2. Osa
"Lupaa, että et anna Potterin päästä niskan päälle."
"Luuletko sinä, että minä välitän hänestä tippaakaan? En olisi edes suostunut hänen parikseen tanssiaisiin, jos olisin tiennyt aiemmin, että sinä..."
"Antaa olla. Mutta lupaa, että olet varovainen."
Lily seisoi oleskeluhuoneessa silmät kiinni edellisen päivän keskustelu Severuksen kanssa soiden päässään. Tänä iltana ne olisivat, kauan odotetut seitsemäsluokkalaisten tanssiaiset.
Lily oli menossa tanssiaisiin, mutta harmikseen, James Potterin kanssa. Hän ei ollut käyttänyt juurikaan aikaa laittautumiseen, sillä hän ei nähnyt syytä, miksi hänen olisi pitänyt näyttää Potterin silmissä yhtään normaalia erikoisemmalta, kun tämä oli jo valmiiksikin hänet nähdessään puolipökerryksissä. Hän oli tilannut Velhovaatehtimo Hepeneestä smaragdinvihreän mekon, joka korosti hänen silmiensä väriä. Mekko oli polvipituinen ja melko yksinkertainen, siinä oli toppimallinen yläosa ja tyllihame. Lily ei laittanut tanssiaisiin koruja, ja tyytyi sipaisemaan hiuksensa selkään, toiselta puolelta korvan taakse. Näin hän saisi kelvata. Lily katseli itseään peilistä, ja samalla hänestä tuntui, että hän ei tuntenut kuvastimessa näkyvää ihmistä. Se ei johtunut ulkonäöstä, vaan jostakin muusta. Lily ei enää tuntenut itseään samaksi henkilöksi kuin ennen.
"Tule jo, me myöhästymme!"
Lily vilkaisi ovelle. Mary Macdonald seisoi ovella innostunut ilme kasvoillaan. Hän oli odottanut tanssiaisia koko viikon, ja käyttänyt useita tunteja valmistautumiseen. Vieläkin hän vaikutti epävarmalta.
"Näytänkö minä nyt varmasti kelvolliselta?" hän kysyi lampsien peilin eteen, "Tarpeeksi hyvältä Siriukselle?"
"Mary, kelvollinen on aika lailla aliarvioitu sana", Lily sanoi, kun Mary pyörähteli peilin edessä punaisessa mekossaan, joka koostui minihameesta ja korsetista. Lily tiesi Maryn käyttäneen mekkoon satoja kaljuunoita, ja vielä lisää hän oli tuhlaillut hiustensa laittoon ja juhlameikkiin. Hiuksissaan hänellä oli feenikslinnun sulista tehty koristeruusuke, ja kaulassa, korvissa ja ranteissa kimaltelivat rubiinikorut. Silmänsä ja huulensa ja oli meikannut epäluonnollisen vahvasti, mutta se oli varmasti ollut tarkoituskin.
"Voi kiitos Lily, sinä se löydät aina juuri oikeat sanat!" Mary hihkaisi tohkeissaan ja kipitti ovelle nilkantappokoroillaan.
Lily mietti mitä erikoisen hienoa hän oli tällä kertaa muka sanonut, mutta lähti perässä. Hän oli entistä vakaammin sitä mieltä, ettei halunnut tanssiaisiin. Olivathan ne aina odotetut, ja oppilaat, etenkin tytöt näkivät paljon vaivaa niiden eteen, mutta Lilyä ei innostanut. Tanssiaisiin Potterin kanssa, kaikkea sitä pitikin mennä lupaamaan. Hän ei tiennyt, miksi oli suostunut, kun vielä edellisellä viikolla olisi valinnut kenet tahansa mieluummin, olisi ollut valmis osallistumaan tansseihin jopa peikon kanssa, kunhan ei Potter saapuisi paikalle. Mutta kun he olivat tavanneet tyhjässä oleskeluhuoneessa eräänä yönä...
"Evans, mitä sinä täällä teet?"
"Huolehdi sinä vain omista asioistasi, Potter."
"Vaikka oletkin johtajatyttö, et sinä saa liikuskella yöllä käytävillä epäilyttävissä puuhissa. Soo soo, kerron rehtorille."
"Ja kuinkahan ajattelit todistaa, että olisin tehnyt jotain epäilyttävää?"
"Minä näin sen, sano mitä sanot."
Potter heilutti hänen edessään kellastunutta pergamenttia, jonka merkitys ei kuitenkaan selvinnyt hänelle.
"Mikä tuo on?"
"Pergamentin pala vain... Varsin hyödyllinen tosin, en vain kerro miksi."
"Väitätkö muka sen avulla tietäväsi, missä minä olin?"
"Toki. Haluatko nähdä?"
"Kernaasti."
"Saat nähdä, jos lupaat minulle jotakin."
"Sinä yrität huijata, Potter, minä tiedän sen. Tuo on kuitenkin jotain aivan hyödytöntä, ja sinä yrität saada minut lupaamaan jotakin kuvottavaa."
"Älä nyt! En minä sellaista tekisi."
"No, mitä minun pitää luvata? Oikeastaan en haluaisi tietää..."
"Sehän sopii. Kerron mitä sinun pitää tehdä, sen jälkeen kun olet nähnyt pergamentin."
"Älä viisastele, Potter. Minulla on taikasauva ja lupa käyttää sitä."
"Ollaanpa sitä nyt koviksia. Etkö edes, jos lupaan että saat asettaa ehdot, millainen juttu sen pitää olla?"
"Älä edes yritä."
"Pelkuri."
"Paraskin puhuja!"
"Olet pelkuri, jos et suostu. Maalaan suuren salin seinään oikein suuren ilmoituksen, jossa lukee..."
"Sinä et maalaa mitään minnekään."
"En vai? Ei mikään koulun sääntö kiellä "soveltamasta huispausbanderolliin tarkoitetun maalin käyttöä itseään miellyttävällä tavalla".
"Kieltää, mutta ei aivan tuollaisin sanoin."
"Onko missään muka omia sääntöjä lippumaalin käyttöön?"
"Kertoisinko sinulle, vaikka tietäisinkin?"
"Evans, kuule. Saat joko asettaa ehdot siihen, millaisen asian lupaat, tai sitten saat valita seinään sudittavan maalin värin. Punaista tai keltaista. Ja kirjasinehdotuksenkin saat esittää. Eikö se ole jo aivan liikaa?"
