvassa valossa, ja sen lasisen kuvun sisällä alkoivat nimittäin silmäni nähdä tiimalasin, jossa hiekka valui loputtomana norona kohti lasista alaosaa. Hiekka tiimalasin alaosassa toi puolestaan mieleeni sen loputtoman aavikon, jolle olin lentokoneeni kanssa nuorena pojankloppina telakoitunut. Sen yhden ja ainoan Saharan aavikon, jolla jokainen kunnianhimoinen seikkailija vähintään kerran eläessään lähti käymään vain kokeillakseen, onko siitä erämaasta mitään ulospääsyä. Varmasti useita tuhansia ihmisiä hukkuu tuolle orvolle ja karulle aavikolle vuosittain, ja sama kohtalo olisi varmaankin kohdannut minuakin ellei suonissani olisi jo silloin kohissut selviytyjän veri.
Niin ja... totta kai kuviossa oma roolinsa oli myös Pikku prinssillä.
Hassunkurinen virne eksyi suupieleeni. Pikku prinssi... häntä en ollutkaan ajatellut muutamaan vuoteen. Yllättäen voimakas tunnelataus pyyhkäisi ylitseni kun Pikku prinssin lapsenkasvot pienen hetken näyttivät heijastuvan öljylamppuni lasiseen kupuun. Siro, hieman vinoonkääntynyt nenä, tuikkivat siniset silmät, kullankeltaisena hehkuva tukka jonka olin monta monituista vuotta uskonut olevan kehrätty auringonsäteistä... unohtamatta sitä ihmettelevää mutrua jolle pojan suu niin kovin usein oli vääntynyt kun olin hänen lapsenkorvilleen yrittänyt selittää miksi isot ihmiset aina yrittivät rakentaa uusia koneita, eivät uskoneet kun lapset kertoivat mielikuvitusystävistään ja miksi he olivat kiinnostuneita vain numeroista ja niiden yhteen ynnäämisestä.
Niin, hänen nimensä oli silloin ollut Pikku prinssi. Mutta mahtoikohan hän olla sitä edelleenkin? Viime tapaamisestamme oli kulunut jo miltei kaksikymmentä vuotta, ja silloin tuo koreaan univormuun sonnistautunut poika oli ollut hädin tuskin yhdeksää vuotta. Tai jos nyt sitäkään, en ollut koskaan saanut häneltä vastausta mokomaan kysymykseen vaan poika oli aina nokkelasti kohdistanut minuun vastaavantyyppisen vastakysymyksen, ja aina siirtänyt keskustelun johonkin muuhun aihepiiriin. Se oli hänen kanssaan niin tyypillistä – niiden päivien aikana jotka vietimme yhdessä erämaassa ja puhuimme kaikesta mahdollisesta mitä hän oli nähnyt maan ja taivaan välillä ja mikä häntä suuresti ihmetytti, en ollut saanut tietää pojasta loppujen lopuksi muuta kuin että hän tuli joltakin kaukaiselta planeetalta millä eli ruusunsa kanssa, ja nuohusi kolmea pientä tulivuortansa. Aikuinen ihminen olisi varmastikin sanonut poikaa pähkähulluksi taivaanrannanmaalariksi ja kehoittanut tätä lopettamaan mielikuvitusmatkailun, mutta itse olin jaksanut uskoa ja kuunnella pojan villejä juttuja hänen uskomattomista seikkailuistaan pitkin poikin avaruutta. Olin luvannut itselleni jo lapsena kuultuani Peter Pan-nimisestä pojasta, etten ikinä kasvaisi liian aikuiseksi ja uskaltaisin säilyttää muuttumattomana sisäisen lapseni, toivon mukaan eläkepäivilleni saakka.
Nokinenä kiipesi vieressäni olevalle tuolille rehvakkaasti istumaan saatuaan herkullisen taimenensa syötyä, ja kiitollisena puski päänsä vasten puuvillaisen paidan verhoamaa käsivarttani. Ajatukseni olivat harhailleet niin ankarasti Pikku prinssiin ja niihin lämpimiin muistoihin, mitä minulla tuosta hurmaavasta vaikkakin erittäin omalaatuisesta pojasta oli, etten osannut aluksi edes reagoida kissan olemassaoloon millään tapaa. Tuijotin utuisin silmin kirkkaana loistavaa lamppua ja sen sisältä tarmokkaasti pursuilevia liekinpoikasia. Ajatukseni lipuivat kaikkia polkuja pitkin takaisin Pikku prinssiin, tämän rehellistä onnea hersyilevään nauruun ja yhä edelleen niihin katkeriin kyyneliin joita hän satunnaisissa vihanpuuskissaan oli vuodattanut.
