Jos pakenisimme seinän läpi (K-11)

[Renttu]

Kirjoittaja: rentunlupiini
Ikäraja: K-11
Paritus: tulkinnanvarainen Sirius/Regulus
Genre: angst, drama, oneshot
Yhteenveto: Regulus muistelee aikaa ennen Siriuksen lähtöä.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja yms minkä tunnette Rowlingille kuuluvaksi.
Varoitukset: no tosiaan se erittäin tulkinnanvarainen insesti
A/N: Osallistuu FF100 sanalla 18.Musta ja Yhtyeen tuotanto-haasteeseen 30 Seconds To Marsin biisillä Hurricane. (Linkki vie Youtubeen) Tässä tapauksessa biisi siis toimii tavallaan soundtrackina ficille, että kannattaa kuunnella vaikka lukiessa tai jotain. Ja kommentteja, oi kommentteja kiitos.


Jos pakenisimme seinän läpi


Sirius oli lapsenakin kapinallinen. Hän ei välittänyt äidin käskyistä jättää suvun vaakunalla koristellut kristallipikarit rauhaan, vaan löi pikarin seinään niin, että vain sen jalka jäi ehjäksi. Siinä oli taikasauva, missä taikasanat. Omituista muminaa ja hän väitti muuttaneensa minut kaniiniksi. Etkö usko, katso peilistä. Karvaiset korvat minulla kyllä oli, mutta vain siksi, että raivostunut äiti seisoi selkäni takana.
    Me olimme yksikkö, pahamaineiset Mustan vesat sukujuhlissa, leikkipuistossa, kaikkialla, missä saatoimme keksiä ilkeyksiä. Älä uskallakaan koskea meihin, koska ollessamme yhdessä meitä ei riko edes sade. Ja lopulta me vain korjaamme toinen toisemme.   
   Tylypahkassa kaikki muuttui. Meistä toinen pilasi koko suvun maineen juoksemalla James Potterin kannoilla. Vasta kolmantena kouluvuotenani tajusin, kuinka pahasti se keskenkasvuinen rillipää oikein vaikuttikaan häneen.
    Regulus, lakkaa roikkumasta minussa, James odottaa. Regulus, älä naurata, totta kai sinä olet minun veljeni, James on vain ystäväni. Regulus, unohda jo, James on minun veljeni nyt.
    Oliko minulla sananvaltaa?
    Hän ei ikinä halunnut tulla kotiin, palata paikkaan, jossa häntä vihattiin. Tai ainakin hän kuvitteli niin, ja se antoi hänelle tekosyyn viettää kaiken mahdollisen aikansa Pottereilla. En kai ikinä voinut myöntää, mutta kyllä minä olisin hänet huolinut.
    Meillä oli yhteinen huone siihen saakka, kunnes Sirius täytti viisitoista, jolloin minä muutin asumaan toiselle puolelle käytävää. Äiti ja isä sanoivat vain antavansa meille molemmille tilaa kasvaa rauhassa, mutta oikeasti he olivat huolissaan minusta. Sirius ajatteli liikaa, ja se näkyi kaikessa mitä hän teki: yhteisen huoneemme seinillä, hänen ystäväpiirissään, sekä riidoissa äidin kanssa, joista isä ei koskaan jaksanut tai viitsinyt välittää. Kaiken aikaa minä tunsin hänet paremmin kuin hän itsekään, ja pelkäsin siksi öitä, joina en kuullut hänen sulkakynänsä rapinaa tai yksinäistä muminaansa myöhään yöhön. Minun täytyi aina mennä tarkistamaan, oliko hän yhä siellä.
    ”Sirius?” minä kysyin hiljaa ovensuusta, melkein tunsin hänen säpsähtävän. Vaikka hän olikin hiljaa, hän ei ikinä pystynyt nukkumaan kunnolla. Pelko äidin tai isän saapumisesta välkkyi hänen silmissään jatkuvasti, mutta kun hän näki minut, tunne vaihtui jonkinlaiseen valjuun helpottuneisuuteen. Se yksi rauhan hetki oli ainoa, jonka minä enää pystyin hänelle antamaan, sillä hän oli hitaasti matkalla kohti toista elämää. Parempaa elämää.
    Istuin hänen sänkynsä reunalla, ihmettelin. Hän makasi peiton alla silmät ymmyrkäisinä katse kohti kattoa varmaankin kuvitellen sen takana tummansinisenä läikkyvää taivasta. Minä tiesin, missä hän niinä hetkinä olisi halunnut olla, en halunnut hänen katoavan mihinkään. Kaiken aikaa mietin kuitenkin, isoveli, enkö olisikin häneen sidottuna koko lopun elämäni, emmehän me voisi koskaan todella erota? Ehkä emme. Ja kuitenkin.
    Saatoin viettää moniakin öitä hänen vierellään, sillä se oli ainoa keino, jolla sain itseni vajoamaan uneen. Sirius oli lämmin ja levoton, mutisi unissaan ja heräsi joskus keskellä yötä tuijottamaan seinää, kuin toivoen voivansa porata siihen katseellaan pakotien. Ja lopulta hän tekikin sen, enkä minä voinut estää.