"Potter, sinä teet minut hulluksi."
"Etkö muka ole jo? Hullu, ja kaiken lisäksi raukkamainen."
"Turpa kiinni."
"Aijai, osuin nähtävästi pahaan paikkaan. Itketkö verta? Hyppäätkö tähtitornista?"
"Mitä minun tarvitsee tehdä, jotta tukkisit suusi? Ilmanlaatu laskee."
"Ehdotan, että tulisit ja tukkisit sen itse."
"Jos ymmärrän tuon oikein, niin sinä olet saasta, Potter!"
"No, miten on sopimuksen laita?"
"Älä vaihda puheenaihetta. Jos kuulen sinun vielä kerrankin vihjailevan minulle jotakin..."
"Ei tuo nyt niin paha juttu ollut. On minulla ovelampiakin."
"Siinä tapauksessa en halua kuulla."
"Sitten olisi parempi päättää, se sievä maalaus vai vastamaksu, johon asetat ehdot?"
"Jotenkin tuo "vastamaksu" kuulostaa kierolta sinun sanomanasi."
"No, kumpi?"
"Ehdot."
"Selvä. Ja ne ovat?"
"Ei mitään kierouksia. Tiedät mitä tarkoitan. Et saa yrittää saada minua luutakomeroon tai vastaavaa. Et saa koskeakaan minuun jos en anna lupaa. Minulla pitää olla päätösvalta siitä asiasta."
"Hei, tuo menee epäreiluksi."
"Suu kiinni ja pergamentti tänne."
"Kas tässä. Katso ja ihastele."
"No voihan..."
"Niin juuri."
"Sinäkö näit tästä kaiken, mitä tein ja missä olin?"
"Jep. Se oli hyvin kiintoisaa."
"Minulle tuli tietyllä tapaa huono olo... Sinäkö voit käyttää tätä missä ja milloin vain?"
"Kyllä, aina."
"Pyyhi tuo ruma virne pois naamaltasi ja sano, mitä minun pitää tehdä. En aio olla täällä kauaa."
"No... Tanssiaiset, ensi lauantaina. Minulla ei ole paria, ja ajattelin..."
"Selvä. Minua?"
"Niin, mutta siis... Ei meidän tarvitse sitten, siellä..."
"Älä selitä, sinä et tee mitään muuta kuin tanssit minun kanssani, ja se siitä. Oikeastaan, minullahan on lupaukseni mukaan mahdollisuus olla koskematta sinuun tanssiessanikaan."
"Älä viitsi!"
"Olkoon, vain tanssin aikana."
"Se sopii. Tavataan eteisaulassa lauantaina, varttia vaille kahdeksalta."
"Niin teemme. Ja pidäkin näppisi erossa minusta. Ja tarkoitan aina, en vain sopimuksen mukaisesti tanssiaisten aikana! Menen nyt nukkumaan."
"Varmastiko, että ihan nukkumaan? Minä kyllä näen tästä, jos huijaat."
Lily huokasi turhautuneena. Vaikka hän olikin normaalisti sukkela sanoistaan, tuosta hän ei ollut keksinyt keinoa keplotella pois. Kaikki olisi hyvin, jos hän olisi jättänyt "oikeastaan en haluaisi tietää" -kommenttinsa pois. Toisaalta, hän olisi vain voinut kääntää selkänsä ja jättää Potterin selittämään omiaan, mutta hänellä ei ollut tapana pettää muiden luottamusta eikä kieltää omia sanojaan. Kartan hän oli sentään nähnyt. Onneksi kukaan muu hänen ja Potterin lisäksi ei tiennyt, missä hän oli ollut sinä yönä ja miksi...
Lily katsahti edellään portaissa astelevaa Marya, jolle korot tuottivat selvästi vaikeuksia. Häntä vaivasi se, että Mary luuli Siriuksen pitävän hänestä sen tähden, että tämä oli pyytänyt hänet tanssiaisiin. Oikeasti Lily tiesi, että Siriuksella olisi ollut pariehdokkaita vaikka kuinka, toinen toistaan kamalampia tyyppejä, joten Sirius oli tahtonut selvitä turvassa näiden yllätyshyökkäyksiltä ja oli pyytänyt tanssiaisiin suurin piirtein ensimmäistä siedettävää vastaantulijaa saadakseen sanoa olevansa varattu, jotta hänet jätettäisiin rauhaan. Rohkelikon seitsemäsluokkalaiset olivat olleet kävelemässä yrttitiedon tunnille, kun Sirius oli yhtäkkiä kietaissut kätensä Maryn ympärille ja pyytänyt häntä parikseen. Mary ei säikähdyksestä toivuttuaan miettinyt sekuntiakaan, ja niin he olivat menossa tanssiaisiin yhdessä. Mary selvästi odotti liikoja, mutta Lily ei kestänyt kertoa totuutta.
Severus oli sanonut tulevansa eteisaulaan ennen tanssiaisia.
Lilyä hymyilytti, kun hän ajatteli, miten paljon Severuksen täytyi välittää hänestä. Saman tien hymy katosi, kun hänen mieleensä tuli, miten James reagoisi. Hän ei tiennyt, mitä itse asiassa oli tapahtunut, mutta suhtautui kuitenkin Severukseen sangen epäileväisesti. Lily toivoi vain, että Severus ymmärtäisi pysyä hieman etäämpänä.
Hän saapui aulaan vieville portaille, ja katseli hetken ympärilleen. Alhaalla aulassa seisoivat pienenä ryhmänä James Potter, Sirius Musta, Remus Lupin ja Peter Piskuilan, seurassaan vaaleatukkainen tyttö, ja Marykin oli juuri liittymässä seurueeseen. Lily mietti huvittuneena, oliko Piskuilankin muka onnistunut saamaan parin, mutta Kelmit tuntien hän saattoi olla paikalla vain muodon vuoksi, jotta nelikko olisi kasassa.
Lily etsi katseellaan Severusta, ja löysikin hänet pian. Hän seisoi porraskaiteen luona tavallinen musta koulukaapu päällään, tähyillen ihmismassan sekaan, hivenen kaihoisan näköisenä. Lily tiesi, kuinka paljon Severusta harmitti, että hän oli menossa tanssiaisiin Potterin kanssa, ja olisi antanut vaikka puoli omaisuuttaan jättääkseen Potterin juuri tuonne, mahtailemaan kaveriensa seuraan, kun hän itse ottaisikin Severusta kädestä ja lähtisi saliin hänen kanssaan. Lily pystyi kuvittelemaan Potterin ilmeen... Mikä häntä oikein vaivasi? Ei hän tiennyt edes itse, mitä ajatteli.