Missähän poika oli tänä päivänä? Selkeäähän oli, että hän näiden useiden vuosien aikana oli varmasti myös vanhentunut – vai oliko sittenkään? Naurahdin jälleen kerran kankeasti ajatukselle että Pikku prinssi olisi kaikki nämä vuodet säilynyt samanlaisena pikkupoikana, jonka pää tuntui olevan täynnä kysymyksiä joihin eivät isot ihmiset olisi koskaan vaivautuneet vastaamaan. Sen sijaan he olisivat Pikku prinssin sanoja lainatakseni vain iskeneet tämän hauraille käsivarsille paksun tietosanakirjan ja kehoittaneet poikaa lukemaan vastaukset kysymyksiin elämää nähneen ja paljon tietoa keränneen teoksen sisuksista. Ajatus huvitti minua lapsellisuudessaan, mutta unohtui jälleen muiden ajatusten virtaan joilla kuitenkin edelleen oli suuntana vain Pikku prinssi ja ikimuistoinen matkani Saharan aavikolle.
Kissa tönäisi minua pehmeästi tassullaan osoittaakseen heiveröisen mustasukkaisuuden puuskansa. Äimistyneenä kohotin katseeni sitä kohti kuin olisin luullut että olin jäänyt yksin ajantajuttomuuteni kanssa. Kissa räpytteli, osittain sarkastiseen tyyliin oletettavasti, minulle takaisin silmiään ja loi sitten uteliaisuutta tihkuvan katseen lamppuun jota antaumuksella olin tiiraillut. Kissa käänsi hetkeksi katseensa minuun, sitten taas lamppuun, ja taas minuun. Se tuijotti minua kuin vähäjärkistä elukkaa, alempiarvoisempaa mitä itse oli. Ja siinä se taisikin olla oikeassa – luultavasti jokainen tapaamani kissarakastaja oli aina hokenut hokemasta päästyäänkin minulle miten kissat olivat valtakunnan kruunuja.
”Niin. Sehän on vain tavallinen lamppu”, totesin virnettä äänensävyssä ja kurotin rapsuttamaan majesteetillisesti korvantaustaan raapivaa kissanpenikkaa. Kultaturkkinen kissa sai tästä ilmeisesti miellyttävän ärsykkeen ja ryhtyi ahkerana kehräämään. Annoin kaiken huomioni tuolle yksinäiselle ystävälleni, ja tekemättä siitä sen suurempaa numeroa myös sammutin valon lampusta. Keittiötä valaisi enää Pariisin tumma yötaivas, sen sadattuhannet tähdet ja juustoinen täysikuu.
Nokinenää ei ikinä tarvinnut silittää viittä minuuttia kauempaa, kun se jo alkoi nuokkumaan ja haukottelemaan makeasti. Tälläkin kertaa olin hädin tuskin saanut rapsutettua läpeensä oikean korvantauksen, kun pentu heittäytyi vasten keittiönpöytää ja reväytti suunsa nautinnolliseen haukotukseen. Itse täysin virkeänä seurasin sivusta kissan painumista yöunille, ja olin näkevinäni miten se öisessä valossa hieman virnuili. Reiluna miehenä annoin katin jäädä pöydälle vetelemään unosiaan ja otin omaksi suunnakseni jälleen leppeän ulkoilman.
Parvekkeella tuuli puhalsi viileänä niskahiuksiini, kun painoin lasisen oven varovasti perässäni kiinni. Jostakin kauempaa kaupungista saatoin kuulla yksinäisten katusoittajien haikeat melodiat rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Kaikkia sanoja lauluista en ymmärtänyt, luultavammin useimmat soittajat olivat muuttaneet Ranskaan jostakin muusta maasta ja kehittäneet oman rakkauden kielensä laulettavaksi. Suljin korvani mokomalta melusaasteelta ja käänsin taas katseeni hypnoottiselle taivaalle.
