Alaotsikko: Jonkintyylinen angst, draama, deathfic, ficlet sekä OoC. Osallistuu myös FF100.
Nimi: Silloin Lucius itki
Kirjoittaja: eleanor
Beta: Chihibanille monet halaukset!
Genre: Jonkintyylinen angst, draama, deathfic, ficlet sekä OoC.
Ikäraja: K-11
Summary: Lucius ei ollut ikinä itkenyt, ei ikinä. Se oli luonnotonta, ainainen heikkouden merkki.
Disclaimer: Tämä tarina perustuu JK Rowlingin luomiin hahmoihin ja tilanteisiin, joiden tekijänoikeudet kuuluvat mm. Bloomsbury Booksille, Scholastic Booksille, Raincoast Booksille ja Warner Bros. Inc:lle.
Warnings: Ooc Lucius, sekä Dracon kuolema.
A/N: Halusin kerrankin kuvitella Luciuksen rakastavana, koska hänet usein kuvataan kylmäksi. En ole ihan varma pidänkö tästä itse henkilökohtaisesti. Niimpä kaikkien mielipideitä pidän suuressa arvossa, kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita!
Osallistuu myös FF100 haasteeseen aiheella kyynel (oma valinta). FF100 aiheeni on vain ja ainoastaan Draco Malfoy, mutta luulen, että tämänkin voin liittää FF100. Tämähän rakentuu Dracon kuoleman ympärille.
Siihen tarvittiin kaksi sanaa.
"Avada kedavra", ja hänen ainokaisensa kaatui maahan. Yhtä arvokkaasti kuin eläessäänkin.
"Dracoo..." Lucius kuiskasi, samalla pyyhkäisten muutaman hopeisen hiussuortuvan pois poikansa virheettömältä otsalta. Kysymys Luciuksen mielessä halusi vastauksen. "Miksi?"
Pojan silmät olivat vielä auki. Ne katsoivat tyhjyyteen, ilmeettöminä ja lasittuneina. Ne loistivat kuin öiset tähdet. Ne silmät ovat niin kuin timantit, ikuiset ja puhtaat.
Lucius rakasti poikansa puhdasta verta. Verta joka oli vuosisatojen aikana muovautunut täydelliseksi. Pojan iho, se oli kaunis ja kuultava. Ikuinen perintö veela esi-isiltä. Jalot sekä aristokraattiset kasvonpiirteet, jotka saivat patsaatkin haukkomaan henkeään. Huulet, aina ruusunpunaiset, ikuisesti.
Lucius näki ainoassa jälkeläisessään itsensä ja Narcissan. Hän näki pojassaan oman isänsä ja äitinsä. Poika kuvasti koko sukua, joka on ollut aina vauras ja kaunis.
"Miksi?"
Siksi, koska poika oli liian kaunis tähän maailmaan, Lucius vastasi itselleen.
Lucius ei ollut ikinä itkenyt, ei ikinä. Se oli luonnotonta, ainainen heikkouden merkki. Ja vaikka kuinka Lucius koetti estellä, hän murtui ja vuodatti puhtaimman ja kirkkaimman kyyneleen. Se vierähti poskea pitkin hänen poikansa poskelle, jossa se kiilsi kuun ainaisessa valossa. Draco oli niin kaunis.
Seitsemän yötä ja seitsämän päivää Lucius valvoi poikansa vierellä. Pojan sisäinen taika piti hyönteiset poissa, ne eivät tulleet lähellekään pojan velttoa, mutta silti ikuisesti kaunista ruumista. Huulet, ne olivat vieläkin punaiset. Pojan silmät Lucius oli sulkenut nähdäkseen Dracon tummat ripset, nekin viestittivät pojan jalosta arvokkuudesta. Yö teki pojasta vieläkin kauniimman, kuun valo toi esiin ne piirteet, joita aurinko ei uskaltanut paljastaa. Ihon kuultavuuden ja hopeiset, täydellisen suorat hiukset.
Lucius ei ikinä rakastanut, ei silloin kun poika vielä eli. Rakastaminen oli aina ollut hänen mielestään ihmisen tunteista turhin. Nyt hän tunsi kaipaavansa, miten pitkälle tämän piti mennä, että Lucius tajusi kuinka paljon rakasti poikaansa, puhtainta ja kauneinta olentoa maan päällä?
Lucius sulki silmänsä ja tiesi, että oli tullut aika päästää irti. Oli tullut aika vuodattaa viimeiset kyyneleet ja lähteä.
Lasittunut kyynel vierähti Luciuksen silmäkulmasta.
"Hyvästi".
Toinen kyynel.
Suudelma otsalle.
Sitten oli tullut aika. Oli tullut aika vuodattaa viimeinen kyynel, joka ikinä vuosi Luciuksen kylmistä, ikävää täynnä olevista silmistä.
"Minä rakastan sinua".
