author: Stubastian
beta: -
rating: sallittu
fandom: Lemmen Viemää
genre: angst, one-shot, songfick
pairing: Robert/Felix
disclaimer: En omista näitä ihania serkusherroja, enkä saa tästä rahallista korvausta.
summary: Kun mä näin Robertin ekaa kertaa Larsin kuoleman jälkeen, mä tiesin, että se ei olis välttämättä enää koskaan sama mies, minä mä sen muistin.
(Felixin PoV)
I will not make the same mistakes that you did
I will not let myself
Cause my heart so much misery
I will not break the way you did,
You fell so hard
I've learned the hard way
To never let it get that far
Nojaudun hiljaa tiskiin ja tuijotan sinua, olet istunut yksin ravintolassani jo
tunteja, aina välillä uuden viinilasin tilaten. Tiedän, mikä päivä tänään on. Hänen
kuolemasta on tänään puoli vuotta, Robert. Ja sinun ei todellakaan pitäisi kestää
sitä yksin. Tahtoisin auttaa, mutta en uskalla. Olen pelkuri, arkajalka. Olet aina
ollut meistä serkuksista se rohkeampi. Mutta entä nyt, kun kaikki on viety sinulta?
Kun Miriam jätti sinut ja muutti Pariisiin, kun isäsi ei huomaa mitään, veljesi ja
sisaresi asuvat kaukana , äitisi kanssa ja paras ystäväsi on kuollut, etkä voi
kertoa Tanjalle mitään, koska hän kertoisi eteenpäin? Miltä se tuntuu? Sävähdän,
yllättäen, kun tönäiset hieman puupöytää eteenpäin ja lysähdät itkemään sitä vasten,
voimakkain, rajuin liikkein, tyhjä, epätoivoinen, kaipaava nyyhkytys täyttää tilan
ja tunnen silmieni kostuvan, niiden oljenväristen, kun katselen sinun vapinaasi.
Mutta mä en itke, en varmasti. En halua itselleni samaa surua, kuin mitä sinä jo
joudut käymään läpi. Teit virheen, kun jättäydyit yksin. Paitsi sehän ei lainkaan
sinun syysi ollut. Huokaan hiljaa. Larsin kuolemaa ennen olit piikittelevä, sekä
ilkikurinen ihminen, jota oli vaikea kestää. Nykyään, Robert, minä kaipaan sitä
samaa pirullista persoonaa. Huokaan hiljaa, sipaisen kullanvärisiä hiuksiani ja
astelen kohta pöytäsi viereen.
- Otat sä jotain? Kysyn hiljaa, sävähdät ja kohotat tummanruskeat silmäsi, minuun
katsoen, tunnen henkisen kipuaallon ja sävähdyksen käyvän läpi kehoni, kun näen
sinun kosteat, kipua tuntevat, apua anovat silmäsi, jotka eivät tahdo edes pysyä
auki, mustat silmäkuopat todistavat, ettet ole lainkaan nukkunut, taaskaan.
- Mä oon jo sulkenut ravintolan, mutta mä en viitsinyt sanoa sitä sulle. Ei sun
tarvi mihinkään lähteä, mutta viiniä sulle en enää tarjoa, sanon rauhallisesti,
miehen, nuoremman serkkuni viereen repäisten tuolin ja vilkaisten mieheen, joka
vilkaisee muhun, vapisevat kätensä puupöydällä.
- No mitäs helvettiä mä täällä sitten enää teen? Kysyt, melkein kuiskaten, aika
rahisevalla, hiljaisella ja hennolla äänellä. Niin, minustahan ei tiedä, olen
vetänyt sinua ainakin 10 kertaa turpaan, eikä me olla ees tunnettu kovin kauaa,
joten se on kieltämättä aika saavutus, huokaan hiljaa.
- Oisko puhuminen mitään? Kysyn hiljaa, vilkaiset minuun. Pudistat päätäsi, nouset
seisomaan ja astelet keittiöösi, koko ruumus väristen, kyyneleiden norossa vuotaen
poskiasi pitkin , laahustat eteenpäin, tärisevillä jaloillasi, katson hiljaa selkää,
joka kulkee minusta kauemmas, lopulta asteletkin keittiöösi ja valkoinen puuovi
pamahtaa kiinni. Suljen hetkeksi silmäni. Sinun ei pitäisi joutua todellakaan tätä
kaikkea kestämään, Robert. Et vain todellakaan ole ansainnut sitä, minä tiedän,
sinä jos kuka olet joutunut kohtaamaan elämän julmuuden. Puraisen hiljaa huultani
sitten.