Mieleeni muistui jälleen tarina jonka Pikku prinssi oli aikoja sitten minulle poislähtiessään kertonut. Että hän jäisi ikuisiksi ajoiksi minun seurakseni taivaalle, ja olisi elossa sitä kautta – aina kun kuulisin jonkun tähdissä nauravan railakkaasti, tietäisin että se oli hän. Nyt en kuitenkaan pitkään aikaan ollut yrittänyt etsiä pientä ystävääni tähtien joukosta, ja se teki minut surulliseksi. Nyt jos koskaan taas hartaasti halusin tietää mitä pikkumiehelle kuului, missä hän oli seikkaillut ja millaisia ihmisiä hän oli tavannut. Tihrustelin öiselle taivaalle kulmakarvat anteeksipyytävillä rypyillä, ja rutistin tiedostamattani parvekkeen metallista etuosaa jämäkästi niin että kämmenpohjiini takertui pieniä maalinsirusia.
Mutta sitten ajatuksistani kumpusi ensialkuun mielettömältä tuntuva ajatus. Mahtaisiko hän vastata jos nyt pitkästä aikaa yrittäisin aikaansaada kontaktin? Vai olisiko hän kuin ei olisi kuullutkaan, ja jatkaisi vain niiden pienten tulivuoriensa nuohoamista? Ajatus siitä että Pikku prinssi olisi minulle vihainen tuntui heti syntyessään jokseenkin naurettavalta, mutta toisaalta... hänhän oli vasta lapsi kun erosimme. Lapset ottavat tällaiset asiat usein hyvin vakavasti, tai niin ainakin minä otin silloin kun olin vain polvenkorkuinen ja loukkaannuin jo siitä kun isot ihmiset eivät ymmärtäneet, että ulkoapäin knallilta näyttävä piirustukseni esitti oikeasti elefantin nielaissutta boakäärmettä.
Pureskelin levottomana huultani jonkin aikaa, mutta tyrskähdin sitten heikkoon nauruun. Mitä minä tässä hermoilin niin kovasti? Minunhan tarvitsi vain avata suuni ja testata eikä köyristellä pelästyneen kärpäsen tavoin pikkuruisen parvekkeeni nurkassa. Röyhistin rintaani jämäkästi, asetuin pieneen haara-asentoon ja ryin kurkkuani muutaman kerran.
”Pikku prinssi?” kysyin loppumattoman suurelta yötaivaalta kokeilevalla äänellä, ja jäin odottamaan. Taivas pysyi kuitenkin piinaavan äänettömänä, ja saatoin kuulla vain ne sävelkorvattomat katusoittajat alempana kadulla. Rykäisin uudenlaista varmuutta ääneeni, ja toistin Pikku prinssin nimen. Hetken jo näytti siltä että taivaalla yksi tähti loisti kirkkaampana kuin muut, mutta alle sekunneissa se himmeni taas.
Kulmani painuivat uudelleen huolestuneille rypyille. Olinko todella auttamattoman myöhässä? Mitä jos Pikku prinssin tähti olikin kokenut kurjan kohtalon enkä kuulisi tuosta aurinkolapsesta enää sanaakaan. Ehkä hän tälläkin hetkellä vain nauroi minulle yhden valkean pilven reunalta ja osoitteli sormellaan maahan. Hän ei varmastikaan enää ollut se sama ihana ja elämää hämmästelevä pikkupoika jota olin saanut lohduttaa – ei, varmasti aika oli tehnyt hänestä ironisen ja kriittisen persoonan jonka rakentamassa maailmassa minulla ei ollut minkäänlaista roolia.
Kirosin omaa typeryyttäni – samaan aikaan sitä että saatoin kuvitella niin naurettavilta tuntuvia asioita ja sitä että olin kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka vain analysoi analysoimasta päästyäänkin eikä viitsinyt vain mennä suoraan sinne minne aivot kehoittivat kulkemaan. Ei mikään ihme, että Pikku prinssi ei vaivautunut vastaamaan minulle. Hän varmastikin tajusi että minusta oli tullut keski-ikäinen, spekuloiva iso ihminen jonka aivoissa ei ollut tilaa rehelliselle lapsenmielisyydelle. Vaivaantuneena irroitin katseeni tyyneltä tähtitaivaalta jonka tuijottaminen sai aivoni kääriytymään lohduttomaan, hämähäkinseitistä kudottuun verkkoon.
”Tuota...hei, anteeksi sinä siellä parvekkeella...”