Nimi: 3 iltaa ilman Ronia
Kirjoittaja: Minä.
Tyylilajit: Fluffy, angst
Ikäraja: K-11
Paritus: Lavender/Ron
Vastuuvapaus: En omista Potteria, ainoastaan leikin sillä.
Yhteenveto: Se oli sidottu yhteen nauhalla, vaaleanpunaisella.
A/N: Osallistuu 3 kertaa kun... - haasteeseen otsikossa olevalla nimellä.
3 iltaa ilman Ronia
1.ilta. klo. 22. 00
Lavender istui keittiön pöydän ääressä ja naputteli sitä hermostuneena. Tämän vieressä istuva ystävä, Romilda Vane, katseli Lavenderia kyllästyneenä ja huokaili joka toinen minuutti Ronin nimeä.
Keittiössä oli piinavan hiljaista, ääntäkään ei kuulunut kun kaksi ystävää vilkuili toisiaan vuoronperään mietteliäinä. Tämän hiljaisuuden katkaisi Romilda suorapuheisella tokaisullaan. ”Seurustelet siis Ronin kanssa?” Lavender säpsähti hereille ajatuksistaan kuullessaan ystävänsä äänessä kateutta. Hän oli erittäin hämmentynyt tästä tokaisusta, sillä yleensä Romilda oli
hyvin ymmärtäväinen. Lavender kohautti pienesti olkiaan ja kääntyi Romildan puoleen.
”Joo.” Lavender kiinnitti katseensa nyt tiukasti Romildan katseeseen. ”Ja sinun on turha kuvitellakaan, että saisit minun Lonnukkani.”
Romilda tirskahti pilkallisesti pyyhkäisten tummat hiuksensa jälleen kerran selän taakse. ”Lonnukka? Miten typerä lempinimi.” Tytön sanat saivat Lavenderin tärisemään kiukusta. ”Ei se sinua luulisi haittaavan”, hän sai sanotuksi raivon kyynelten takaa.
”Kuinka niin? Jos et sattunut tietämään, niin Ron on minun”, Romilda sanoi painokkaasti ja siristi silmiään vaarallisesti aivan kuin sanoakseen, että vastaan sanomista ei ollut.
”Ja mistä lähtien? Minä suutelin Ronia ensimmäisen kerran.”
”Ehkä, mutta minä suutelinkin häntä paljon rakastavammin.”
”Minä olen seurustellut Ronin kanssa kaksi kuukautta, joten hän on virallisesti minun”, Lavender huusi kyynelten virratessa pitkin poskia.
Romilda kohautti olkiaan ja nousi pöydästä kaataen tuolin samalla. ”Lähden nukkumaan. En kestä noita sinun valheitasi.” Sen sanottuaan hän lähti hiukset hulmuten huoneeseensa.
”Valheita? Minä en valehtele mitään, niin kuin sinä teet senkin saastainen petturi!” Lavender kiljui kovaa, mutta ei saanut vastausta.
Hän jäi yksin keittiöön seuranaan vain inhottava ajatus saman talon jakamisesta Romildan kanssa.
2. ilta. klo. 19.00
”Iltaa, valehtelija”, Romilda liversi tullessaan olohuoneeseen. ”Oi, katsotaanko sitä ihan nyyhkyelokuvaa?” hän kysäisi pilkallisesti huomatessaan ystävänsä – ainakin entisen – tuijottavan välkkyvää ruutua.
Lavender puristi otteensa tiukemmaksi teekupin ympärillä. Hän kiinnitti katseensa tiukasti television ruutuun eikä huomioinut ollenkaan ystäväänsä. Häntä ei todellakaan kiinnostunut kuunnella jälleen Romildan ärsyttävää ’minä omistan kaiken ’- ääntä.
”Häivy, yritän katsoa elokuvaa”, Lavender paukautti ärtyneenä.
Romilda ei kuunnellut, vaan tunki ystävänsä viereen silmissään kaikkitietävä pilke. ”Ajattelin vain sanoa, että jos lähtisit talostani, niin voisin olla Ronin kanssa ilman häiritsevää nalkutustasi.”
Lavender tipautti teekupin järkyttyneenä lattialle. Se hajosi tuhansiksi sirpaleiksi kastellen oliivinvihreän maton märäksi.
”Sinun talostasi? Minä kyllä laitoin tähän enemmän rahaa kuin sinä”, Lavender tokaisi ja polvistui matolle, johon oli kaatunut melkein täysi kupillinen teetä. Romilda tuhahti ja risti kätensä rinnalleen. ”Ehkä niinkin, mutta minä käytin enemmän rahaa sisustamiseen kuin sinä.”