Lily käveli alas portaita ja saapui Severuksen vierelle. Hän huomasi Potterin vilkaisevan hänen suuntaansa, joten hän ei pysähtynytkään, vaan käveli hänen ohitseen, ennen kuin poika ehti edes huomata. Lily kuitenkin hipaisi Severuksen sormia ohimennessään ja kuiskasi niin hiljaa, että tuskin itsekään havaitsi sanoneensa mitään.
"Olen pahoillani, Sev."
Severus säpsähti ja jäi katsomaan ohikulkevan tytön jälkeen. Oliko hän kuullut oikein? No, ei sillä oikeastaan väliä ollut, koska hän tiesi jo entuudestaan, ettei Lily halunnut tanssiaisiin Potterin kanssa. Jos hän siis puhui totta.
Lily huokaisi syvään ja käveli Kelmien seurueen luo. Potterilla oli yllään metsänvihreä juhlakaapu, Mustalla viininpunainen, Lupinilla yönsininen ja Piskuilanilla ruskea. Mary jutteli vuolaasti Siriukselle pitäen tämän kädestä kiinni kuin olisi pelännyt sen putoavan ilman hänen otettaan. Muut kolme juttelivat vaaleatukkaisen, vaaleansiniseen mekkoon pukeutuneen tytön kanssa.
"En oikeastaan pidä tanssimisesta, erityisemmin", tyttö sanoi seesteisellä äänellä, "Mutta en tahtonut jäädä poiskaan. Onhan tämä kuitenkin aika juhlallinen tilaisuus, tietääkseni."
"Taitaa olla", Remus sanoi, ja oli ainut joka onnistui pitämään tekohymynsä vakuuttavana.
"Lily!" James huudahti, "Sinä tulit kuitenkin."
"Niinhän minä lupasin", Lily sanoi ja alkoi huomaamatta kiristellä hampaitaan, mutta peitti sen teeskentelemällä että oli löytänyt jotakin hampaanvälistään, "sinulla ei kuitenkaan ole oikeutta kutsua minua etunimellä."
"Älä viitsi, me olemme tanssiaispari! Ja annathan sinä Snivelluksenkin kutsua itseäsi etunimellä."
"Älä puhu hänestä!" Lily sanoi yrittäen kuulostaa siltä, kuin haluaisi unohtaa koko pojan, mutta oikeasti tuskistuen siitä, että ei ollut vain pitänyt suutaan kiinni Severuksesta Jamesin edessä.
"Harmittaako sinua, että sinun pitää tulla tanssiaisiin minun kanssani?" Remus kysyi vaalealta tytöltä ilmeisesti pohtien, harmittiko tätä yhtä paljon kuin häntä. Muiden oppilaiden mielestä tapaus oli kylläkin varsin hervoton, sillä tyttö oli ommellut mekkoonsa kaikenlaisia lisäkoristeita, aina monivärisistä samettinauhoista joulukuusen palloihin, jotka vaappuivat puolelta toiselle hänen liikkuessaan.
"Voi, ei ollenkaan", tyttö hymyili, "olisin tullut Xenon kanssa, jos hän olisi täällä. Hänellä on aina niin mielenkiintoisia juttuja. Hän on kertonut minulle paljon kaikenlaisista eläimistä, joista en ole osannut uneksiakaan. Hän kuitenkin sanoi, että ne ovat todellisia..."
"Sehän on hienoa", Remus sanoi uupumus kuultaen äänestään. Ilmeisesti hän oli kuullut aiheesta muutaman kerran aiemminkin. Tyttö ei kuitenkaan huomannut mitään vaan jatkoi selostustaan.
"Lily, tuletko vähän tänne?" James kysyi viittoen häntä seuraamaan itseään patsaan taakse.
"En tule", Lily tiuskaisi.
"Älä viitsi, tämä on tärkeää."
"Älä viitsi sitä ja älä viitsi tätä", Lily puuskahti, "kuulostat pikkulapselta jolta joku yrittää napata tikkarin."
"Ole hiljempaa. Ehkä meidän kannattaisi ainakin yrittää näyttää siltä, kuin viihtyisimme toistemme seurassa täällä tanssiaisissa."
"Olkoon, mutta vain hetki", Lily puuskahti.
Hän seurasi Jamesia patsaan taakse.
"No niin", James sanoi hiljaa, "näin että lepakkokin oli täällä."
"Jos tarkoitat Kalkarosta..."
"Juuri häntä. Hänellä ei ollut paria ja hän vilkuili meitä koko ajan. Hänellä saattaa olla juonia mielessään, mutta ei huolta, minä pidän sinusta huolen. Hän ei voi vahingoittaa sinua."
"Potter, ole kerrankin hiljaa ennen kuin saat katua."
James aikoi juuri varmaankin esittää jonkin hyvin kärkkään kysymyksen, mutta silloin salin ovet avautuivat juhlallisesti, ja parit asettuivat jonoon.
"Mennään", Lily sanoi huojentuneena pakoreitistä, miettien yhä Severusta. Mitä jos Lily olisi nyt hänen käsikynkässään Potterin sijasta?
The world we knew
Won't come back
The time we lost
Can't get back
The life we had
Won't be ours again
He olivat tanssineet jo jonkin aikaa.
Tanssiaiset kestäisivät kahteen asti, ja yhdeltätoista alkaisi disco. Lily oli kuitenkin varma, että Potterin seurassa hän ei silloin olisi. Dumbledore oli hankkinut tanssiaisia säestämään Selestina Taigorin, mikä oli saanut monet oppilaat närkästymään ja valittamaan, että Selestinan musiikki oli "liian hidastempoista" ja vaativat jotakin räväkämpää. Rehtori oli kuitenkin Taigorin suuri ihailija eikä ollut halunnut peruuttaa kutsua oppilaiden vuoksi, mutta oli saanut myöhemmäksi illaksi järjestettyä muita esiintyjiä. Kukaan ei ollut saanut tietää, keitä, sillä "se oli yllätys".
Potterilla oli kasvoillaan inhottava ilme, ja Lily toivoi, että kappale loppuisi mahdollisimman pian.