Because of you
I never stray too far from the sidewalk
Because of you
I learned to play on the safe side so I don't get hurt
Because of you
I find it hard to trust not only me, but everyone around me
Because of you
I am afraid
Larsin kuoleman jälkeen mä oon oppinut varomaan monia asioita. Se kuolema ja sun
reaktio sai mut huomaamaan, miten oikeasti mitä vain voi tapahtua, että läheisinkin
ihminen maailmasta voi kuolla. Huokaan hiljaa, sammuttaen valot ääneti ravintolan,
sekä viinikellarin puolelta, istuen hiljaa ravintolatiskiä vasten, tietäen, että
sinä olet vain yhden valkoisen seinän takana. Kadun jokaista kertaa, jolloin olen
nostanut nyrkkini ja lyönyt sen häpeämättä suoraan kohti kasvojasi, ajattelematta
lainkaan mitä muuta olet joutunut kestämään. Olen oikea paska. Sävähdän hieman, kun
ovi aukeaa, Viktoria, armas siskoni astelee ravintolaan.
- Pikkusisko, me ollaan jo kiinni, sanon ja pakotan itseni virnistämään, Viktoria
hypähtää kiljahtaen metrin ilmaan, kun säikähtää, mä istuin pimeässä, niin ei se
mua huomannut. Nousen seisomaan ja vilkaisen tuohon nättiin, hyväkroppaiseen, aina
positiiviseen siskooni.
- Joojoo, ootte, mut eihän kellekkään tarvi kertoa, jos mä haen tuolta keittiön
puolelta vähän iltatarpeita, Viktoria naurahtaa ja on jo astelemassa keittiötä
kohti, lasken nopeasti käden tytön olkapäälle. En mä tiedä, mikä puolustus se on
olevinaan, mutta mä en halua, että kukaan nyt häiritsee Robertia.
- Se ei oo varmaan hyvä idea. Kuule, Robert saa varmasti kuulla. Mä kerron sille,
jos sä haet tuolta jotain, naurahdan sisarelleni, tuo sipaisee kummissaan tummia
hiuksiaan ja kallistaa päätään naurahtaen, lopulta tyttö virnistää, kohauttaen
kysyvästi olkiaan ja sipsutellen hiljaa ulos ravintolasta, vieden sen energian
mukanaan, jonka jo hetkeksi ehti tänne tuoda. Puraisen huultani ja asetan MP3-
soittimen korvilleni, hiljentyen kuuntelemaan. Seison pimeässä, keskellä ravintolaa
ja puren huultani, takiasi Robert. Astelen pari askelta eteenpäin, siirtyen tämän
ravintolan ikkunalle, katsomaan ulos. Ulkona on jo pimeää, ainoastaan satunnaiset
valot valaisee. Kallistan päätäni, lunta sataa taas, pian olisi joulu. Värähdys
kulkee lävitseni, kun edes kuvittelen, millaista se olisi viettää yksin. Mutta ei,
minulla on Simon, Viktoria ja Gregor, Samiakin vielä. Onko sinulla ketään, siellä
seinän toisella puolella, Robert? Ei ole. Se on väärin. Huokaan hiljaa, painaen
korvani kiinni valkoiseen puuoveen, kuullakseni, itketkö yhä. Et. Olet aivan hiljaa.
Ääneti tartun oven kahvaan ja huokaan hiljaa, miettien, viitsisinkö avata sen, vai
saisinko minä tällä kertaa turpaani sinulta. Sanonpa vaan, että jos saisin, olisin
ansainnut sen, vaikka kaksi lyöntiäkin. EN ole katsonut omaa napaani pidemmälle,
minä itsekäs paska. Olen nauttinut, kun olen nähnyt, että sinuun sattuu niin kovin
paljon, en ole tajunnut. Tanja kertoi minulle, että meinasit tehdä itsemurhan. Se
tieto sai minut värähtämään, vaikken sitä myöntänyt. Hitto soikoon, olet minulle
rakas ja tärkeä, vaikka et sitä varmasti tiedä, tai ainakaan tahdo uskoa. Tai ehkä
se ei ole tahdosta kiinni, vaan uskosta.
I lose my way
And it's not too long before you point it out
I cannot cry
Because I know that's weakness in your eyes
I'm forced to fake
A smile, a laugh everyday of my life
My heart can't possibly break
When it wasn't even whole to start with
Lopulta avaan oven, sävähtäen näkyä. Makaat lattialla, kylmällä ja pölyisellä, ihan
yksin, ei ketään vieressäsi. Kevyt tuhina kulkeutuu kurkustasi, kyynelnorot ovat
jättäneet pienet viivat poskia vasten pimeydessä ja näytät niin hauraalta, kuin
lasi. Rintakehäsi kohoilee hiljaa hengityksesi tahdissa. Tunnen kyynelien tippuvan
poskilleni, mutta pyyhin ne pois. Miksi minä itken? Sinuun tässä on sattunut nyt,
aivan kokoajan. Istun hiljaa alas, viereesi, mietin, mistä sinä näet unta, sillä
nytkähtelet aina välillä. Käyn hiljaa makaamaan viereesi. Kuin suojelemaan kaikelta
pahalta.