Lavender naurahti kuivasti yrittäessään hangata nestettä pois paidan kulmallaan. ”Ronkin laittoi enemmän rahaa kuin sinä.” Romilda ähkäisi vihaisesti, ja pudisteli päätään.
”Se köyhä surkimusko? Tuskinpa”, Romilda sanoi samalla äänensävyllä kuin kerrotaan säästä.
”Sinä sanoit vielä eilen illalla, että rakastat Ronia ja nyt jo haukut hänet köyhäksi surkimukseksi”, Lavender sanoi vahvan ivan kalskahtaessa äänestään. Tämä katsahti voitonriemuisesti Romildaa aivan varmana siitä, että oli vihdoinkin päihittänyt tämän. Romilda huiskautti kädellään ilmaa mitätöidäkseen asian. ”Niin hän onkin, mutta silti hän on suloinen punastuessaan”, Romilda sanoi kikattaen. Lavender huokaisi väsyneenä ja nousi seisomaan. ”Etkö tunne mitään muuta Ronia kohtaan? Säälittävää sanoa rakastavansa häntä, jos kerran…” Lavender mutisi inhoa pidätellen.
Romilda naurahti ja huitaisi taas kädellään ilmaa. ”Aivan, aivan. Mutta Ron tunnusti itsekin neljä päivää sitten rakastavansa minua eikä sinua.” Lavender tuijotti tätä epäuskoisena ja ravisti sitten päätään hymyillen pienesti. ”Älä yritä valehdella minulle. Olen ollut sen verran kauan ystäväsi, että näen sinun läpi.”
Romilda puuskahti ärtyneenä ja nousi itsekin seisomaan. ”Tällä kertaa en valehtele. Totuus on, että et suostu uskomaan minua”, hän sanoi.
”Näen sinut lävitsesi erittäin hyvin, usko sinä se”, Lavender tokaisi ja käveli ovelle. ”Sammuta sinä televisio ja siivoa nuo sirpaleet pois.”
Romilda loksautti suunsa auki. ”Mut…” Hän ei ehtinyt sanoa loppuun kun Lavender oli jo poissa. Hänen menoaan säesti vain vaimea ulko-oven paukahdus.
3. ilta. klo. 23. 00
Ron kolisteli avaimia taskustaan hiljaa vihellellen. Vilkuillessaan taivaalle hän huomasi illan – tai oikeastaan yön – olevan hyvin kaunis. Tähdet loistivat taivaalla kirkkaasti näyttäen laimeaa valoaan Ronin avatessa ovea.
Työmatka oli mennyt hyvin ja kiireitä oli ollut. Päiviä oli ollut piristämässä vain satunnaisesti näkynyt Hermione, joka papatti aina heidän tavatessaan mahtavista luennoista. Ron oli lopulta kyllästynyt siihen, hän ei jaksanut kuunnella niitä loputtoman työpäivän aikana kun itselläänkin oli riittävästi ajattelemista. Ensisijaisesti hän oli ajattelut työtään ja mahdollista palkankorotusta – jota ei ollut kuitenkaan saanut. Välissä mieleen oli kuitenkin tullut Lavender, hänen kihlattunsa, vaikka se pysyikin vielä salassa. Kenellekään ei ollut kerrottu heidän kihlasormuksestaan, ei edes tämän parhaalle ystävälle Romildalle. Lavender oli pitänyt sen hyvin piilossa ja käyttänytkin sitä vain Ronin ja hänen kahdenkeskisillä tapaamisillaan.
Vaikka he asuivatkin kolmisin tässä talossa, Ron ja Lavender muuttaisivat pian omaan kotiinsa. Elämästä tulisi liian rankkaa jos Romilda olisi kaiken keskellä alituisesti. Ja hänellekin tekisi tietysti vain hyvää asua yksin, se toisi sitoutumista ja vastuuta. Romildan oli hyvä oppia elämään yksinkin ennen varsinaisen kumppanin löytymistä.
Ron toivoi, että muutto tapahtuisi pian, sillä kuhertelut ja kahdenkeskiset ajat olivat jääneet harmittavan vähälle Romildan asuessa samassa talossa.
Ron hymyili ajatukselle, että oven avattuaan hän näkisi rakkaansa ottavan hänet hymyillen vastaan, ehkäpä suorastaan juoksisi tämän syliin. Ron ei jaksanut enää odottaa kihlattunsa näkemistä vaan aukaisi oven nopeasti.
”Lavender?” Hän huudahti eteisestä samalla kun riisui takkiaan. Hän viskasi sen nurkkaan kävellessään keittiötä kohti. Ronilla oli jo nälkä, eihän hän ollut syönyt mitään kokonaiseen vuorokauteen. Niin kiire oli ollut töissä, vaikkakin Hermione oli välissä tyrkyttänyt jotain Hedelmäpopsin piristävää taikajuomaa. Ron ei ollut luottanut näihin valmisteisiin, vaan oli kieltäytynyt kunnialla niistä. Sen seurauksena hänen vatsansa kurni vaativasti tasaisin väliajoin.