"Viihdythän sinä varmasti?" James kysyi hymyillen. Hän oli itse asiassa melko hyvä tanssimaan, mutta Lily ei välittänyt siitä, koska hänen ajatuksensa olivat jossakin aivan muualla. Hän ei halunnut tanssia Potterin kanssa enää, joten ehkä hänen olisi paras vain ilmaista se jotenkin?
"Minä... en voi oikein hyvin", Lily sanoi hiljaa.
"Ihanko totta?" James kysyi pysähtyen huolestuneena, mutta irrottamatta otettaan Lilystä, "Mikä hätänä?"
"Ei mitään erityistä... Voisitko sinä käydä hakemassa minulle juotavaa?"
"Totta kai", James sanoi ja kiiruhti väenpaljouden sekaan.
Lily huokasi helpottuneena, käveli seinän vieressä olevalle penkille, istui ja käänsi katseensa maahan. Kyllähän hän oli tavallaan puhunut totta, sillä hänen olonsa ei ollut tosiaankaan hyvä, henkisesti ajateltuna. Hän arvatenkin kuuli jo harhojakin. Askelten ääniä, aivan hänen vieressään, mutta hän ei kuitenkaan nähnyt ketään kohottaessaan katseensa. Lily pudisti päätään ja alkoi taas katsella varpaitaan kuin olisi huomannut tahran kengässään.
"Lily?"
Lily kohotti katseensa. Severus seisoi hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat suunnilleen peruslukemilla, mutta Lily oli oppinut ymmärtämään häntä pelkkien silmien perusteella, ja huomasi että tämä oli selvästi huolissaan.
"Ei mitään hätää", Lily sanoi nousten ylös, "toivoin ettet tulisi tänne, Potter saa vielä aihetta alkaa tappelemaan."
"Ei hän huomaa", Severus tokaisi nyökäten ihmismassan sekaan, ja Lilykin huomasi että hän oli jäänyt juttelemaan muiden Kelmien kanssa. Jos hän olisi oikeasti ollut huolissaan, ei hän olisi jäänyt löpisemään kavereilleen.
"Kuinka kauan sinä olet vaellellut salissa? Jos nuo olisivat huomanneet..."
"Suunnilleen koko ajan, kun te tanssitte. Älä huolestu, kukaan ei nähnyt minua."
"Pakkohan jonkun on ollut huomata. Sinä riskeeraat aika paljon."
"Usko nyt, ettei kukaan ole nähnyt minua. Ethän sinäkään huomannut kun tulin?"
"En, mutta en varmaankaan vain kiinnittänyt tarpeeksi huomiota."
"Minä kyllä huomaan mitä Potter aikoo, saanen huomauttaa. Hän on nähtävästi varsin kermakaljoissaan, joten ehkä sinun kannattaisi..."
"Ruikuli!"
"No voi sanonko mikä!" Lily sihahti katsahtaessaan huutajaan päin.
"Sano pois vain", James totesi ilmaannuttuaan paikalle, "Ruikuli, et suinkaan yritä viedä minun pariani, kun luulet etten huomaa?"
"Sinun järjenjuoksusi on aina ollut ihailtavaa tasoa, Potter."
"Kyllä kyllä, toisin kuin sinun. Mitä sinä oikein yrität?"
Severus pysyi vaiti.
"Vai niin, nyt sitä teeskennellään mykkää. Saanen kuitenkin sanoa, ettei Evans sinusta välitä. Hän pitää minusta, tosiasiassa. Eikö niin, Evans?" James naurahti ja veti Lilyn vierelleen. Lily katsahti Severusta surullisena, Potterin pidellessä häntä kainalossaan kuin räsynukkea, jota saa retuuttaa kuinka vain.
"Päästä hänet", Severus sanoi hiljaa, "hän ei ole tehnyt mitään, minkä vuoksi häntä pitäisi rangaista noin julmasti."
"Evans on viattomuudeltaan valkeampi kuin lumikyyhky, mutta hän voi kyllä todistaa sanani."
Täysin varoittamatta, antamatta Lilylle harkinta-aikaa, James tarrautui häneen ja suuteli häntä.
Lily oli hetkeä aiemmin vain tuijotellut tyhjyyteen huomioimatta Jamesin suunsoittoa, joten hän luonnollisesti säikähti. Jokin sai hänet kuitenkin pysymään siinä, hän ei vain yksinkertaisesti voinut riistäytyä Jamesin otteesta. Hetken, pitkän ja koko ajan vain pitenevän hetken hän seisoi paikallaan, Jamesin kiedottua käsivartensa hänen ympärilleen. Sitten hän havaitsi Severuksen seisovan vieressä, ja järkyttyi niin paljon ettei voinut jatkaa hänen kiduttamistaan. Lily vetäytyi hitaasti pois, eikä James onneksi estänyt vaan irrotti otteensa. Lily avasi silmänsä ja nosti katseensa Jamesiin, joka katsoi häntä kysyvästi. Sitten hän käänsi kasvonsa hitaasti Severukseen päin. Severus näytti niin järkyttyneeltä, ettei ikinä ennen. Hän katsoi Lilyä silmiin, ei vihaisena, mutta pettyneenä, surkean näköisenä, maansa myyneenä, kuin kysyen, "miksi teet tämän minulle, Lily?" Lily ymmärsi kyllä, eikä tajunnut, kuinka hän oli saattanut tehdä sen, vaikka oli muistanut koko ajan, että Severus seisoi vieressä. Hän ei vain ollut huomioinut tätä. Lily katsahti taas Jamesiin, sitten Severukseen ja taas Jamesiin, tietämättä mitä sanoa tai tehdä, miten selittää...
Sitten hän ei enää sietänyt, vaan juoksi pois paikalta, koko salista, kyynelten kihotessa silmiinsä.
"Evans!" James huusi hänen peräänsä, mutta turhaan. Lily oli poissa. Ihmiset kääntyivät tuijottamaan.
James tunsi raivon nousevan pintaan, ja käänsi katseensa Severukseen, joka katsoi ovelle, josta Lily oli pyyhältänyt ulos.
"Tuosta saat maksaa!" James huusi, sillä vaikkei hän ollutkaan varma mitä tekemistä Severuksella oli asian kanssa, niin pystyipä hän edes purkamaan agressionsa jotenkin. James säntäsi Severuksen luo ja kampitti tältä jalat alta, niin ettei tämä ehtinyt äännähtääkään kun mätkähti jo kivuliaasti selälleen laattalattialle. James jätti onneksi enemmät riehumiset välistä ja juoksi jonnekin, minne arveli Lilyn menneen.