- Lars, kuiskaat yllätäten hiljaa unissasi, puristaen kätesi nyrkkiin. Ei mitenkään
uhkaavasti, vaan kuin yrittäisit pitää jostain kiinni, viimeisilläkin voimillasi,
rimpuilet, makaat siinä edessäni lattialla , tässä vaiheessa näen, miten kyynelnoro
alkaa taas vuotamaan pitkin poskiasi, vaikka nukutkin.
- Ei. Lars, älä mene. Älä jätä minua. En pärjää ilman sinua. Tarvitsen sinua. Odota.
Tulen mukaan. Odota, odota. EI, LARS, ÄLÄ MENE! Huudat unissasi, hiki on täyttänyt
vartalosi, ja hiuksesikin ovat märässä hiessä. Laitan käteni olkapäällesi, hiuksias
kurottuen silittämään.
- Robert. Herää, Robert, kuiskaan, hiljaisella äänellä ja ravistelen pienesti tuota,
yllättäen mies nytkähtää hereille, räväyttää auki suklaanruskeat silmänsä ja aivan
märkänä, hikisenä ja tärisevänä kohottautuu istumaan. Miehen kauhunsekainen katse
kiertää nopeasti koko keittiön läpi, tuon hengitys on raskasta ja nopeaa.
- Kaikki on hyvin. Sä näit pahaa unta, kuiskaan hiljaa keittiön pimeydessä ja sinä
yllättäen käännät katseesi minuun, kuin olisit vasta havainnut minut. Nousen myös
istumaan, katsoen sinua. Kärsit, voin nähdä sen, ja se tuntuu hyvin pahalle,
huokaan hiljaa, näykäten huuliani.
- Mutkun se on oikeesti poissa. Kuollut. Felix.. Tää on todellista, Robert kuiskaa,
kohottaen arat, suklaanruskeat silmänsä muhun. Nyökkään, surumielinen, aito ilme
mun kasvoillani. Tää on todellista. Tää kipu, mitä Robert tuntee on varmasti paljon
todellisempaa kuin mikään muu.
- Niin on. Mä oon pahoillani, kuiskaan, vaikka en itse voisikaan mitään sille. Jos
pystyisin tällä hetkellä täyttämään yhden toiveen, Larsin takaisin maan pinnalle
toisin, antaisin Robertin sulkea sen miehen syliin mieli iloisin. Mun silmät meinaa
kyynelehtyä, kun kuvittelen sen näyn. Ehkä se joskus on todellinen. Jos taivas on
olemassa.
- Mä oon niin turha ja pelokas ilman Larsia. Joka askel vaan sattuu, mies sanoo
hiljaa ja laskee katseensa lattiaan, katselen samaan suuntaan, hiljaa. Lopulta
istun Robertin viereen, kiepauttaen nopeasti toisen käteni tuon hartioille, toisel
siitä tartttuen, joten olen kietonut käteni miehen ympärille.
I watched you die
I heard you cry every night in your sleep
I was so young
You should have known better than to lean on me
You never thought of anyone else
You just saw your pain
And now I cry in the middle of the night
For the same damn thing
- Mä tiedän, kuiskaan, painaen miehen hellästi itseäni vasten, ihme kyllä tuo ei
edes rimpuile. Mä en voi sanoa tietäväni, miltä Robertista tuntuu, koska se olisi
jo törkeä valhe. Huokaan. Mä muistan edelleen Robertin, sen ilkikurisen ja aina
sanavalmiin pienen, itsepäisen kokin. Se kuoli sinä yhtenä iltana, samana iltana,
kun Lars Hoffman kaatui kuolleena Furstenhofin aulaan. Kun mä näin Robertin ekaa
kertaa Larsin kuoleman jälkeen, mä tiesin, että se ei olis välttämättä enää koskaan
sama mies, minä mä sen muistin. Iloisena. Tunnen omissakin silmissä kyyneliä, kun
pitelen Robertia sylissäni, turvassa lämpimässä, hiljaa keinuttaen.
- Kiitos kun oot siinä, mies kuiskaa, mä vaan painan tuon tiukemmin itseäni vasten,
Robert kietoo kätensä mun ympärille, painaen päänsä vasten mun rintakehää, tai no,
itkuiset, itkevät kasvonsa. En välitä siitä, että ne kyyneleet kastelee mun oman
hupparini.
- Mä oon. Mä oon ihan aina tässä, kuiskaan, silittäen miehen hikisiä, lyhyitä, aika
tummia, varmaan melkein mustia hiuksia. Robertin vaimea, tärisevä hengitys tuntuu
mua vasten, silitän miehen hikistä selkää ja vannon, että mä en päästäis tuota enää
koskaan silmistäni.
Because of you
Because of you