Ron harppoi keittiön ovelle ja oli jo avaamaisillaan sen, mutta kuullessaan ääniä hän jäi sen taakse odottamaan. Lavender oli monta kertaa sanonut tiukat säännöt salakuuntelusta, mutta Ron toivoi nyt, että hän antaisi anteeksi.
”…mitä teit Hermionelle ja minulle.” Ron hämmentyi kuullessaan Lavenderin äänen ja vielä noin kiukkuisena. Hän oli aina ollut varma, että Lavender oli inhonnut Hermionea yli kaiken. Mutta nyt… Hän ei enää tiennyt.
”Et edes välitä hänestä.” Toinen ääni, joka kuului Romildalle.
”Enemmän kuin sinusta, helvetti soikoon! Hänellä sentään on aivot, kun taas sinä toimit vain itsesi kannalta…”
”Pikkurike, jonka voi korjata helposti. Eikä kukaan saa tietää tästä mitään, tämä jää meidän salaisuudeksemme”, Romildan raivostunut ääni sanoi.
”Pikkurike? Olet hullu!”
”Olen paljon terveempi kuin sinä, miesten nuolija”, Romilda sanoi venyttäen ivallisesti kahta viimeistä sanaa.
Ron jähmettyi paikalleen uskomatta korviaan. Hän ei olisi uskonut Lavenderista tuollaisia puolia, mutta näköjään ajat muuttuivat.
”Että mitä? Puhu vain omasta puolestasi”, Lavender kiljui kuin mielipuoli. Hetkeksi oven takana tuli hiljaista ja sitten kuului paukahdus. ”Häivy. Talostani”, Romildan ääni kirkui.
”Edelleenkään tämä ei ole sinun, mutta voin kyllä lähteä mielihyvin, koska minulla on sentään Ron”, Lavender huudahti vihaisena. Hän marssi keittiön ovelle ja aukaisi sen.
Ron seisoi paikoillaan uskaltamatta liikahtaakaan. Hän onnistui vain katsomaan Lavenderia suoraan silmiin kasvot lievästi punastuneina.
”Anna anteeksi, voin selittää…” Hän änkytti ja levitteli käsiään pahoitellen. Hän sulki silmänsä raivonpurkausta odottaen, mutta kun hiljaisuudessa ei tapahtunutkaan mitään, hän aukaisi silmänsä. ”Lavender?” Hän kysyi huolestuneena ja katsahti vapisevaa tyttöä. Ron astahti askeleen eteenpäin ja sulki tämän syliinsä. ”Ei mitään hätää, mennään.” Ron otti tytön syliinsä lempeästi ja kantoi tämän ulos, aina autiolle kadulle asti. Siellä hän laski Lavenderin varovasti viereensä seisomaan. Hän horjahti hieman paikoillaan, mutta sai tukea Ronista. Lavender painoi päänsä tämän olkaa vasten nyyhkäisten hiljaa. Ron puristi tytön tiukasti rintaansa vasten ja silitteli tämän hiuksia rauhoittavasti.
”Ron… Anna anteeksi.”
Ron hämmentyi tytön anteeksipyynnöstä niin paljon, että takelteli ensiksi sanoissaan ennen kuin sai sanotuksi jotain. ”Mitä sinä anteeksi pyytelet? Minunhan se pitäisi kun salakuuntelin teitä”, Ron pahoitteli ja vetäytyi kauemmas tytöstä. Hän pudisteli päätään ja kietoi kädet ympärilleen värähtäen. ”Ron, se on pieni juttu verrattuna Romildan ja minun juttuun”, Lavender sanoi rauhallisesti. Ron rypisti kulmiaan mietteliäänä ja katsahti sitten häneen. ”Mihin juttuun?” Lavender kohotti kätensä torjuvasti eteensä. ”Ei nyt, käykö?” Hän vilkuili ympärilleen hieman pelokkaasti ja huokaisi sitten. ”Mennään johonkin lämpöiseen paikkaan, rakas”, hän sanoi lempeästi ja otti Ronin käden omaansa.
”Ja hoidetaan kuntoon sinun poskesi”, Ron lisäsi viitaten tytön oikeassa poskessa olevaan syvään haavaan.
”Vaikka”, Lavender hymähti ja kääntyi suutelemaan Ronia pimeässä yössä, jossa vain kuu ja tähdet loivat valoaan kahden rakastavaisen ympärille.
Rakkautta ei käännyttänyt mikään, ei riidat, ei lapset, ei ystävät eikä maailmakaan. Se oli sidottu yhteen nauhalla, vaaleanpunaisella.
***