Severus makasi lattialla, ja tanssivat ihmiset joko mulkoilivat häntä tai olivat kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Hänen päähänsä koski ja kaikki näytti jotenkin sumealta. Musiikki soi ja ihmiset juttelivat iloisesti tanssiessaan. Severus ehti ajatella hetken Lilyä ja äskeistä hetkeä, tuntien tuskaa sisimmässään, kunnes pyörtyi.
"Oli siinäkin tanssiaiset", Sirius naurahti.
Kelmit kävelivät neljästään kohti marmoriportaikkoa. James oli yrittänyt löytää Lilyn, mutta tuloksetta, joten oli mennyt hakemaan ystäviään.
"Oliko sinulla hauskaa, Kuutamo?" Sirius kysyi naama virneessä.
"Siedettävää", Remus tokaisi takertumatta yksityiskohtiin.
"Kaunis mekko sinun parillasi ainakin oli", Sirius sanoi ja alkoi nauraa hohottaa pystymättä peittämään huvittuneisuuttaan, "oliko hän yhtä hyvä tanssimaan kuin ne hänen mekkonsa joulupallot, jotka vaappuivat sinne tänne kun hän..?"
"Hän tanssi suuren osan ajasta itsekseen, jokin oma tanssi hänellä oli, yritti saada minut mukaan mutta kanttini ei aivan kestänyt. Hänessä ei ole mitään vikaa, Anturajalka, hän on vain omalaatuinen. Ja kyllä hän ihan mukava pari oli, vaikka olisikin mieluummin mennyt Xenophiliuksen kanssa."
"Se tyyppi pilaa tytön pään", Sirius huokaisi tyrskähdellen vieläkin, "hän on kyllä sangen herttainen, myönnän sen, mutta hänen aivonsa saastuvat kaiken maailman kurttusarvisista riistasiikleistä sun muista."
"Älä puhu siitä aiheesta enää, sain jo valaistua tansseissa sitä kuunnellessani, aivan mukavasti", Remus sanoi uupuneena, "kuinkas itselläsi sitten?"
"No, Mary on ihan keskiverto", Sirius tokaisi napaten omenan aulaan somisteeksi loihditusta puusta, "ei mitenkään erityinen, mutta sellainen että kehtaan naamani hänen seurassaan näyttää."
"Hän on ihastunut sinuun", Peter puuttui puheeseen.
"Olkoon sitten, en minä voi häntä kieltää", Sirius naurahti haukahtavasti.
"Mutta koska pyysit häntä tansseihin, hän kuvittelee että olet kiinnostunut hänestä", Remus huomautti.
"Kuvitelkoot pois, jos se häntä ilahduttaa, minun sydämeni kuuluu toisaalle."
Kukaan ei enää viitsinyt sanoa Siriukselle mitään, koska tämä olisi kuitenkin eri mieltä, joten he jatkoivat matkaansa portaisiin.
"Entä sinä, James?" Peter kysyi, "Kuinka sujui?"
"Ensin kelvollisesti, sitten meni todella hyvin ja sitten ihan surkeasti", James mutisi happamana.
"Mielialahäiriö, Sarvihaara?" Sirius kysyi haukaten omenaansa, mutta jätti tällä kertaa irvailut pois.
"Ei. Ensin tanssimme jonkin aikaa, sitten Evans alkoi valittaa, että hänellä oli muka huono olo. Lähdin hakeakseni hänelle juotavaa, ja tapasin matkalla teidät, eikö niin? Sitten huomasin että Ruikuli oli juttelemassa Evansille, ja päätin ajaa hänet pois, menin takaisin, ja minä, no, arvaatte mitä tein."
"Öö, lennätit Snivelluksen seinään?" Peter uteli varmana myöntävästä vastauksesta.
"En, mitä sinä oikein kuvittelet? Olkoonkin, että inhoan häntä enemmän kuin... köh, saatte arvata senkin. Mutta Evans tappaa minut, jos teen Ruikulille enää mitään hänen nähtensä. Olisi tosin suuri kunnia, jos kuolisin sillä tavalla..."
Muut vilkaisivat selvästi sekavanlaisessa tilassa olevaa Jamesia kehtaamatta esittää omia päätelmiään.
"Jotain muuta sen tapaista ainakin?" Peter kysyi.
"Ei, hän ei tarkoita Kalkarosta. Minä näin, mitä hän teki", Remus tokaisi.
"Eli?" sekä Sirius että Peter tiedustelivat ahnaasti.
"Pussasi Evansia", Remus sanoi tyynesti, ja Sirius vislasi.
"Mikä siinä sitten niin kamalaa oli?" Peter kysyi pöllämystyneenä.
"Ei mikään, senkin rottien kuningas, vaan sen jälkeen tapahtui hirveitä", James voihkaisi havahduttuaan Siriuksen äännähdykseen.
"Eli?" kolme muuta utelivat kuorossa.
"No, Ruikuli kyyläsi siinä selän takana, ja Evans säikähti. Irrottautui ja loppujen lopuksi juoksi karkuun nyyhkyttäen.
"Evans, säikähti Ruikulia?" Sirius kysyi silmät niin pyöreinä, että näytti tärähtäneeltä pöllöltä, "Jos se tyttö peittoaa sinut, niin miksi hän Ruikulia pelkää? Ja eivätkös he olleet ennen ystäviä?"
"Ei hän pelkää, mutta säikähti sitä, että Snivellus näki. Heillä on jotakin outoa suunnitteilla. Evans käyttäytyy omituisesti, ja Ruikulikin on jopa oudompi kuin normaalisti."
"Vähintäänkin epäilyttävää", Sirius totesi mietteliäänä.
"Niin, jos Evans ei halunnut, että Ruikuli näkee kun... Toisaalta, emmehän me muutenkaan hyvissä väleissä ole vanhan kunnon Snivelluksen kanssa, niin että jospa se johtui vain siitä. Ja he olivat ennen ystäviä, heidän välilleen on kai pakostikin jäänyt jotakin", James pohti kitkeränä.
"Ääh, älä sinä turhia hermoile, Sarvihaara", Sirius sanoi, "joku päivä annetaan Ruikulille kunnon opetus, kun Evans ei huomaa."
"Jep jep, mutta nyt minua kiinnostaisi ensinnäkin löytää Evans."