Seisoin eteisessä nojaten vapisevin käsin seinään. Äiti oli vihainen, niin vihainen, etten uskaltanut edes katsoa häntä. Isästä en tiennyt, välittänyt. Vain yksi sana kaikui päässäni, ja se sana oli hyvästi. Tiesin, että tuon oven takana Sirius nauroi, nauroi elämälle, joka hänellä oli edessään, ja minulla takana. En olisi voinut vihata häntä kuten äiti, haukkua ja huutaa takaisin, jos hän olisi palannut haukkumaan minua. Olisin kuunnellut kaiken sanaakaan sanomatta, kääntynyt poispäin.
    Siriuksella oli alusta asti sisällään kaikki se rohkeus ja elämä, johon minä en uskaltanut koskea. Tahdonvoima. Äidillä ei ollut varaa menettää minuakin, sillä Siriuksen lähtö kalvoi häntä enemmän kuin hän antoi ymmärtää. Minä olin aina sivustakatselija, tunsin perheeni, heidän ajatuksensa silloinkin, kun he eivät pystyneet sanomaan niitä ääneen. Sirius pystyi hengittämään lähtönsä jälkeen, minä en.

Nyt katson talomme rapistuneita kasvoja, ja tajuan: muutama vuosi sitten en olisi uskonut odottavani kuolemaani, seisovani tässä.
    Eikö se kohtaa meitä jokaista. Muistot ja eletty elämä katoavat lyhyessä hetkessä, jäljelle jää vain ruumis, joka lopulta on juuri ja juuri tarpeeksi arvokas haudattavaksi sukuhautaan. Vain ihmisen teot jäävät eloon, typeryydet, jotka oli aikoinaan pakko tehdä.
    Puhuen teoista, kyllä minäkin lopulta tein oikein. Jos Sirius olisi silloin tietänyt, olisiko hän pitänyt veljeään suuremmassa arvossa? Veljeä, joka välitti, joka ei olisi ikinä halunnut tämän kaiken tapahtuvan? Meidän olisi pitänyt syntyä toiseen perheeseen, toiseen aikaan, eikä maailma olisi ikinä tullut väliimme.
    Enää loppu oli vain hetken kysymys. Vain lyhyiden minuuttien…
    Lähden pihamaalta epäröimättä, enkä enää vuosien jälkeen vapise pelosta. Käsivarttani polttaa, kuin joku olisi sytyttänyt sen varoittamatta tuleen. Oli aikoja joista selvisi, koska ne oli pakko käydä läpi. Oli ihmisiä, joista ei oikeasti olisi halunnut päästää irti. Ja silti, joskus vain on pakko sanoa hyvästi.

[Mikaela]

Reguluksen näkökulmasta en olekaan ficciä ennen lukenut, poikkeus sääntöön siis, ja erittäin hyvä että tein sen poikkeuksen kerrankin. Varoitan jo näin heti alkuun, etten osaa kommentoida mitenkään hienosti ja rakentavasti, kerron vain oman mielipiteeni.

Aivan ihanan koskettava ficci. Tietysti tästä olisi voinut jotenkin kaivaa sen insestinkin esiin, mutta koska en halua uskoa semmoista pikku-Sirristä, käsitän tämän ihan vaan tavallisena sisarusrakkautena. Kuvailit Reguluksen kaipauksen ihan täydellisesti. Muistoja yhteisistä hetkistä, ratkaiseva eron hetki, mietteitä muuten vain.

Lisäksi rakastin tossa noita joitain pieniä yksityiskohtia, sulkakynän rapina ja hiljainen mumina. Kerrontatyyli on mainio, hyppii aiheesta toiseen tarpeeksi nopeasti ja realistisesti, kenen kaipaavan ihmisen ajatukset nyt yleensäkään olisivat ihan täysin johdonmukaiset ja selkeät.