"Lähdetään siis etsimään, me tulemme avuksi", Remus päätti.
"Käytämmekö viittaa?" Peter kysyi.
"Mihin me sitä muka tarvitsisimme, mehän vain etsimme Evansin?" James tuhahti vältellen.
Peter näytti hämmentyneeltä.
"Mutta sinähän pidät sitä aina varmuuden vuoksi mukana! Aina!"
"Olkaa hiljempaa!" James sihahti, "En ota sitä, koska huomasin, että se on kadonnut."
"Todellakin näkymätön näkymättömyysviitta siis", Remus tokaisi.
"Kadonnut?" Sirius toisti äimistyen entistä enemmän, "Omituista."
"Severus?"
Severus hätkähti. Hän päätti kuitenkin pitää silmänsä kiinni, koska tunsi, ettei jaksanut liikahtaakaan. Juhlahumu oli hiljennyt. Joko tanssiaiset olivat loppuneet, tai sitten hän ei ollut enää salissa. Severuksella ei ollut aavistustakaan, kummin asia oli, koska hänellä ei ollut tietoakaan siitä, kuinka kauan oli maannut tajuttomana.
Hän kuitenkin tunsi makaavansa jollakin pehmeällä, ja halusi varmistaa, missä, joten hän avasi silmänsä vaivalloisesti.
Olisihan se pitänyt arvata. Sairaalasiivessä.
"Tämä paikka on tainnut alkaa tulla sinulle turhankin tutuksi, vai mitä?"
Severus kohotti katseensa. Albus Dumbledore istui hänen sänkynsä jalkopäässä. Severus kiskaisi peittoa vaistomaisesti paremmin ylleen.
"Yritä välttää äkkiliikkeitä, Severus. Sait aivotärähdyksen, se vaatii hieman lepoa."
"Arvaa, onko mielestäni hauskaa olla täällä taas mukavasti lepäilemässä Potterin takia?"
Dumbledore hymähti.
"Tiedän, että te ette ole mitään parhaimpia ystäviä, ette ole koskaan olleetkaan, etenkään viidennen luokan jälkeen. Mutta yrittäkää tulla edes joten kuten toimeen."
"Hän yritti saada minut hengiltä, jos en aivan väärin muista? Oli hänen vikansa, että menetin parhaan ystäväni, ainoan ihmisen, joka välitti minusta edes vähän. Hänen vikansa, että en enää koskaan voi..."
"Muista, että koulussa on ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Esimerkiksi henkilökunta. Luultavasti luokkatoverisikin."
"Pah, olen kaikkien professorien mielestä inhottava."
"Et minun mielestäni", Dumbledore totesi hymyillen.
"Olkoon, kaikkien muiden mielestä sitten. Ja muut oppilaat sitten, kaikkihan minua kuvottavana pitävät. Nekin luihuiset, jotka teeskentelevät, että ottavat minut mieluusti joukkoonsa. He vain teeskentelevät. Pettävät luottamukseni yhä vain uudestaan, vaikka luulin heidän hyväksyvän minut tällaisena kuin olen."
Dumbledoren silmissä häivähti jotakin, joka vei hetkeksi tutun onnesta tuikkivan katseen mennessään. Ilme kuitenkin katosi niin pian, ettei Severus ollut varma, olivatko Dumbledoren lasit vain välkähtäneet kuunkajossa. Ulkona oli sysipimeää, vain kuutamo ja tähdet valaisivat taivaan, pihamaa ei erottunut kunnolla. Kuu olisi taas pian täysi.
"Rehtori? Saanko lähteä?"
"Minusta olisi parempi, että viettäisit yön täällä."
"Minulla on... hoidettavia asioita ennen kuin ehdin käydä nukkumaan. Ja ne on pakko tehdä tänään."
Dumbledore katseli Severusta mietteliäänä.
"Olkoon. Mutta älä hakeudu vaikeuksiin. Ja mene niiden "asioidesi" jälkeen suoraan makuusaliin."
"Toki, professori", Severus sanoi, nousi ylös ja asteli käytävään. Kun hän oli sulkenut oven, hän ei jaksanut enää pitää ilmettään peruslukemilla, vaan antoi huolestumisensa tulla esiin, koska kukaan ei onneksi ollut näkemässä. Minne Lily oli mennyt, ja oliko Potter saanut hänet kiinni?
Lily seisoi murtuneena katsellen pimeää, kylmää, tuulista pihamaata, itkien. Hänen hiuksensa liehuivat voimakkaasti tuulessa, niin että niiden leiskuvanpunainen väri sai ne näyttämään siltä, kuin hänen päänsä olisi liekeissä. Hän vain itki, eikä osannut lopettaa. Kuinka ihminen saattoi olla niin tunteeton, jos kerran tiesi, että kaikilla oli tunteet? Kuinka ihminen saattoi silti satuttaa toista, vaikka tiesi, kuinka pahalta se tuntui? Kuinka hän oli saattanut tehdä niin Severukselle?
Lily ulvoi hengitys huuruten ja astui askeleen lähemmäs tornin reunaa, puristaen metallikaidetta valkeilla sormillaan. Kaide oli jääkylmä, ja se tuntui pistelevänä hänen kämmentään vasten. Yhtä kylmä kuin hänen sydämensä... Hänkin varmasti sai ihmiset tuntemaan kipua, jos käyttäytyi näin. Kaide tuntui vetävän hänen kättään puoleensa, eikä hän kohta enää pystyisi päästämään irti, sillä hänen sormensa tulivat niin kohmeisiksi. Ehkä hän oli siinäkin suhteessa samanlainen, jos vaikka häntä ja Severusta ajatteli. Lily veti häntä tietyllä tapaa puoleensa, niin kauan, ettei poika pystynyt päästämään irti, mutta samalla Lily vain satutti häntä...
Ei hän ollut tarkoittanut... Miksi ihmisen tunteet saattoivat olla niin katalia, että toimivat omistajaansa vastaan? Ei hän ollut tarkoittanut pahaa kummallekaan heistä. Hänestä oli vain tuntunut sillä hetkellä siltä, että hän päätti toimia kuten oli toiminut. Hän oli jollakin tapaa halunnut tietää, millainen Jamesin... Kuinka hän saattoi olla niin kamala? Hän oli huomaamattaan alkanut leikkiä kummankin tunteilla, James toki odotti ilman muuta, että hän olisi se, joka voittaisi. Lily oli jäänyt Jamesin suudeltavaksi vain hetken mielijohteesta, mutta samalla, hän oli tuntenut sekä katumusta että uteliaisuutta. Minkä hän sille oli mahtanut? Lily muisti ikävästi, että James oli tuntunut sillä hetkellä erilaiselta kuin Severus. Severus oli suudellessaan osoittanut, että oikeasti rakasti Lilyä. James taasen, no, suhtautui häneen vapaammin. Hän ei keskittynyt osoittamaan mitään, hän tahtoi vain kokeilla, miltä suudelma tuntuisi. James osasi kyllä olla sika, jos suoraan sanottiin. Mutta silti, James oli saanut aikaan sen, että Lily oli alkanut oikeasti miettiä, mitä itse asiassa tunsi Jamesia kohtaan. Miksi kaikki oli niin monimutkaista? Hän tahtoi tällä hetkellä vain ja ainoastaan päästä pois täältä, tuskaisesta maailmasta. Hän tahtoi päästä pois, ettei satuttaisi enää ketään samalla, kun tunsi itse surua. Lily itki ja nojasi kaiteeseen nyt molemmilla käsillään, niin että hänen kyynelensä valuivat kaiteelle ja jäätyivät.
This world will never be
What I expected
And if I don't belong
Severus kulki puolijuoksua Rohkelikon oleskeluhuoneen muotokuva-aukolle, sillä siellä hän ensimmäisenä päätteli Lilyn olevan. Ovella hän tapasi Mary Macdonaldin, joka nyrpisti nenäänsä hänet nähdessään ja käänsi selkänsä. Hän oli arvatenkin yhä kiukkuinen Severukselle puolentoista vuoden takaisesta kesäpäivästä, jona tämä oli kutsunut Lilyä kuraveriseksi. Mary oli hyvin pitkävihainen jopa ystäviinsä kohdistuneiden vääryyksien suhteen.
"Luihun Lepakon tarinoita, osa kaksi, Sammakkoprinssin paluu", Mary puuskahti, "Mitä sinä haluat hänestä!? Jätä Lily rauhaan!"
"Niin aionkin, kunhan saan tietää, missä hän on."
"Älä luule että menen lankaan, Kalkaros. Sen perusteella, mitä olen kuullut taholta jos toiselta, sinulla on joitakin sivistymättömiä tavoitteita Lilyn suhteen."
"Saatan ruvetakin sivistymättömäksi, jos et kerro, missä hän on."
"Älä yritäkään, minuun et koske! Ja sitä paitsi, minäkään en tiedä. Varmaankin jossakin Jamesin kanssa, jos he ovat hänet löytäneet."
"He?"
"James, Sirius, Remus ja Peter. Juttelivat kovasti siitä, että Lily lähti jonnekin kesken tanssiaisten, ja hajaantuivat etsimään häntä. Näin Lilyn viimeksi ennen tanssiaisia aulassa, joten jätä minut rauhaan. Äläkä yritäkään lähteä etsimään häntä."
"Sinulla ei tietääkseni ole päätösvaltaa siinä asiassa."
"Kyllä kai minä nyt ystävistäni edes sen verran välitän. Voin vaikka vahtia sinua, pakottaa sinut odottamaan tässä, että he tulevat itse takaisin, jotta näet. Kyllä he hänet löytävät."
"Ei sinun tarvitse pakottaa minua mihinkään, odotan vapaaehtoisesti", Severus tuhahti ja istui portaille. Vaikka odottaminen olikin tuskallista, kun ei tiennyt, mitä jossakin päin linnaa mahdollisesti tapahtui, oli sekin parempi kuin ei mitään.
"Vahdin kuitenkin, ei teistä luihuisista ikinä tiedä."
Severus puuskahti. Että rohkelikot osasivatkin olla ärsyttäviä.
Aika kului, ja minuutit alkoivat kasaantua yhä pidemmäksi ajaksi. Marykin alkoi käydä levottomaksi. Kyse oli kuitenkin todennäköisemmin siitä, että Sirius oli poissa, kuin siitä, että Lily ja James olivat jossakin ties missä.
Viimein, he kuulivat ääniä, jotka lähestyivät alempaa porrastasannetta. Puheensorinaa ja naurua.
Kelmit ilmaantuivat Lilyn kanssa muutamia portaita alemmas, huomaamatta heitä.
"Oli sangen hämmentävää löytää sinut tähtitornista. Jos en tietäisi, ettet ota sanojani kuuleviin korviisi, voisin luulla, että otit alkuviikkoiset puheeni tosissasi ja aioit tosiaan hypätä sieltä", James naurahti Lilylle, jota hän talutti käsikynkässään. Lily hymyili teennäisesti, vaisusti. Tietynlainen telepatiayhteys viestitti Severukselle sellaisen tosiseikan, että juuri siinä tarkoituksessa Lily olisi saattanutkin torniin hakeutua. Hänhän oli kokenut kovan järkytyksen, ja pettynyt sekä itseensä että muihin. Hän ei tietenkään kertoisi sitä kenellekään, vaan salasi ja kiisti kaiken.
"Tahdoin vain katsella tähtitaivasta ja rauhoittua", Lily puolusteli.
Kelmit juttelivat taas keskenään jotakin, mistä Severus ei välittänyt eikä siis kiinnittänyt huomiota. Hän oli keskittynyt tarkkailemaan Lilyä. Yhtäkkiä, se kuitenkin tapahtui taas. James veti Lilyn lähelleen, ja suuteli häntä.
Muut Kelmit hurrasivat ja Sirius onnistui loihtimaan jostakin konfetteja, joita hän viskeli parin päälle. Lily kuitenkin näytti käyttäytyvän eri tavalla kuin suuressa salissa. Hän ei vastustellut, vaan antoi Jamesin olla ja vastasikin tämän suudelmaan.
Mary kirkaisi.
"Voi Lily!" hän huusi ja juoksi joukon jatkoksi Siriuksen ottaessa häntä kädestä, muodon vuoksi.
Lily ja James tuntuivat jähmettyneen paikoilleen, joten muut joutuivat melkeinpä kiskomaan heidät portaita ylös.
"Oleskeluhuoneeseen, siellä ne bileet vasta paranevatkin!", Sirius naurahti ja Maryn kasvot hehkuivat ilosta ja odotuksesta. Meluava joukkio asteli jatkuvassa konfettisateessa kohti muotokuva-aukkoa, mutta Lily ja James eivät vieläkään irrottaneet otteitaan, joten he kompastelivat alituisesti portaisiin.