Kaiken lisäksi Sirius oli mielestäni ihan täydellisen IC. En olisi ikinä itse osannut kirjoittaa Siriusta paremmin enkä ole lukenut yhtään Sirius-ficciä, missä se olisi näin mainiosti tehty. Siis nimenomaan kaikki nuo että heräsi yöllä tuijottamaan seinää, ajatteli liikaa ja niin edelleen.

Ja kaiken mahollisen ja mahottoman lisäksi tämä ficci pisti muutenkin ajattelemaan. Niin, mitä jos Regulus ja Sirius olisivatkin syntyneet toiseen perheeseen, toiseen aikaan? Mitä jos mitä jos mitä jos.

Tästä varmaan tosiaan huomasi, että olen varmaan oikeasti maailman huonoin kommentoimaan, mutta siis ihan näin lopuksi sanon vaan sen, että tykkäsin ihan hirrmuisesti ja kiitos hirveästi tästä muutenkin, halusin nyt vaan ilmoittaa että luin ficin ja pidin siitä, kiitos.

//Niin, ja Kommenttikampanjasta löysin tämän. En ehtinyt seuraavaksi kampanjassa että olisin sitä kautta päässyt tämän kommentoimaan, mutta päätin nyt silti tehdä sen.

[Zacharias]

Tämä oli jotenkin... kaunis. Suloisen kaunis, eli angstia parhaimmillaan. Varoitan jo etukäteen, että tästä saattaa tulla vaikeasta ymmärrettävä palaute, mutta tiivistän sen jo näihin sanoihin: Tykkäsin, ja paljon.

Kelmificit ja ensimmäisen sukupolven olen vasta löytänyt, mutta tykästynyt pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän. Sirius itsessään on todella kiinnostava hahmo, ja toitkin tätä kuvaa hyvin esiin veljen näkökulman kautta. Ajatus hänen perhe-elämästään onkin ollut lähes tuota lajia.

Vaikka välillä joku lause saattoikin töksähtää, niin tavallaan sekin sopi kuvaamaan sitä rosoista olemusta. Ja sitten, vaikka se onkin ihan oikein tehdä tuollainen kappalejakosysteemi (että siirtää sanan aloitusta väliväliväli), niin netissä on minusta helpompi lukea pistämällä vain reilusti tyhjällä rivillä. Se on, täytyy myöntää, hieman selkeämpää. Mutta ihan oikea tyyli tuokin, ei sillä.

Rakastan tyyliäsi kuvailla asioita! Kuten vaikka tuo, että Sirius nauraa toisella puolella ovea tulevalle elämälleen. Fantastico. Juuri tuollaiset asiat korostavat angstissa sitä itseään, kun toinen kärsii ja toivoo vapautusta. Ah.

Kyllä minä yhden miinuksen haluankin antaa, mutta se on lähinnä lukijan mieltymyksistä kiinni. Olit saanut Jamesista niin karmivan kuuloisen ihmisen (ja minähän pidän Jamesista ja Siriuksesta, varsinkin yhdessä), mutta ymmärrän kyllä. Veljen näkökulmasta se varmasti menisikin noin. Siltikin...

Tämä itse asiassa herätti tunteita, ajatuksia, ja oli hyvin mahdollisesti vielä realistinenkin. Reguluksen tunnekuvaus loppukappaleessa oli kaunis, sellainen toteamus joka sisältää asiaa. Koko hyvästit-teema tuntuu aina kovin kliseeltä, mutta mutta. Tässä se vain toimi! Näin sieluni silmin, miten Regulus seisoo vanhentuneena (tai vanhentuneena ja vanhentuneena, nuorihan hän vasta oli kuollessaan) ja katselee rapistunutta Mustien residenssiä. Niin, kyllä.

Erityisesti nostan vielä tapetille tämän lauseen;

Meidän olisi pitänyt syntyä toiseen perheeseen, toiseen aikaan, eikä maailma olisi ikinä tullut väliimme.

Tiivisti ficin sanoman kauniisti ja yksinkertaisesti. Ja jälleen, tyyli kuvailla: ihana.

Mutta poistun nyt arvokkaasti, ennen kuin alan puhua siitä millaisen sääkuvan tunsin lukiessani tätä. Sitä tuskin tarvitset tietää. Hyvä oli, voisin lukea sinulta enemmänkin tekstejä. Kiitos tästä palasesta! (:

- Unrea