"Jatkakaa sisällä, mennään nyt!" Mary huusi, ja James vetäytyi nauraen kauemmas Lilystä, kuitenkin pitäen käsiään yhä tämän ympärillä.
Tuska raastoi Severuksen sisintä, ja hän toivoi, että olisi ollut missä tahansa muualla. Kunpa hän voisi vain painaa silmänsä kiinni, avata ne uudestaan ja todeta, että kaikki oli vain painajaista... Kunpa hän voisi mahdollisesti nukkumaan käydessään, jos hän tänä yönä mitenkään pystyisi nukkumaan, painaa silmänsä ikiajoiksi kiinni ja olla koskaan heräämättä...
Joukkio käveli hänen ohitseen. Muut eivät olleet huomaavinaan häntä, ainoastaan Lily kiinnitti huomionsa häneen. Hänen silmänsä olivat muuttuneet taas kylmiksi ja tunteettomiksi Severusta kohtaan, kun hän käveli ohi nakellen hiuksiaan siistimmin. Silloin Severus tiesi, kuinka asian laita olisi. Ikuisesti. Hänen kohtalonsa oli hävitä taistelu.
Jos hän saisi vielä yhden ainoan mahdollisuuden ja saisi tilanteen korjattua sellaiseksi, kuin se oli vielä aamulla ollut... Jos elämä kerran oli arvaamatonta, ei kai kukaan voisi tulla vain sanomaan, että kaikki olisi peruuttamattomasti myöhäistä?
Even if I say
It'll be alright
Still I hear you say
You want to end your life
Now and again we try
To just stay alive
Maybe we'll turn it all around
'Cause it's not too late
It's never too late
Maybe we'll turn it all around
'Cause it's not too late
It's never too late
It's not too late
It's never too late
*~*~*~*~*
"Lily?"
Lily Potter seisoi yläkerran ikkunan edessä ja katseli tähtitaivasta omissa maailmoissaan.
James oli tullut ovelle, Harry sylissään. Lily hymyili hiukan katsellessaan, kuinka mustatukkainen vauva jokelteli ja yritti napata Jamesin silmälasit.
"Teen iltapalaa. Juothan sinä teetä?"
"Min... kyllä", Lily sanoi hiljaa.
"Onko kaikki hyvin? Vaikutat alakuloiselta."
"Ei tässä mitään, on vain ollut hieman rankka päivä", Lily sanoi, "Tahdoin vain katsella tähtitaivasta ja rauhoittua."
James hymyili ja lähti takaisin alakertaan.
Lily jäi omiin mietteisiinsä. Häntä oli koko päivän vaivannut jokin, mutta hän ei ollut tunnistanut, mikä. Sitten hän oli muistanut, että oli Severus Kalkaroksen syntymäpäivä, ja oli vastoin tahtoaan uppoutunut ajatuksiinsa.
Hän oli väkisinkin muistanut. Muistanut sen, että oli jättänyt Severuksen ypöyksin viimeisenä kouluvuonna, vain kolme vuotta sitten, ja lähtenyt Jamesin matkaan. Se oli tuntunut väärältä, mutta Lily oli ihminen, joka antoi tunteidensa viedä mukanaan. Silloin se oli tuntunut oikealta. Lily arveli, että tämä tie saattaisi olla oikea. Elämä oli suonut heille poikalapsenkin, Harry James Potterin, mistä Lily oli tavattoman iloinen. Hän kuitenkin mietti, mitä Severus mahtoi tehdä nykyään. He eivät olleet pitäneet yhteyttä koulun jälkeen.
Lilyllä oli tunne, että Severus oli varmaankin yksin. Jossakin. Toivottavasti hän ei ollut katkeroitunut ja tehnyt harkitsemattomuuksia.
Lily oli oppinut rakastamaan Jamesia, mutta silti häntä kylmäsi joskus tunne siitä, että jokin olisi menossa pieleen. Hän ei tajunnut miksi. Aivan kuin jokin olisi pettänyt hänet. Joko hänen omat tunteensa olivat pettäneet, tai sitten hän vain aavisti jotakin, mikä ei suoranaisesti liittynyt häneen.
Yhtäkkiä kuu katosi pilviverhon taa. Ilmassa oli uhkaavuuden tuntu.
Lily oli oikeastaan mielissään, kun James kutsui hänet alakertaan. Yläkerrassa oli tuntunut ahdistavalta.
He istuivat sohvalla Harryn kanssa ja joivat teetä, syöden samalla teeleipiä, jotka vähän matkan päässä asuva Bathilda oli tuonut heidän ovelleen aamupäivällä. Kuulemma pienen lapsen vanhemmilla ei ollut tarpeeksi aikaa oikein mihinkään, ainakaan leipomiseen.
"Minä menen nukkumaan, huomenna pitää herätä aikaisin", James sanoi haukotellen, "Haluatko että jätän Harryn tähän siksi aikaa kunnes sinä tulet, vai..."
"Sinä voit laittaa hänet nukkumaan", Lily sanoi ajatuksiinsa vaipuneena. James antoi hänelle poskisuukon, ennen kuin käveli vauva sylissään yläkertaan. Kymmenen minuutin päästä alkanut kuorsaus kertoi, että James nukkui, varsin sikeästi.
Lily joi viimeisen kulauksen teetä ja laski mukin kolahtaen pöydälle, kun sekavat ajatukset pyörivät hänen päässään.
Hän oli kyllä onnellinen Jamesin kanssa, mutta Severus kummitteli hänen mielessään miltei joka päivä. Vaikka Jamesin kanssa Lily olikin päätynyt avioon ja perustamaan perheen, hän ei silti kykenisi unohtamaan, että ensisuudelmansa hän oli saanut eräältä aivan muulta. Severus Kalkarokselta.
Nyt olisi jo liian myöhäistä pyytää anteeksi.
Lilyn poskelle valui yksi ainut kyynel, mutta hän pyyhkäisi sen pois. Hän olisi tahtonut ilmaista Severukselle jotenkin, ettei ollut tarkoittanut satuttaa, että hän tulisi muistamaan hänet aina. Ei vihaisena, vaan lämmöllä. Hän olisi tahtonut saada hetken aikaa, löytää hänet, pyytää anteeksi. Mutta hän ei pystyisi siihen enää, se oli jo liian myöhäistä.
Ikuisiksi ajoiksi.
